Suomalaisten retket matkalla Suomeen – kielen eli paleolingvistiikan kertomaa

Kieli, sen kehittyminen ja eriytyminen sekä lainasanat kertovat paljon historiasta. Kieltä tutkimalla yhdessä arkeologian kanssa saadaan selville historiallista tietoa esimerkiksi kansojen asumapaikoista ja liikkeistä.  Tätä tapaa tutkia historiaa kutsutaan paleolingvistiikaksi. Tietoja analysoimalla on saatu selville olettamuksia muun muassa muinaisten kansojen elintavoista sekä muusta kulttuurista.

Tämän artikkeli perustuu tietokirjailija Aaro Söderlundin haastatteluun ”Aristoteleen kantapää” – ohjelman 3 jaksossa vuoden 2014 keväällä ja kesällä. Tämän lisäksi esityksen lähteinä on käytetty aiheeseen liittyvää yleistä tietoa.

Siinä esitetään karttoihin sidottuna ja kerrottuna suomalaisugrilaista kieltä puhuvan kansan eli ”suomalaisten” asuinsijat historian saatossa. Artikkeli etenee kronologisesti haastattelussa esiin tulleiden aikamääreiden mukaan. Sisältö muodostuu niissä kerrottujen aiheiden tarkastelusta kirjoittajan ”kynällä ja kielellä”.  Juoni muodostuu ”suomalaisen” kansan oletetuista vaiheista ja ajan ympäristöissä.

Kieli historiantutkijan apuna ”suomalaisten” esihistoriaa tarkastellessa

Kielitutkimus kertoo kielestämme, maastamme ja kansastamme. Yleisessä arkikeskusteluissa oletetaan usein, että olemme saaneet lainasanoistamme suurimman määrän ruotsin kielestä. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa kuin osin ja historian aikajanalle asetettuna lyhyenä aikajaksona sen loppupäässä. Meitä vaivaa tässä esimerkkitapauksessa kielen lainasanojen tarkastelussa niin kutsuttu ”perspektiivihäiriö” eli emme osaa katsella tätä kielellistä asiaa tarpeeksi objektiivisesti ja kyllin kauas historiaan. Kieli kertoo paljon ja sitä voi käyttää esimerkiksi kansojen liikkeiden, paikoillaan pysymisen ja elintapojen tutkimuksessa. Kulttuurihistorian ja arkeologian yhdistäminen kielihistorialliseen tutkimukseen antaa usein vielä parempia ja tarkempia tuloksia. Myös genetiikan yhdistäminen tähän tutkimukseen tuo lisätietoa tutkittavaan aiheeseen.

Kielellistä historiaa voi jäljittää aina jääkaudelle saakka, mutta mitä kauemmas ajassa mennään, sitä vähemmäksi näytöt käyvät ja lopulta täytyy ainoastaan olettaa. Varmaa on kuitenkin se, etteivät suomalaiset ovat saaneet suurinta osaa lainasanoistaan ruotsalaisilta. Kielellinen historiamme on monisäikeinen ja sillä on useita aikapisteitä, jotka osoittavat jotain kansamme liikkeistä kohti Suomen niemimaata, nykyistä asuinpaikkaamme.

On mielenkiintoista huomata, että Suomen niemimaalla on ollut mitä todennäköisimmin jo ennen viimeisintä Veiksel nimistä jääkautta noin 115 000 vuotta sitten ihmisiä. He eivät kuitenkaan olleet mitä todennäköisimmin samoja ihmisiä, joista tässä artikkelissa kerrotaan. Keskitymme suomalaisugrilaista suomen kieltä puhuviin ihmisiin.

Geologinen, ekologinen ja kielellinen tirkistys jääkaudelle

Kansan historian ja liikkeitten tutkiminen pelkästään kielen kautta on perin subjektiivista. Sen liikkeistä saadaan täydellisempi kuva tarkastelemalla tätä asiaa yhdessä muun muassa arkeologian, geologian, fyysinen antropologian, genetiikan sekä uskontotieteen avuilla. Myös kansanperinnettä tutkimalla saa selville asioita kansan vaiheista. ”Vene” on esimerkki sanasta, jonka laskennallinen ilmestymisajankohta suomalaisugrilaisen kielikunnan sanavarastoon ja pysymään siellä, antaa tietoa tutkijalle esimerkiksi kansan siirtymisestä veden äärelle. Ajankohdan määrittelyyn käytetään apuna muita historiantutkimustapoja.

Aluksi esitetään asioita, jotka vaikuttivat kaukana menneisyydessä ja loivat tuon aikaisille ihmisille elinolosuhteiden ”raamit”. Aihetta ja sen asioita tarkastellaan alustukseksi geologisesta ja ekologisesta näkökulmasta jättäen kielellinen tutkimus vielä odottamaan vuoroaan.

Mitä todennäköisimmin tarkasteltavana olevien ”suomalaisten” sekä muiden kansojen elinolosuhteisiin, asumiseen, liikkumiseen ja kulttuurin kehittymiseen vaikutti tärkeimpänä jääkausi. Olosuhteet olivat jäätiköllä vastaavat, kuin mitä ne ovat tällä hetkellä napajäätiköillä. Tätä viimeisintä jääkautta nimitetään Veikseliksi. Se on alkanut oletettavasti noin 115 000 vuotta sitten. Sen otaksutaan päättyneen noin 11 500 vuotta sitten. Kartalle on piirretty viimeisimmän Veikselin jääkauden aiheuttamat alueet ajankohtana, kun arvellaan sen olleen maksimilaajuudessaan.

Nykyisin oletetaan jään peittäneen tuolloin Euraasian itäosassa kartalle 1. sinisellä piirretyn alueen. Skandinaviassa se peitti merenkurkun ja Ruotsin Norrlandin alueen noin 3000 metrin paksuudelta. Tästä asiasta todistaa muun muassa se, että vaikka maan pinta on jään painon takia painunut alkupisteestään, se on noussut kuluneiden tuhansien vuosien aikana kohti alkupistettä.  Merenkurkun ja Norrlandin alueella maan nousuvauhti on nopeampi kuin muilla jään peittämillä alueilla, mikä todistaa niiden päällä olleen suuremman painon ja edelleen paksumman jääpeitteen. Jääkauden aikana oli kylmempiä ja lämpimämpiä jaksoja. Esimerkiksi Suomen etelärannikon otaksutaan olleen pieneltä alalta välillä jäätön joidenkin lämpimimpien jaksojen aikana.

Jääkauden kasvillisuuden menestymisrajoille kävi jääkauden maksimissa siten, että ne siirtyivät etelään. Kartalla 1. on esitetty arviointi rajan sijainnista. Lännessä tundra ulottui Veiksel jääkauden huippukohdassa Etelä-Ranskaan ja routarajan arvellaan halkaisseen Keski-Ranskan jatkuen leveyspiirin suuntaisesti Etelä – Ukrainan kautta noudatellen jään reunaa. Routarajan sijainti jäähän nähden muuttui lämpimien ja kylmien ajanjaksojen mukaisesti. Se siirtyi pohjoisemmaksi lämpiminä jakoina ja etelämmäs kylminä jaksoina. Routarajan etäisyys jään reunasta oli noin 400 – 600 kilometriä. Ikirouta ei saavuttanut kuitenkaan Välimeren rannikkoa, joka muuten oli pohjoisesta katsoen paljon kauempana nykyistä. Nykyisin veden peitossa oleva maa oli laajasti kuiva. Syy tähän oli mitä todennäköisimmin se, että meren pinta oli noin 120 metriä alempana nykyistä hetkeä. Välimeren rannikolla on tutkittu kasvaneen tuolloin samanlaisia mäntymetsiä kuin Pohjois-Euroopassa nykyisin. Tämä osoittaa sen, että ilmasto vastasi pohjoisen Euroopan nykyistä ilmanalaa.

Jääkausi vaikutti siihen, ettei jään alueella eikä sen lähistöllä viihtyneet eläimet, eikä kasvit, eivätkä näin ollen ihmisetkään. Ihmisten metsästys- ja keräilyalueet rajoittuivat sellaisille alueille, jossa oli kasvillisuutta ja eläimiä. Niiden läheisyydessä täytyi lisäksi olla yhteisölle olosuhteiltaan asumakelpoinen alue.

Jäätikön reuna-alueilla oli monesti kylmää ja lähes kasvitonta kylmyysaavikkoa. Sitä kutsutaan myös pohjoisimmaksi tundraksi. Siellä oli vain soraa, kallioita ja siirtolohkareita sekä muta-alueita. Se oli vaikeakulkuista ja eläimiä ei juuri ollut, koska ei ollut paljoa kasvejakaan.  Jäätikön reuna-alueet olivat metsästys ja asumakelvottomia.

Kartta 1

Kartta 1

Näiden jäätikön reuna-alueiden eteläpuolella oli kuivankalsea ja tuulinen tundra. Sitä kutsutaan myös arotundraksi, koska sen pohjoisosaa kuvaa parhaiten nykyisen tundran olosuhteet ja eteläosia aavikollisempi aromainen tyyppi. Sen pohjoisosa oli roudassa. Siellä kasvoi yleensä heinää, varpuja ja vaivaiskoivuja. Metsää esiintyi oletettavasti vain satunnaisina esiintyminä ravinteikkaiden ja suojaisien jokien poukamissa. Jääkauden aikainen tundra muistutti todennäköisesti jonkun verran nykyistä tundraa, ollen kuitenkin sitä kuivempi. Eläimiä oli tundralla paljon. Tundralla on ollut esimerkiksi mammutteja suurissa laumoissa, peuroja ja hevosia.

Tundra-alue sopi jo ihmiselle ainakin metsästystä ja keräilyä varten. Voi uskoa, että sen suojaisissa ja lämpimissä paikoissa oli myös mahdollisuus myös elää, ainakin kesäisin. Tuon ajan ihmiset asuivat todennäköisesti metsien suojassa tai ainakin lähistöllä. Aroalue soveltui ilmeisesti myös ainakin tilapäiseen asumiseen. Tulen polttoaine ja sen hankkimismahdollisuudet olivat myös mitä ilmeisimmin yksi tekijä ajatellessa ihmisen asumisen alueita tuolla kaukana menneisyydessä jääkauden aikana. Tulen tarpeena käytettiin oletettavasti samoja aineita kuin nykyisin eli useimmin puuta mutta heillä oli mahdollisuus käyttää polttoaineena myös kuivattua eläinten lantaa, kuten paimentolaiset aavikoilla nykyisin tekevät. Näiden lisäksi heillä oli saatavissa turvetta, joka on kuivattuna hyvä polttoaine. Käyttivätkö he tulitarpeena muuta kuin puuta on myös ”ehkä” asia.

 Kartta 2

Kartta 2

Ihmisten pysyvämmät ja myös talvella asutut alueet olivat tämän geologisen ja ekologisen tarkastelun perusteella jääkauden maksimin aikana todennäköisesti routarajan eteläpuolella keskittyen lähinnä metsäalueille ja niiden lähistölle. Kartalla 1. ja 2. on esitetty valkoisella ympyrällä arvio ihmisille soveltuvat asuma-alueet Euraasiassa jääkauden huippukohdan aikana. Ympyröiden koko ei vastaa populaatioiden todellista kokoa ja levinneisyyttä eikä niiden määriä, sillä siitä ei ole tutkittua tietoa. On myös otaksuttavaa, että asuma-alueiden pohjoisimmat paikat siirtyivät lämpimänä jaksona jään reunan ja routarajan siirtymisen myötä myös pohjoisemmaksi. Saman ajatusrakennelman mukaan ne taas siirtyivät etelämmäs jääkauden kylmän ajanjakson tullen.

Kurkistus jääkaudelle yli 10 000 vuoden päähän kielentutkimuksen avulla

Ajatellaan ja otaksutaan, että suomalaisugrilaiset kielet kuuluvat niin kutsuttuun uralilaiseen haaraan uralilaisaltailaisessa kielikunnassa. Toinen haara on altailainen. Altailaiseen haaraan kuuluvat tässä rakennetussa ajatusmallissa sellaiset kielet kuin turkki, mongoli, korea ja japani muutamia mainitakseni. Uralilaisten ja altailaisten kielirakenne on hyvin samanlainen mutta sanat ovat erilaisia. Sen perusteella voisi kuvitella, että kummankin kantakielen puhujilla olisi sama historia. Jos asiaa tarkastellaan siitä näkökulmasta, missä tämä näiden kantakielien alku oli alueellisesti, niin voisi otaksua sen olleen ainakin yhteinen ja sijainneen jonain aikana idän suunnalla katsoen ihmisen Afrikan alkukodista. Muuta ei voi kielellisen tarkastelun alkuajankohdasta päätellä. Niin kauan kun sanat syntyvät tutkittavan kielen puhujien itsensä synnyttäminä eli sisäsyntyisesti, mihinkään aikaan on ollut vaikea laittaa mitään aikapaalua.

Kantakielen perussanastoa tarkastelemalla on voitu kuitenkin tehdä hyvin karkeita arvioita kantauralin puhuma-alueista. Tällöin on käytetty apuna niin kutsuttua poissulkemisanalyysiä. Tällöin tarkastellaan kantakieltä päätetyn aiheen kuten esimerkiksi merellisen sanaston puuttumisen kautta.

On tutkittu, että kantauralin kieleen ovat lainasanoina tulleet jossain vaiheessa uusina esimerkiksi ”meri, ”valas” ja ”ankerias”. Tätä ennen tässä kielessä ei ollut sanoja merelliseen aiheeseen liittyville asioille kuten meressä eläville kaloille tai rannan kohteille. Tästä on voitu otaksua muun muassa se, ettei kantauralin puhuma-alue muinaisuudessa ollut mitä todennäköisimmin meren äärellä. Kantauralia puhuvat ihmiset ovat asuneet näin ollen sisämaassa.

Tätä olettamusta tukemaan ei ole löydetty todisteita esimerkiksi arkeologisista löydöistä. Ei ole uskottavaa, että jonkun syyn takia merellisen aiheen sanat olisivat välillä kadonneet ja tulleet syrjäytetyksi sitten lainasanoilla. Nämä ihmiset, jotka puhuivat kantauraliksi kutsuttua kieltä, olivat maakrapuja eivätkä todennäköisesti tunteneet merta. Tämän lisäksi on oletettavissa, että he asuivat kaukana merestä, koska eivät ole saaneet kosketusta kielen ulkopuolisiin sanoihin eli lainasanoihin. Tässä ajatusrakennelmassa toinen kielellinen ryhmä on indoeurooppalaista kantakieltä puhuvat ihmiset. Tämän kielen tutkimuksen perusteella on oletettu heidän asuttaneen Euraasian itäisessä osassa merien läheisyydessä. Kantauralia puhuvat ihmiset ja heihin kuuluvat ”suomalaiset” asuivat heistä itään, jossain Euraasian pohjoisosissa, kaukana meristä.

Missä ”suomalaiset” olivat lainasanan ”sarajas” tullessa kantakieleen?

Heti kun saatiin jostain muusta kielestä ja kielikunnasta lainasana, voitiin siihen kohtaan pistää aikamerkkipaalu. Tiedetään, että suomalaisugrilaisen kielen vanhin lainasana on ”sarajas”, joka tarkoittaa ”jäämerta”. Se on kiistatta indoeurooppalaisesta kieliperheestä. Indoeurooppalaiseen kieliperheeseen kuuluvat muun muassa germaaniset ja balttilaiset kielet, joiden puhujia tiedetään olleen tuona aikana jossain lännen suunnassa näistä suomalaisugrilaista puhuvista ”suomalaisista” katsottuna.  Tämän lainasanan on tutkittu olevan hyvin varhaisesta aikatasosta peräisin ja tarkoittaa erityisesti jäämerta. Se esiintyy myös Kalevala eepoksessa usein. Tämä johtaa kysymykseen, mistä johtui tämän sanan käyttötarve? Oliko se Mustameri? Se jäätyi talvisin, niin kuin Mustameri tekee. Oliko se Kaspianmeri, joka ulottui tuolloin Volgan mutkaan saakka? Volgan alueella on oletettu perinteisesti asuneen ”suomalaisia”. Indoeurooppalaisten alkukoti on toisaalta ollut toisaalta kaikkien näiden merten äärellä ja on sikäli mahdollista, että he olisivat sanan ”sarajas” suomalaisille antaneet.  Näiden lisäksi mainitaan myös isosta sulamisvesijärvestä Uralin takana. Mielenkiintoinen seikka on myös Baltian jääjärven muodostuminen suurin piirtein nykyisen Itämeren alueelle. Sillä ei ollut yhteyttä mereen, joten se oli järvi. Siinä ei ollut merikaloja. Näiden tietojen perusteella ei voida piirtää kovin tarkkaa aluetta kartalle. Lisäksi tieto siitä, oliko asuinalue tälle kansalle suppea vai laaja, on historian hämärän peitossa. Kartassa 3. on esitetty ”suomalaisten” oletettu asuma-alue ”sarajas” – lainasanan tullessa suomalaisugrilaiseen kantakieleen.

Kartta 3

Kartta 3

Kantauralia puhuvat ”suomalaiset” olivat Söderlundin kertoman ja pohtimisen tuloksena ”sarajas”, ”jäämeri” – sanan ilmaantumisaikana, noin 12 000 – 10 000 vuotta sitten, Ural – vuoriston länsipuolella. He olivat tuolloin kosketuksissa kielellisesti ja kulttuurillisesti naapureina olleiden indoeurooppalaista kielikuntaa edustavien ihmisten kanssa. Nämä ihmiset elivät jäätyvän meren äärellä ja niitä mahdollisuuksia oli ainakin Mustameri, Kaspianmeri ja tuon aikainen Baltian jääjärvi. Uralin takana oleva sulamisvesijärvi ei ole mielekäs vaihtoehto sikäli, ettei sen lähistöllä nykytiedon mukaan ollut indoeurooppalaiseen kielikuntaan kuuluvia. Välimatkat olivat näiden tarkasteltavana olevien kielikuntien välillä tulleet sopivammiksi lähes päivittäiseen ja ainakin viikoittaiseen kanssakäymiseen. Kävelytaivalta oli alle viikon verran.

Missä olivat ”suomalaiset” noin 9000 vuotta sitten matkallaan Suomeen

Elettiin vielä kantauralin kielen aikaa, ilman lainasanoja. Tarkastellessa aikaa 9000 vuotta sitten kielen avulla, käy ilmi, että ”suomalaisten” piti muuttaa elintapojaan uusilla asuinalueilla ja ilmaston muuttuessa. Hautauksien arkeologisista tutkimuksista päätellen eliniän odote oli tuolloin lyhyt ja esivanhemmista ei voinut paljoa puhua. Arktinen paratiisi menetettiin ja seurasi lamakausi kun ilmasto lämpeni ja sen seurauksena esimerkiksi merenpinnat nousivat 120 metriä ja tundran tilalle tuli metsät. Vanhat tavat saada elanto piti muuttaa. Metsästyksen tilalle tuli rannikoilla asujille pääelinkeinoksi kalastus. ”Ahkiosta” tuli ”ruuhi”, kun se laitettiin vesille ja ”keihäästä” tuli ”mela”. Tämä kehitys on havaittavissa myös suomen kielen kehittymisessä. ”Uralin aikatasolla” meillä oli kotoperäisiä sanoja, kuten esimerkiksi ”vesi”, ”suvanto”, ”lampi”, ”järvi”, ”vuo”, ”tyyni” ja ”sää”. Kulttuurin muutoksesta kertoo myös, että esimerkiksi lusikkaa tarkoittava sana ”kuiri” alkoi tarkoittaa ”kuiroa” eli yhtä venelajia. Silloin puhuttiin vain sauvomisesta, sillä soutaa ei vielä todennäköisesti osattu. ”Sampi” sana osoittaa, että kansa, joka käytti kielessään tuota sanaa, oli selvästikin jossain Uralilla. Tilanne on esitetty kartassa 4.

 Kartta 4

Kartta 4

”Suomalaiset” kantauralia puhuvat ihmiset asuivat oletettavasti edelleen Ural vuoriston länsipuolella. Tästä todistaa muun muassa se, ettei merellisiä sanoja ole tullut lainasanoina kieleemme. Asutusyhteisöt olivat mitä todennäköisimmin keskittyneet suotuisille asuinpaikoille. Joen aurinkoiset törmät, suojaisat järvien poukamat ja niemen nokat olivat sopivia perheen ja yhteisön elämiseen niin kesällä kuin talvella. Siitä, miten laajalle tai suppealle alueelle asutus tuolloin levittäytyi, ei ole tietoa.

Ketkä asuivat tuona aikana Suomessa eli noin 9000 – 8000 vuotta sitten?

Kartta 5

Kartta 5

Suomen kieltä ei täällä Suomessa tuolloin puhuttu. Äänisen Peurasaaren kalmiston arkeologisten kaivauksien perusteella on saatu selville, että aikapiste, jolloin täällä on ollut haudoista löytyneitä ihmisiä, on ennen keraamisten esineiden tänne tuloa. Tämä on noin 6400 – 6000 e Kr ajalta paleoliittisellä kivikaudella. Tutkimusten perusteella nämä ihmiset olivat tulleet Mongolian, Euroopan ja pohjoisen suunnista. Huomattava on, että suomi oli tuolloin suurelta osin veden vallassa.

Suomen kieltä puhuttiin silloin tällöin Suomessa kampakeraamisen kulttuurin tulon myötä noin 6200 – 4000 vuotta sitten

Ensimmäinen ajankohta, jossa voidaan olettaa varmemmin, että suomenkieltä ja sen esimuotoja olisi puhuttu täälläkin, on aika, jolloin kampakeraaminen kulttuuri levittäytyi Suomen niemimaalle. Tässä vaiheessa on huomattava, että nämä ”suomalaiset”, jotka täällä olivat, eivät välttämättä jääneet tänne, vaan olivat yksittäisiä kulkijoita tai ryhmiä. Suurempi invaasio odotti vielä itseään. Kampakeraamisen kulttuuri on suomen kulttuurihistorian esihistorian rikkain jakso. Tähän kulttuuriin on myös ”suomalaiset” liitetty olettaen, että he olivat tuolloin metsästäjä-keräilijöitä.  Tämä kampakeraaminen kulttuuri jatkuu yli Uralin Koreaan saakka. Tämä osoittaa myös sen, että todennäköisesti myös ”suomalaiset”, jotka asuivat vielä siellä jossain Uralin länsipuolisella alueella, harjoittivat tätä kulttuuria. Tämä todistaa myös sitä, että alkuolettamuksena ollut suomalaisaltalainen kielikunta, on ollut kielellisestä ja kulttuurillisesta tarkastelukulmasta olemassa.

Kampakeraamiseen kulttuuriin liittyy tattarimaatalous, jota alettiin harjoittamaan todennäköisesti noin 7300 vuotta sitten. Tattari ei ole vilja. Se on kaksisirkkainen ja sopii näin ollen keliaakikoille ja metsästäjäkeräilijöille, joiden sisäelimet eivät ole kehittyneet vastaanottamaan näitä viljaa. Tattarimaatalous tunnetaan Lounais -Aasiasta ajalta 8000 vuotta sitten. Suomeen se on ilmaantunut 7300 vuotta sitten. Oletettavasti myös ”suomalaiset”, siellä Uralin länsipuolisella alueella, harjoittivat sitä. Jos tattarimaatalous tuli Suomeen Lounais-Aasiasta, niin voidaan olettaa, että sen tuojat olisivat kulkeneet ”suomalaisten” asuma-alueen kautta, Keski-Venäjän läpi. Mielenkiintoinen asia on myös se, että aikaisempi historiatieto Lähi-Idän olemisesta maatalouden veturina maapallolla ei pidä paikkaansa. Lähi-idän Mesopotamiassa harjoitettu maatalous tuli jäljessä Suomessa harjoitettua tattarimaataloutta.

 

Vasarakirveskulttuurin aika noin 5200 – 4400 vuotta sitten Suomessa

Vasarakirveskulttuuri kansa tuli Suomeen noin 5200 – 4400 vuotta sitten. Sen kulttuurin ihmiset puhuivat indoeurooppalaista kieltä. Vasarakirveskulttuurista puhuttaessa mainitaan myös nuorakeraamikot. He asuivat Lounais-Suomessa ja eteläsuomen alueella Kokkola – Tampere – Viipuri linjan eteläpuolella. Heiltä saatiin suomen kieleen lainasanoja kanssakäymisen myötä. ”Suomalaiset” eivät asuneet vielä Suomessa, mutta he metsästivät ja kalastivat sekä harjoittivat mahdollisesti myös kauppaa Suomessa elävien kanssa. He harjoittivat maanviljelyä ja karjanhoitoa. Heitä oli myös Ruotsin ja Viron puolella. Heiltä saatiin lainasanoja kieleemme siellä kulkeneiden ”suomalaisten” kautta kanssakäymisen myötä. ”Suomalaiset” eivät asuneet vielä Suomessa, mutta he metsästivät ja kalastivat sekä harjoittivat mahdollisesti myös kauppaa Suomessa elävien kanssa.

Myöhemmin myöhäisneoliittisellä kivikaudella, eli 4 500 – 3 500 vuotta sitten, vasarakirveskulttuuri ei tuonut lainoja merenkulkuun liittyvään sanastoon. Tähän löytyy syy siitä, että he viljelivät maata sisämaassa.  ”Suomalaiset” olivat tuolloin ilmeisesti yhä Uralin länsipuolisella alueella. Todisteena tästä on se, että saimme 2500 vuotta sitten indoiraanisilta ja arjalaisilta kielimuodoilta lainasanoja. Erityisesti intialaispersialaiset lainasanat näyttävät vahvasti, että suomalaiset olivat edelleen jossain tuolla Mustanmeren pohjoispuolella. ”Suomalaiset” olivat ilmeisesti Intian persialaisten, indoiranilaisten ja arjalaisen kielten edustajien kauppareittien vaikutuspiirissä.

Pronssikausi noin 3800 – 2600 vuotta sitten eli noin 1800 – 600 e Kr aikana

Suomen kieli oli kehittynyt tähän aikaan tultua niin kutsutuksi suomalaisvolgalaiseksi välikantakieleksi. Tähän ”suomalaisten” kieleen ei tullut lainasanoja 1000 vuoteen pronssikaudella. Eli ”suomalaiset” elivät todennäköisesti entisillä asuinalueillaan. Suomessa oli pronssikaudella indoeurooppalaista kieltä puhuvia ihmisiä.  ”Suomalaisten” asuinalue on esitetty kartassa 4.

Puhutaan suomalaisvolgalaisesta tai suomalaispermiläisestä kaudesta. Tämän ajan ”suomalaiset” pysyvät edelleen aikaisemmilla asuinsijoillaan. Kantakielessämme oli tuolloin tällaisia sanoja kuin ”koski”, ”lahti”, ”niemi”, ”saari”, ”törmä”, ”laine”, ”tuohi”, ”haapa”, ”upota” ja ”kampela”, joka on merikala. Se voi tarkoittaa sitä, että kansamme oli lähellä Mustaa merta, muttei Kaspianmerta, jossa ei kampeloita ollut. Missä tämä omakokemukseen perustuva mereen yhdistävä sana on tullut? tämä on voinut olla myös Itämerellä, on voinut tapahtua niin, että on käyty esimerkiksi Itämeren rannalla ja tultu sitten takaisin. Ihmisten kulku on voinut olla edestakaisin vaeltamista. pronssikauden loppuessa eletään selvästi lehtevien jalopuiden joukossa. Yleiskäsitys siitä, että kielemme olisi kytköksissä havumetsävyöhykkeen rajaan, näyttäisi tällä kohtaan ontuvan. Tämä ei ole todennäköisesti pronssikauden lopulla totta.

Suomessa tapahtui paljon pronssikaudella. Kumpuhaudat kallionlaella olivat tanskalaisperäisen pronssikulttuurin aikaan saannoksia, suomessa oli tuolloin indoeurooppalaista kieltä puhuvia ihmisiä. Sisämaassa oli keskivenäläistä pronssikautta edustavia; annanjiino, seima kulttuurimuotoja, joita mainitaan löytyneen vasarakirveslöytöjen yhteydessä.

Suomalaiset Suomen portilla – Rautakausi noin 2500 vuotta sitten

Rautakauden ajatellaan alkaneen 500 e Kr eli noin 2500 vuotta sitten. Skandinavia on otaksuttavasti tyhjentynyt tuolloin asukkaista Pohjois-Saksaa myöten. Suomalaisasutus oli tuolloin jo levinnyt tai tullut Itämeren vaikutuspiiriin, mistä todistavat muun muassa uudet sanat: ”kymi” ja ”virta”. Tämä osoittaa sen, etteivät ”suomalaiset” asuneet enää Uralin länsipuolisella Keski-Venäjän tasamailla ja vuolaitten jokien äärellä, joista tuskin huomasi niiden virtaavan. Oli siirrytty alueelle, jossa virroissa olivat kivikkoiset pohjat ja niiden vesi juoksi vuolaasti. Meren näkyminen on huomattavissa muun muassa omasyntyisistä sanoista ”hyöky”, ”maininki” ja ”myrsky”. ”Suomalaisten” oletettu olinpaikka ja liikkumissuunta on esitetty kartassa 6.

Noina aikoina alettiin puhua itämeren suomesta ja kantakieli alkoi jakautua. Se jakautui muun muassa suomeksi, viroksi, vepsäksi, viroksi ja liiviksi. ”Maininki” – sana on hyvä esimerkki kielen eriytymisestä, sillä se lähtee maineesta, tasaisesta mielenlaadusta, mordvan kielellä se tarkoittaa tyyntä, kirkasta säätä.

Kartta 6

Kartta 6

Jotkut arvelevat, että kosketus merikansoihin olisi alkanut 500 e Kr, mutta se on huono tulkinta, koska Suomessa ei silloin juuri kukaan asunut arkeologisten löytöjen perusteella. ”Suomalaisten” oletettu olinpaikka ja liikkumissuunta on piirretty karkeasti kartassa 6.

”Suomalaiset” asuttivat Suomen ajanlaskumme alkuaikana

Kartta 7

Kartta 7

Haastateltava tietokirjailija Aaro Söderlundin mukaan tutkimusten perusteella voidaan kuitenkin sanoa, että Suomessa on ollut asutusta ajanlaskumme alkuaikana eli suurin piirtein keisari Augustuksen vallassa oloaikana 27 e Kr – 14 j Kr. Tiedetään, että suomalaisia on tullut tuolloin Virosta Suomeen ja lainasanojen antajina kieleemme ovat olleet tuona aikana baltit ja gootit. Balteilta tuli tuolloin maanviljelykseen ja perheeseen liittyviä lainoja. Balttien kieli kuuluu vanhimpaan kantaan indoeurooppalaista kieliperhettä ja sen avulla pysytään tutkimaan hyvin myös indoeurooppalaisten kielien saloja. Balteilta tuli muun muassa sellaisia sanoja kuin ”lammas” ja ”maksaa”. Tästä voi vetää sen johtopäätöksen, että myös kaupankäynti opittiin balteilta.

Tarkasteltaessa muinaislatvialaisia ja muinaispreussilaisia merellisiä suomen kielen lainasanoja, sieltä nousee esille esimerkiksi heiltä opitut: ”meri”, ”salo”, rautainen ”kirves”, ”hirsi”, ”lauta”, ”niisi” ja ”kauha”. Sanat ”laiva” ja ”purje” ovat saattaneet siirtyä näissä kielissä toisinkin päin. Lainasanojen tulo kieleemme keskeytyi selvästi myös Suomea kohdanneeseen ilmastokatastrofiin ja ruttoepidemiaan vuonna 1542. Näin voidaan sanoa ”suomalaisten” asuttaneen tuona aikana suurelta osin tuon aikaisen Ruotsin maakuntana olevan Suomen.

Lisää aiheesta:

Aristoteleen kantapää 5.5.2014, Pasi Heikura:  ”Vesi vanhin kulkureiteistä”, tietokirjailija Aaro Söderlundin haastattelu (http://areena.yle.fi/1-2210096)

 

© Jari J Tuomisto
Mainokset
Suomalaisten retket matkalla Suomeen – kielen eli paleolingvistiikan kertomaa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s