PAKANA JA KRISTITTY – SUOMALAINEN VUONNA 1323

Kristinuskon vaikutus suomalaisten maailmankuvaan 1100 -luvulta vuoteen 1323

Johdanto
1. Käsitteiden määrittelyä
2. Suomalainen – Pohjolan ihminen esikristillisenä aikana
3. Suomalaisen maailmankuva esikristillisenä aikana
3.1. Muinaisusko ja sen piirteitä
3.2. Muinaisuskon maailmankuva
3.3. Muinaisuskon vahvuudet
4. Kristinusko
4.1. Kristinuskon maailmankuva
5. Kristillisen kirkon lähetystyö
5.1. Kristinuskon vahvuudet ja heikkoudet lähetystyössä
5.1.1.Kristinuskon vahvuudet lähetystyön tekijän kannalta
5.1.2.Kristinuskon vahvuudet muinaisuskoon verrattuna
5.1.3.Lähetystyön heikkoudet ei kristityn suomalaisen kannalta
5.2. Suomalaiset idän ja lännen kirkkojen lähetystyönkohteena
5.3. Lännen katolisen kirkon lähetystyö ja järjestyminen Suomen niemimaalla
6. Suomalaisen maailmankuva vuonna 1323
Yhteenveto
Aiheesta muualla
Kirjallisuutta
Viitteet

 

Johdanto

Suomen niemimaalta on löydetty merkkejä niin läntisen kuin itäisenkin kristillisyyden vaikutuksesta jo ensimmäiseltä vuosituhannelta. Kristillisiä hautalöytöjä on tunnettu Lounais-Suomesta jo 1000 -luvulta ja Karjalasta 1000 – 1100 -luvulta[1]. Nämä löydöt eivät useiden tutkijoiden mielestä kuitenkaan todista sitä, että kristinusko olisi muuttanut suomalaisten elämänjärjestystä eikä siten myöskään maailmankuvaa.

Arkeologinen tutkimus osoittaa kuitenkin kristinuskon selvemmän vaikutuksen suomalaisten maailmankuvaan ja tapoihin 1140 -luvulle tultaessa. Ruumishautaus alkoi olla tuolloin vallitseva tapa ja hauta-antimien määrä väheni. Hautaussuunnaksi vakiintui länsi-itä -suunta. On ajateltu, että 1300 -luvun puoliväliin tultaessa kyläkalmistojen ja omassa puvussa hautaaminen oli ohitse myös itäisimmissä osissa. Näin voidaan ajatella, että katolinen kristinusko oli vakiinnuttanut asemansa[2].

Edellä olevat arkeologiset todisteet kertovat sen, suomalaisten elämän järjestys ja maailmankuva alkoivat muuttua nopeasti 1100 -luvulle tultaessa. Muutospainetta aiheuttivat suomalaisten perinteistä elämäntapaa -ja -järjestystä kohdanneet ulkovaltojen valloitustoimet niin idästä kuin lännestä. Näiden valloittajien mukana ja tukemana rantautui kristinuskon oppi ja järjestys entistä voimakkaammin Suomen niemimaalle. Suomalaiset kokivat niin läntisessä kuin itäisessä osassa niemimaata voimakkaammat roomalaiskatolisen ja ortodoksisen uskon vaikutteet. Suomalaisten oli otettava huomioon uusi maallinen ja hengellinen järjestys.

Tarkasteltavana noin 200 vuoden aikana suomalainen ihminen koki suuren murroksen ja muutoksen maailmankuvassaan. Aikaisempaan tapaan käsittää maailma tuli muutos. Siihen tuli uusia rakennelmia kuten esimerkiksi kristinuskon käsitteet:  Jumala, taivas ja helvetti, seurakunta ja pappi. Suomalaisten käsitysmaailmaa alkoi muokata yhä enemmän kristinusko ja sen oppi, käytännöt ja velvoitteet sekä sen hallinnollinen järjestys.

Tutkin tässä artikkelissa mikä oli kristinuskon noin 200 vuotisen vaikutuksen tulos suomalaisten maailmankuvan muotoutumiseen vuoteen 1323 mennessä.  Ajatellaan usein, että suomalaiset oli käännytetty tuolloin ”virallisesti” kristinuskoon. Lännen ja idän kristinuskoa tunnustavien välisen rajan voi ajatella olleen yksi Pähkinäsaaren rauhan rajan linjaukseen vaikuttaneista tekijöistä. Tarkoittiko tämä myös sitä, että suomalaisten maailmankuva olisi ollut tuolloin kristityn käsityksiin perustuva?

Saadakseni mahdollisimman hyvän kuvan tutkittavan aiheen perustekijöistä esittelen suomalaisen ihmisen esikristilliseltä ajalta sekä hänen muinaisuskonsa. Esittelen suomalaisia kohdanneesta itäisestä ja läntisestä kristillisyydestä läntisen kirkon roomalaiskatolisen opin ja tutkin aihetta sen kautta. Tutkin myös sitä, mitkä tekijät olivat edesauttamassa tai hidastamassa kristinopin ja kirkon organisaation leviämistä. Pohdin muinaisuskon, kristinopin sekä lähetystyön vahvuuksia ja heikkouksia. Tarkastelen muinaisuskoa ja kristinuskoa niiden piirteiden ja maailmankuvan avulla. Selvitän mitkä asiat kristinopissa olivat suomalaisille vaikeimpia ymmärtää ja mitkä asiat aiheuttivat mahdollisesti vastarintaa.

Vaikka tarkastelen aihetta lähinnä roomalaiskatolisen kristinopin näkökulmasta, on huomattava, että ortodoksisuudella on ollut myös oma vaikutuksensa suomalaisten maailmankuvan muotoutumiseen tarkasteltavana ajanjaksona. En keskity tarkastelussani muihin maailmankuvan muotoutumiseen vaikuttavien elementtien, kuten esimerkiksi idän, lännen ja pohjoisen tapakulttuureiden vaikutukseen.

1.      Käsitteiden määrittelyä

Maailmankuvan käsitteellä tarkoitetaan tässä artikkelissa ihmisen itsensä hyväksymien, todellisuudekseen kokemiensa käsitysten joukkoa[3]. Maailmankuva on se todellisuus, jonka ihmiselle rakentuu muun muassa arkikokemusten, uskonasioiden, maagisten ja yliluonnollisten kokemusten sekä ympäristön ja tapakulttuurin kautta. Maailmankuva 1100 – 1300 -luvun suomalaisen maailmankuvan voidaan otaksua rakentuneen voimakkaasti ympäristön, ihmisen arkielämän ja selviytymisen sekä tapakulttuurin elementeistä. Myös ”muinaisusko”, kristinusko ja myöhemmin kansanusko olivat vaikuttamassa voimakkaasti tuon ajan ihmisen maailmankuvan muotoutumiseen.

Suomalaiseksi kutsutaan tässä artikkelissa ensimmäisen vuosituhannen aikana Suomen niemimaalla eläneitä hämäläisiä, savolaisia, karjalaisia ja pohjalaisia sekä ruotsinkielisiä, jotka asuivat rannikkoseudulla. Varsinais-Suomessa oli lisäksi vielä erikseen ”suomalaisiksi” nimitetty ihmisryhmä. Suomalaisia olivat edellisten lisäksi vielä erämaissa eläneet saamelaiset.

Koska Suomea ei vielä 1100 – 1300 -luvulla ollut, tarkoitan käsitteellä ”Suomen niemimaa” nykyisen Suomen ja Karjalan kannaksen aluetta. Yhteensä Suomen niemimaalla ja sen pohjoisosissa arvellaan eläneen 1300 -luvulla alle 100 000 ihmistä. Maa oli hyvin harvaan asuttu. Suurin osa kansasta asui rannikkoseudulla ja sen läheisyydessä sekä nykyisen Lounais-Suomen, Kokemäenjoen, Pirkkalan, Hämeenlinnan sekä Savonlinnan alueilla. Näiden lisäksi voidaan mainita pohjalaisten väestökeskittymä nykyisen Vaasan ja Kyröjoen alueella. Alueet näistä pohjoiseen ja rannikolta sisämaahan olivat saamelaisten elinalueita. Ne olivat myös eränkäyntialueita muille suomalaisille. Kylät olivat muutaman talon keskittymiä. Heidän elinkeinojaan olivat karjatalous, metsästys, kalastus ja keräily sekä kaskenpoltto. Myös turkiskauppaa alettiin käymään. Ensimmäiset kaupungit, Turku, Ulvila ja Porvoo, rakennettiin 1300 -luvulla.

Esikristillinen aika tarkoittaa tässä artikkelissa aikaa ennen lähetysuskonnon, tässä tapauksessa kristinuskon, selvää vaikutusta suomalaisten maailmankuvaan. Tämä tarkoittaa suomalaisten kohdalla aikaa ennen 1100 -lukua.

Katolinen kirkko eli roomalaiskatolinen kirkko on nykyisin yksi kristillisen uskon suuntaus. Katolisen kirkon katsotaan saaneen alkunsa alkuseurakunnan aikoihin noin 2000 vuotta sitten. Se edusti kristillisyyttä seuraavina vuosisatoina. Kristikunnassa vallitsi yhtenäisen katolisen kirkon aika. Vuonna 1054 katoliset jakaantuivat lännen katolilaisiin ja idän ortodokseihin. Protestanttiset kirkot, kuten esimerkiksi evankelisluterilaisuus, ovat myös kristillisiä suuntauksia, jotka erosivat myöhemmin katolisesta kirkosta.

Kristitty on tässä artikkelissa kristinuskoon kääntynyt ja kasteen saanut tai myöhemmin lapsikasteen saanut henkilö. Kristityllä tarkoitetaan tässä artikkelissa niin roomalaiskatolista kuin ortodoksia kristittyä.

Pakana on alun perin maalaisesta antiikin Kreikassa käytetty termi ”pagan”. Tässä artikkelissa se tarkoittaa kristittyjen käyttämää yleisnimitystä ihmisestä, joka ei ole kristitty. Vältän käyttämästä sitä tässä artikkelissa, koska se sisältää ”negatiivisen” varauksen tätä ihmisryhmää kohtaan.

2.      Suomalainen – Pohjolan ihminen esikristillisenä aikana

Roomalainen senaattori ja historioitsija Cornelius Tacitus kertoo teoksessaan Germania vuonna 98 jKr.,  sen pohjoispuolella olevasta ”fenni” -nimen saaneesta ihmisyhteisöstä, muun muassa seuraavaa: ” Fennit ovat ihmeen villejä, viheliäisen köyhiä. Ei heillä ole aseita, ei hevosia, ei asuntoja. Ravintona ovat kasvit, vaatteina nahat, makuusijana maa. Ainoa varallisuus on nuolissa, joita he raudan puutteessa terästävät luilla. Metsästys elättää yhtäläisesti sekä miehiä, että naisia. Nämä näet seuraavat miehiä kaikkialle ja pyytävät osan saaliista. Lapsillakaan ei ole muuta suojaa villieläimiltä ja rajuilmoilta kuin jonkinlainen oksista punottu katos. Sinne palaavat nuoret, se on vanhojen turvapaikka. Mutta tämä on heistä onnellisempaa elämää kuin pelloilla huokaileminen, vaivalloinen talojen rakentaminen sekä milloin toiveikas, milloin pelokas huolenpito omasta ja vieraasta omaisuudesta. Rauhassa jumalilta ja rauhassa ihmisiltä he ovat saavuttaneet sen vaikeimman päämäärän, ettei heidän tarvitse edes mitään toivoa[4].”

Tacituksen kuvausta voidaan pitää varsin hyvänä kuvauksena pohjolan ihmisestä ajanlaskumme ensimmäiseltä vuosisadalta. Eivät he tuon kuvailun perusteella ainakaan mitään sivistyksen periferiassa eläneitä raakalaismaisia villi-ihmisiä olleet, niin kuin joskus on kuvausta tulkittu.

Fennien yhteisöä ei voi kuvauksen perusteella määritellä tarkemmin esimerkiksi hämäläisiksi, savolaisiksi. pohjalaisiksi tai saamelaisiksi. Yleisimmin fennien on otaksuttu olevan saamelaisia[5]. Vaikka fennejä ei voi todistaa edes Suomen niemimaalla asuneeksi ihmisryhmäksi, voidaan Tacituksen kertomusta pitää  varsin hyvänä yleiskuvauksena noin 2000 vuotta sitten pohjoisen alueella pyynnin -ja keräilyn avulla eläneestä sisäisesti järjestyneestä esikristillisestä yhteisöstä.

Metsästäjä keräilijät public domain
”Naiset seuraavat miehiä kaikkialle ja pyytävät osan saaliista” kertoo Tacitus vuonna 98 jaa.

Voi hyvin ajatella, että myös Suomen niemimaalla saamelaiset ja muut suomalaiset metsästäjä-keräilijä-pyydystäjä -elinkeinoa  harjoittavat yhteisöt elivät edellä kuvatulla lailla. Voidaan otaksua, että tuohon aikaan niin Ruotsin kuin Suomen alueilla asuneet metsästäjä-keräilijä suvut tai yhteisöt olivat usein ”liikkeellä”. He eivät rakentaneet pysyvämpiä asunsijoja ehkä sen takia, että he vaelsivat kesäisin perheineen esimerkiksi hyväksi koetun kalaisan järven rantaan ja talvisin peurojen runsaille esiintymisalueille. Tämä varmisti ehkä perheen toimeentulon ja perheen turvallisemman elon.

Viljelyelinkeinoon siirtyneiden kohdalla kuvaus olisi voinut olla  samankaltainen, eroten mahdollisesti miehen ja naisen roolituksen sekä ”majoituksen” eli asumisen rakenteen suhteen. Jos tarkastellaan esikristillisestä pohjoisen ihmisestä saatavaa kuvaa ei ole  merkityksellistä, olivatko fennit saamelaisia, jotka luetaan myös suomalaisiksi vai muita ”suomalaisia” tai peräti nykyisen Ruotsin pohjoisosaan siirtyneitä ”suomalaisia”.

Tacituksen matkakertomuksesta käy ilmi hänen kuvatessaan fennejä paljon kyseisen ajan luonnossa elävän yhteisön maailmasta ja maailmankuvasta. Siitä käy ilmi muun muassa se, että pohjolan eläjät olivat sinut luonnon kanssa ja eivät osanneet ajatella muunlaista elämää olevankaan.

muinaiset Guide_leaflet_(1901)_(14766909282) pieni perhe
Tacitus piti ”fennejä” toisistaan sekä vanhemmista ja heikommista huolehtivana.

Nainen ja mies olivat tasa-arvoisia töissään. Ruokatottumukset olivat tasapainossa; syötiin kasviksia, juureksia ja lihaa. Kertomuksen perusteella voi ajatella, että hän piti fennien yhteisön tapaa elää ja tulla toimeen käytännöllisinä ja olosuhteet huomioonottavana. Kuvauksesta käy ilmi myös  se, että heidän elämänsä muinaisuskonsa jumalien kanssa oli tasapainossa. Hän piti heitä myös yhteisöllisenä, toisistaan sekä vanhemmista ja heikommista huolehtivana. Voi kuvitella heidän tunteneen lähimmäisenrakkautta toisiaan kohtaan.

Eivätkä he tainneet viheliäisen köyhiäkään olla. Sillä näistä ihmisistä saa sen kuvan, että he olivat varsin tyytyväisiä ja onnellisia sekä rikkaita maailmassaan. Ehkä he olivat villin vapaita ihmisiä.

3.      Suomalaisen maailmankuva esikristillisenä aikana
3.1.   Muinaisusko ja sen piirteitä

Muinaisuskoksi nimitetään tässä artikkelissa suomalaisten ”alkuperäistä” uskoa tai toisin sanoen yhtä osaa suomalaisten maailmaa ja elämää, joka on edeltänyt kristillisen lähetystyön aikaa. Se oli suomalaisten esikristillisen ajan maailmanselitys. Se ei ollut uskonto eikä usko, vaan tieto ympäröivästä maailmasta, sen tapahtumista, toiveista ja säännöistä. Muinaisusko oli luonteeltaan tiedollinen eli usko -käsitettä ei ollut siinä mielessä kuin me sen ymmärrämme. Muinaisusko oli elämäntapa[6].

Muinaisuskon tutkimuslähteinä ovat olleet kalliomaalaukset ja kalevalainen runous. Vaikka kirjallisia lähteitä ei ole, niin varsinkin runot ovat olleet erinomaisia primäärilähteitä tuolta esikristilliseltä ajalta. Niiden lisäksi sen tutkimuksessa on käytetty apuna laajaa pohjoisten kansojen parista kerättyä vertailumateriaalia. Muinaisuskon tutkimusmetodina on siis ollut vertaileva tutkimus, jonka avulla on saatu rekunstruktoitua eli rakennettua esikristillisellä ajalla eläneen suomalaisen maailmankuva.

Muinaisusko oli polyteistinen eli monijumalainen. Siinä tiedettiin, että on useita jumalia. Luonnonjumalat olivat ylivertaisia suhteessa ihmiseen mutteivat kuitenkaan yliluonnollisia. Tuonpuoleisia jumalia ja henkiolentoja voitiin yhtäältä lahjoa ja kehua toisaalta myös uhata ja rangaista. Tuonpuoleinen oli suomalaiselle muinaisuskossa mahdollisuus ja uhka. Se antoi oikealla lailla lähestyttynä turvan, suojelusta ja elämisen edellytykset. Liian harvoin tai väärin lähestyttynä tuonpuoleinen saattoi kääntyä rankaisevaksi ja vaaralliseksi[7].

Sen piirteisiin kuului myös muutoksen sallivuus eli inklusiivisuus. Tämä piirre on muillakin polyteistisilla uskoilla. Inklusiivisuus tarkoittaa muinaisuskon kohdalla sitä, että se oli myös muut tavat harjoittaa uskoa voivat olla oikeita ja saattavat olla jopa saman uskon eri ilmentymiä. Muinaisusko mukautui suomalaisen ja hänen yhteisönsä elämään, olosuhteisiin ja ympäröivään luontoon. Se oli yhteisöllinen. Siihen synnyttiin ja sen piirissä elettiin kehdosta hautaan. Se oli kokemusperäinen ja se kattoi kaikki elämänalueet[8].

Se harjoittaminen ei ollut yhtenäistä. Eri alueilla, perhekunnilla ja šamaaneilla tai noidilla oli oma yksilöllinen tapa ja käsitys maailmasta ja tavasta ”keskustella” jumalien kanssa. Eri ympäristöissä ja olosuhteissa hallitsivat niiden omat jumalansa ja olentonsa. Omia jumalia ja haltioita oli muun muassa metsällä, maalla ja taivaalla sekä vedellä. Näiden joukossa ajateltiin olevan runsaasti pieniä haltijaolentoja. Kun esimerkiksi metsästyksen avulla toimeentuleva perheyhteisö siirtyi viljelemään maata, oli hänen muutettava myös tuonpuoleisia henkiolentoja, joiden kanssa hän on kanssakäymisessä. Metsästysonnea ei tarvinnut enää pyytää eikä tavoitella tietyn riitin mukaisesti Tapiolta, vaan oli käännyttävä Ukko sateen ja ukkosen jumalan puoleen tietyn palvontamenon lailla.

3.2.   Muinaisuskon maailmankuva

Esikristillisellä ajalla suomalaisen muinaisuskon maailmankuvaa muovasivat arkikokemukset ja sen rinnalla perinteeseen pohjautuvat käsitykset luonnossa vaikuttavista hengistä sekä hyvistä ja pahoista voimista. Suomalaisen ihmisen maailmankuva perustui voimakkaasti luontoon ja varsinkin metsään.

 

Muinaisusko © Jari J Tuomisto 1Metsä on suomalaisen maailmankuvan keskeinen elementti. Se oli hänen elinympäristönsä ja sieltä hän sai elämäänsä tarvitsemansa. Sillä oli tärkeä merkitys myös muinaisuskon harjoittamisessa. Puu oli pitämässä hänen maailmaansa pystyssä. Metsäsuomalaisen alttarina oli esimerkiksi joku erottuva vanha kuusi tai kataja. Siellä hän uhrasi ja rukoili vaikka metsän jumala Tapiolle. Hiidet eli pyhät lehdot olivat myös suomalaisten palvontapaikkoja [9].

Maailmankuvaa ja elämää rytmitti syklisyys eli toistuvuus, kiertävyys tarkasteltavalla aikajaksolla. Se voi tarkoittaa esimerkiksi valon ja pimeän, kylmyyden ja kasvukauden vaihtelun rytmittävää aikaa.

Maailmansynnystä oli tarjolla eri aikakausina ja eri alueilla uskontotieteilijä Risto Pulkkisen mukaan kolme myytti -versiota. Niitä olivat sukeltaja- ja munamyytti, jotka tunnettiin muuallakin, sekä pelkästään suomalaisilla ollut myytti taivaan taonnasta. Syntymyyttien sanoma vastaa toisiaan siinä, kuinka täydellisestä maailmasta tulee tapahtumien saatossa epätäydellinen. Pohjolan kansat ajattelivat, että maailma luotiin alun perin hyväksi tai että luoja jumala ainakin yritti sitä.

Kyseisillä myyteillä on vastaavuuksia muun muassa raamatulliseen maailmankuvaan, jossa Jumala luo maailman täydelliseksi, mutta täydellinen onni menetetään kuitenkin käärmeen hahmon ottaneen saatanan toimesta aiheuttaessaan ensimmäisten ihmisten syntiinlankeemuksen. Antiikin kreikkalaiset selittivät sairauksien ja muiden vitsauksien tulleen Zeuksen lähettämän Pandoran mukana lippaassa, jonka ”ymmärtämättömästä” avaamisesta Zeus suuttui. Zeus kosti ihmisille siitä, että jumalille tarkoitettu tuli oli toimitettu ihmisille[10].

Muinaisuskon maailmankuva © Jari J Tuomisto

Suomalaisen esikristillisen muinaisen maailmankuvan perusrakenteiden ja käsityksen ympäröivästä maailmasta voi olettaa periytyvän uralilaisesta alkukodista noin 6000 vuoden takaa. Sen peruspiirteitä olisivat olleet akateemikko Anna-Leena Siikalan mukaan Pohjantähden asema taivaankannen keskuksena, horisontaalisen (yhteisön, nykyhetken) ja vertikaalisen (alhaalta -ylös, sukupolvien, menneen ajan ja tulevaisuuden) hahmotuksen yhteensulautuminen tai anaikaisuus, pohjoinen-etelä -akselin korostus sekä vesiteiden merkitys tämän – ja tuonpuoleisen yhdistäjänä[11]. Maailmankuva on kolmitasoinen. Siinä ovat alisena tasona manala, kuolleitten koti, keskimmäisenä taso, jossa ihmiset ja eläimet elävät sekä ylinen henkien ja jumalien taso. Sitä hahmotettiin  vertikaalisesti. Horisontaalista oli nykyhetken hahmotaminen.

Kolmikerroksisen maailmankuvan voi nähdä esimerkiksi saamelaisten noitarummun kalvolla. Suomalaisten Tuonela on sijainnut horisontaalisesti hahmotettuna Tuonelan virran takana ja ”pohjoisessa” mutta siitä huolimatta vertikaalisesti ”alhaalla” maan alla. Sanasta ”Maan ala” on johdettavissa nykyisin käytössä oleva termi ”manala” ja sana ”pohjoinen” voi johtaa sanasta ”pohja” ja tarkoittaa näin alaosaa, alhaalla olevaa. Termit ”alhaalla” ja ”pohjoisessa” on käsitettävä siis muinaisen suomalaisen tavoin myyttisesti[12].

Vaikka muinaiset esikristilliset suomalaiset ovat ainakin tiedollisesti pitäneet ylistä maailmaa olemassa olevana, sen merkitys käytännössä heidän jokapäiväisessä elämässään on ollut vähäinen verrattuna keskiseen ja aliseen maailmaan.

On oletettavaa, että ihmisten elämään sairauksia ja ankaria olosuhteita vastaan ovat vaikuttaneet useimmin alisen ja keskisen maailman voimat. Esimerkiksi saamelaisten šamaaneiden ei tiedetä tehneen matkoja yliseen maailmaan. Ylisen maailman ”mielenkiinnottomuus” ja taivaanjumalan muotoutuminen ”deus otiosukseksi” on tuttu muissakin muinaisuskoissa maailmalla ja siitä on esimerkkejä runsaasti eteläisimmissä kulttuureissa[13].

Dualistinen maailmankuva 1Muinaisuskon maailma oli lisäksi dualistinen eli kaksijakoinen. Kaikella oli vastakohta. Uralilaisen kantaugrilaisen näkemys oli se, että on olemassa alinen maailma ja sen vastassa on yhdessä keskinen ja ylinen maailma. Kun saamelainen halusi muuttua sudeksi, oli hänen ryömittävä etelään päin kaatuneen puun ympäri kolmeen kertaan ja kun hän halusi takaisin ihmiseksi oli hänen kierrettävä saman rungon ympäri kolme kertaa myötäpäivään[14].

Elämä oli täynnä rakentavia ja tuhoavia voimia. Taivasta kannatteleva ja pyörittävä maailmanpuu, – vuori tai -patsas on ollut tuttu niin kantauralilaisille kuin esimerkiksi skandinaaveille tai germaaneille. Suomalaisille se lienee ilmentyneen kalevalaisten runojen Sampona. Sampon arvoitusta ja merkitystä on yritetty ratkoa jo pitkään.

Kalevalaisista Sampo -runoista on löydetty yhteisiä tekijöitä muiden maailman muinaisuskontojen ”maailmanpatsas” -ideoille. Sampo on jotain, joka tuottaa hyvinvointia, se pyörii, sillä on kirjokansi ja sillä on juuret syvällä maassa. Muun muassa uskontotieteilijä Uno Harva selitti, että Sampo on kulttipatsas, jota palvottiin. Eemil Nestor Setälä taas oli tullut omissa tutkimuksissaan siihen tulokseen, että Sampo oli kirjokantta pyörittävä maailmanpatsas itse[15].

Uskontotieteilijä, dosentti Risto Pulkkisen mielestä Sammon piirteet sopivat tähän Setälän selitykseen. Sampo on elämän ja hyvinvoinnin edellytys ja sen kannattelema kirjokansi, taivas tähtineen, pyörii. Sampo on myös perustettu syvälle maahan eli aliseen maailmaan.

KuparivuoriMetsäsuomalainen Kaisa Vilhunen kuvasi haastattelussa maailmaansa. Vilhusen tietoja ei pidetä täysin luotettavina, koska ei ole varmuutta, ovatko haastattelijat johdatelleet Vilhusta haluamaansa suuntaan kertomassaan[16].

Maailmankuva voi olla saanut vaikutteita myös muinaisen pohjoisen ihmisen ja saamelaisten nykypäiviin saakka käyttämästä asuinsijasta eli kodasta. Jos asettuu maaten kodan pohjalle ja katselee sen rakennetta niin huomaa, että sen keskellä on ”taivaan kattoa kannatteleva maailmanpuu” eli keskisalko. Keskisalko työntyy kodan katonrajassa ulos ja kannattelee siellä kirkkaana tähtivyönä koristeltua pohjantähteä.

Mieleen tulee myös nykypäivän joulukuusi, jolla näyttäisi olevan yhteyksiä varhaisaikojen muinaisuskoihin. Sen symboliikassa voi havaita kolmitasoisen dualistisen maailman. Mielenkiintoista on, että se koristaa ja juhlistaa jouluisin lähes jokaisen suomalaisen kodin nurkkaa kristinuskon yhtenä tärkeimmistä vuoden juhlapäivistä.

Maanalisen, elämän ja ylisen tasojen yhdyshenkilöksi tarvittiin muinaisuskossa ihmisen kaltainen henkilö, Šamaani. Hän oli muinaisuskon yksi keskeisimmistä hahmoista. Šamaani oli usein yhteisön henkinen ja sosiaalinen johtaja. Hän oli myös yhdyshenkilö tuonpuoleiseen ja aikaisempiin sukupolviin. Hän kykeni muuntumaan eläimeksi ja pystyi kiemurtelemaan esimerkiksi käärmeenä tuonelaan ja sieltä takaisin. Šamaani- tai tietäjälaitokseen kuuluivat taika- ja loitsumaailma sekä magia[17]. Taika- ja loitsumaailmassa oli tärkeänä voimanantajana sanat. Sanan voima on kantanut läpi aikain muun muassa kalevalamittaisen loitsuston avulla.

Tuonpuoleisuuden jatkuva läsnäolo kuului oleellisena suomalaisen maailmankuvaan. Suomalaiset elivät maailmassa, jossa oli maahisia ja haltijoita. Olentoja ja voimia saatettiin kokea arkielämässä. Tuonpuoleisilta henkiolennoilta pyydettiin suopeutta palvontamenoin ja -rituaalein esimerkiksi hyvän kalasaaliin tai onnistuneen synnytyksen suhteen. Henkiolennot olivat lähinnä ihmisen kaltaisia. Henkiolennot saattoivat myös rangaista ihmistä[18]. Tuonela sijaitsi pohjoisessa. Pohjoinen ilmansuunta oli tärkeässä asemassa suomalaiselle esikristillisellä ajalla. Tuonela edusti jotain negatiivista ja pelottavaa. Tuonela oli vainajien asuinsija[19].

Ihmisellä on kolme sielua. Ruumissielu piti yllä elintoimintoja, kuten hengittämistä. Itsesielu kantoi ihmisen minuutta. Se kykeni irtautumaan ruumiista. Itseä voidaan kutua myös ihmisen tajuavaksi minäksi, joka on ruumiin ulkopuolellakin itsenäinen ja persoonallinen. Ennenaikaisen itsesielu jäi esimerkiksi kummittelemaan tai uudestisyntyi. Haltijasielu oli ihmisen hyvinvoinnista huolehtiva kaksoisolento[20]. Itsesielu ajateltiin olevan elossa yli sukupolvien. Vainajien nimiä annettiin lapsille ja heidän muistokseen järjestettiin juhlia, joiden taustalla oli ajatus: ”ihminen elää niin kauan kuin hänet muistetaan”[21].

Suomalaisen elämää ohjasi ja rajasi muinaisuskon sisältämät tavat ja säännöt. Jos hän rikkoi sääntöjä, seurasi siitä rangaistus. Ajateltiin esimerkiksi niin, että saunassa haltija rankaisee saunasääntöjä ja -tapoja noudattamatta jättänyttä tappamalla hänet ja ripustavan sen jälkeen hänen ruumiinsa orrelle roikkumaan ja kuivumaan.

Kotona vartioi haltija. Ihmisen kotipiirissä liikkui koko kirjo erilaisia olentoja. Arkielämän kannalta keskeisimpiä olivat erilaiset haltijat, joita kotikulmilla liikkui: kodinhaltija, saunanhaltija ja riihenhaltija. Haltijat valvoivat, ettei normeja rikottu. Haltijat olivat myös perinteen vaalijoita ja uudistusvastaisia. Metsän tai veden haltijoita voi kutsua jumaliksi, mutta lähinnä he olivat mahtavia tuonpuoleisuuden olentoja, joille uhrattiin hyvän pyyntisaaliin toivossa[22].

3.3.   Muinaisuskon vahvuudet

Muinaisusko oli omalta osaltaan pitänyt suomalaisten elämää ja maailmankuvaa järjestyksessä vuosituhansia ennen kristinuskon vaikutusta. Sen harjoittaminen on täyttänyt nykyihmisen tarpeen selittää ja hakea voimaa selittämättömien esteiden, vaikeuksien ja väistämättömien elämään kuuluvien asioiden, kuten kuolema, edessä. Maailma on koettu pelottavaksi ja sen kanssa sopusoinnussa elämiseen on tarvittu tapaa toimia. Se antoi voimia kestää vaikeat olosuhteet, elämäntilanteet sekä oli apuna elannon hankkimisessa. Muinaisusko antoi suomalaiselle mahdollisuuden hyvittää rikkouksensa uhrein tai muilla lahjoilla ja hyvittämisellä.

Hänellä ei ole ollut mahdollisuutta tukeutua tutkittuun tietoon eikä kirjoitettuun oppiin. Hänellä on ollut tukenaan kuitenkin sanallinen ja perintönä kulkeva oppi eli muinaisusko. Se oli voima ihmisen kokiessa turvattomuutta ja pelkoa.

Muinaisusko korvasi turvattomuuden ja pelon edessä nykyisen ihmisen apuna olevan tutkitun tiedon, joukon antama turvan ja uskonnon. Se voimisti suomalaista aikanaan esimerkiksi luonnonvoimien aiheuttaman turvattomuuden, voimattomuuden ja pelon edessä. Turvattomuus ja pelko aiheutui selittämättömästä asioista, joista ihminen on aikojen alusta halunnut päästä tietoon. Turvattomuus lienee ollut läsnä esikristillisen ajan pienien yhteisöjen ihmisellä jopa enemmän kuin uudemman ajan kristityllä ihmisellä. Kristityllä ihmisellä on apuna turvattomuuteen ja pelkoon suurempi järjestäytynyt yhteisö, kuten seurakunta. Nykyihmisellä on apuna tieteellinen tutkimus ja tieto auttoi ihmistä selittämättömän edessä.

Muinaisuskon vahvuus oli sallivuus. Se oli muuntautumiskykyinen suomalaisten elämänmuutoksiin ja ankariin olosuhteisiin vuosisatojen saatossa. Siihen voitiin tuoda esimerkiksi uusia elementtejä naapureiden harjoittamasta hyväksi katsotuista ”hengellisestä” tavoista ja kulttuurista. Sitä voidaan pitää lisäksi kaikille sopivana, olihan se mahdollista muuttaa ja soveltaa olosuhteisiin ja toimintaan sopivaksi.

Muinaisuskon ylläpitämiseksi ei tarvittu omaa yhteisöä laajempaa organisaatiota. Muinaisuskoa pystyi harjoittamaan yksin, perheessä tai suuremmassa yhteisössä. Se loi identiteettiä. Se lujitti yhteenkuuluvuutta niin omaan perheeseen kuin sukuunkin sekä esi-isiin. Lapsesta asti vanhemmilta opitut loitsut, runot ja tavat olivat arvostettuja ja tärkeitä. Niitä voisi pitää eräänlaisena esiopillisen ajan elämän peruskouluna. Perinteiden, aikaisempien tapojen ja toimintamallien sekä yleensä menneen arvostus lujitti myös yhteisöllisyyttä ja omaa kulttuuria. Siitä haluttiin pitää kiinni.

Monijumalaisuus ja metsän alttareiden läheisyys varmisti ihmiselle ”nopean” tarvittaessa oman kokemusperäisen yhteydenpitomahdollisuuden tilanteen niin vaatiessa. Muinaisusko eli muinaisten suomalaisten rinnalla elämää, sisältyen siihen. Sen harjoittamisessa otettiin huomioon luonto ja sen eläimet. Niiden kanssa haluttiin elää sopusoinnussa. Päivittäistä, viikoittaista ja vuosittaista tekemistä ja toimia rytmitti syklisyys. Syklisyys oli aina silmin ja aistien havaittavissa sekä läsnä.

Muinaisusko oli lisäksi elämänläheinen ja kokemusperäinen sekä näin ymmärrettävä esikristillisenä aikana eläneelle suomalaiselle. Vaikka rikkomuksista oli useimmin rangaistuksena kuolema voitiin yleensä jumalia lahjomalla ja uhraamalla sekä hyvittelemällä niitä saada ne leppymään. Asia oli sillä kunnossa ja voitiin elää eteenpäin.

4.      Kristinusko

Kristinuskosta voidaan puhua noin vuonna 30 ajanlaskun ensimmäisen vuosisadan aikana. Sen oppi ja käytännöt perustuivat juutalaisuuteen. Se muotoutui juutalaisuudessa  ja alkoi eriytyä siitä tulkinnallisesti tunnustaessaan Jeesus Nasaretilaisen messiaaksi. Se sai vaikutteita antiikin maailmasta ja sen kulttuuriympäristöstä. Juutalaisuuden ja siitä eronneen kristinuskon kehitykseen ja sisältöön ovat olleet vaikuttamassa myös ennen antiikin aikaa Mesopotamian, Persian ja Assyrian korkeakulttuureiden myytit, mytologia, ajatukset ja uskonnot[23].

Sen oppi ja elämänohje tulevat Raamatusta ja sen sisällöstä. Raamattu on jaettu Vanhaan ja Uuteen Testamenttiin. Näiden lisäksi oppia on kirjoitettu ei kanonisoituihin tekteihin, joita nimitetään apokryfisiksi kirjoiksi[24].

Kristinusko levisi Rooman valtakunnan alueella muun muassa sotilaiden ja ”rahvaan” keskuudessa. Sen hyvän sanoman ytimessä olivat tasa-arvo, toisesta huolehtiminen ja yhden Jumalan palveleminen. Uutta uskoa vainottiin, mutta se ei estänyt sen leviämistä. Keisari Konstantinus lopetti vainot. Hän suosi kristinuskoa  ja piti sitä yhdistävänä voimana 300-luvun alussa. Sen nopeaa leviämistä edesauttoi muun muassa hyvät sen aikaiset kulkuyhteydet Rooman valtakunnassa.

Rooman valtakunnan keisari Theodosius I kielsi laein valtakunnassa uhraamis- ja kulttirituaalit vuonna 392. Kaikkien asukkaiden joka valtakunnan kolkassa piti noudattaa tätä kieltoa. Tätä asiaa voi pitää käännekohtana kristillisessä ”virallistetussa” suhtautumisessa ei kristittyjä eli ”pakanoita” vastaan. Kristinopin monoteistisuus ja sen muiden uskontojen sallimattomuus sekä poissulkevuus[25].

Rooman valtakunnan jaon tuloksena 390 -luvulla syntyi Länsi-Rooman ja Itä-Rooman eli Bysantin valta. Roomalaiskatoliset kristityt ja paavi jäivät länteen Länsi-Rooman valtakunnan alueelle ja ortodoksit eli kreikkalaiskatoliset kristityt taas Itä-Rooman Bysantin alueelle.

Lännen ja idän katoliset kirkot erosivat uskontunnustuksen sanamuodosta kehkeytyneen riidan tuloksena vuonna 1054. Eronneet katoliset kirkkokunnat kirosivat toisensa. Idän kirkkoa johti symbolisesti patriarkka. Sillä ei ollut kuitenkaan keskushallintoa, kuten lännen kirkolla. Roomalaiskatolisen kirkon ylin auktoriteetti oli paavi. Sillä oli tuolloin myös keskitetty vahva hallintorakenne. Sen hallinto ja voima kulki usein Keski-Euroopassa rinnan maallisen vallan kanssa, ollen jossain vaiheissa jopa sitä vahvempi. Paavi johti suoraan alaistaan Uppsalan piispaa muun muassa silloin, kun Ruotsin syntymässä olevasta valtakunnasta tehtiin niin kutsuttua ensimmäistä ristiretkeä Suomen niemimaalle vuonna 1150.

4.1.   Kristinuskon maailmankuva

Isä, Poika ja Pyhä Henki olivat kristityn maailmankuvan perusta varhaiskeskiajalla. Raamattu ja sen tulkinta ovat luoneet pohjaa sen opilliselle omaksumiselle sekä sen levittämiselle.

Kirkkoisä Aurelius Augustinius, joka vaikutti 300 ja 400 luvuilla on yksi merkittävimmistä raamatun tulkitsijoista, joka on vaikuttanut yhteisen läntisen maailmankuvan muodostumiseen. Augustinus on vaikuttanut voimakkaasti niin katolisen kuin protestanttisten kirkkojen uskontoihin. Hän on vaikuttanut myös koko länsimaiseen maailmankäsitykseen. Hän oli sillanrakentaja antiikin ja myöhemmän ajan ajattelutapojen ja käsitteiden välillä. Hänen käsityksissään oli paljon vaikutteita platonismista ja uusplatonismista. Hänen voidaankin ajatella antaneen koko kreikkalaiselle ajattelulle kristityn ”kasteen” ja sitä kautta hyväksynnän koko eurooppalaisessa älyllisessä perinteessä[26].

Kristinuskon maailmankuva

Kristillistä maailmankuvaa selittäessä on otettava huomioon myös kristillinen tai tässä tarkastelussa roomalaiskatolinen arvomaailma ja kulttuuri mukaan. Alla olevissa kuvissa on esitelty kristilliseen maailmankuvaan varhaiskeskiajalla keskeisesti kuuluneet asiat sekä siihen vaikuttanut katolinen arvo- ja kulttuurimaailma.

Katolinen yhtenäiskulttuuri

5.      Kristillisen kirkon lähetystyö

Kirkkojen leviämisreitit pohjolaan © Jari J TuomistoJeesus antaa Matteuksen evankeliumissa lähetyskäskyn, johon kristinopin lähetystyö perustuu: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni ja kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa”[27].

Kristillistä lähetystyötä sen ensimmäisen vuosituhannen aikana voinee kutsua rauhanomaiseksi. Lähetystyön onnistumisen yhtenä tärkeimmistä tekijöistä on kirkkoisä Augustinus. Hän oli ratkaisevassa asemassa lähetystyön periaatteita muodostaessaan. Hänen periaatteitaan noudatettiin todennäköisesti myös lähetystyössä suomalaisia kohtaan. Hänen mukaansa lähetystyötä tuli tehdä positiivisen lähetystavoitteen saavuttamiseksi. Kääntyminen kristinuskoon tuli tapahtua ilman väkivaltaa ja pakkoa, saarnatyön ja sanan voimalla, vapaaehtoisen kasteen kautta, riittävän pyhän valmistelun kautta. Näiden lisäksi kristinuskoon kääntyjän tuli omaksua kristinuskon periaatteet.

Hän ohjeisti hallitsijat luomaan omin toimin suotuisat olosuhteet tälle lähetystyölle. Tämä tarkoitti sitä, että maallisen vallan tuli estää pakanoita hyökkäämästä kristittyjä, vastakääntyneitä sekä lähetystyötä tekeviä vastaan. Kristinuskosta luopuvia sai tarvittaessa pakottaa voimakeinoin kirkon piiriin. Tätä ”kaste tai kuolema” -periaatteella tehtiin joissain tapauksissa, kuten Kaarle Suuren saksilaissodissa, ”miekkalähetystä”.  Kirkon ylimmän johdon ja paavien avointa hyväksyntää se ei koskaan saanut. Se hyväksyttiin paavien poliittisen riippuvaisuuden takia miekkalähetyksen  de facto hyväksymiseen[28].

Nämä rauhanomaiset periaatteet olivat ohjaamassa myöhäisantiikin Rooman valtakuntaa ja varhaiskeskiajan Eurooppaa rauhanomaisin toimin kristinuskon piiriin. Se levisi näille alueille pääosin noudattaen näitä katolisen kirkon johdon ja paavien hyväksymiä periaatteita. Rauhanomainen leviäminen jatkui 800 -luvulta lähtien myös Skandinaviassa[29].

5.1.   Kristinuskon vahvuudet ja heikkoudet lähetystyössä

5.1.1.  Kristinuskon vahvuudet lähetystyön tekijän kannalta

Tarkastellessa kristinuskon vahvuuksia lähetystyön onnistumisen kannalta tulee tärkeimpänä mieleen yksijumalaisuus eli monoteismi. Monoteismi antoi ”oikeutuksen” levittää kristinoppia yhdestä ainoasta oikeasta Jumalasta ei kristityille moniin jumaliin uskoville ”pakanoille”. Tärkeitä olivat myös yhteisössä ja valtakunnassa noudatettava yhtenäinen kulttuuri sekä muun muassa moraaliopit, lähimmäisen rakkaus ja tasa-arvo. Ne loivat lähetystyön tekijöiden identiteettiä ja voimistivat heidän yhtenäisyyttä.

Yhteistyö valtakuntien johtajien ja  muun maallisen vallan kanssa paransi lähetystyön rauhanomaista ja järjestäytynyttä sujumista. Lähetystyötä tekevät olivat ilmeisesti hyvin motivoituneita. Muun muassa munkit lienee kokeneen  sen tärkeäksi ja monet jopa kutsumuksekseen. Kun hallitsijat ja heidän sukulaisensa olivat kääntyneet kristinuskoon, kääntyivät yleensä alamaiset eli rahvas siihen. Tämä on voinut olla mahdollista myös suomalaisten kohdalla, mutta kyseessä on ollut todennäköisesti pienemmät yhteisöt ja heidän johtajansa.

Läntisen kirkon organisaatio oli selkeä ja toimiva sekä johdettu. Seurakunnat, papit ja kirkkorakennukset loivat uudelle kristitylle kuvan voimakkaasta, yhteenkuuluvasta ja yhteisen kulttuurin omaavasta yhteisöstä. Se yhtenäisti suurenkin ihmisjoukon uskon harjoittamisen sekä loi ihmiselle turvallisuuden tunteen. Tunnuksellisuus oli lisäksi omiaan sitomaan ihmisen yhteiseen oppiin ja sen symboleihin.

Kristinoppi oli kirjoitettu Raamattuun. Se sisälsi opin oikealle elämälle ja antoi kysymyksille vastauksen. Sen oppia myös opetettiin, joka oli uutta. Pappi oli tärkeässä asemassa myös opetuksen antajana. Seurakunnan pappi oli tärkeässä asemassa ja hän toimitti jumalanpalvelukset ja oli myös rippi-isänä, yhdyshenkilönä, kuuntelijana ja siunaajana sekä anteeksiantajana.

Kristinusko sopi vallanpitäjille niin valtakunnan johdossa kuin kylä- tai sukuyhteisössä, jopa perhetasolla. Sillä oli hallittavissa ja ”kuunneltavissa” jokaisen kristityn mieli. Ihmisten mielet ja käyttäytyminen oli ”valvottavissa”. Valvontaa hoitivat käytännössä seurakuntapapit esimerkiksi ripin ja sen synnintunnustuksen kautta. Synti ja siitä seuraava Jumalalliseen lakiin perustuva rangaistus olivat tärkeässä asemassa hallittaessa ihmisten käyttäytymistä

5.1.2.  Kristinuskon vahvuudet muinaisuskoon verrattuna

Kristinoppi on sekundäärinen uskonto verrattuna esimerkiksi suomalaisten esikristillisen ajan muinaisuskoon, joka oli niin kutsuttu primääriuskonto. Se oli aluksi muiden Lähi-idän uskontojen kaltainen moneen jumalaan uskova usko, kunnes sen deuteronominen liike alkoi Juudan kuninkaan Josian aikana 620 -luvulla eKr. palvella Jahvea ainoana jumalana. Tästä alkoi juutalaisuuden hidas muutos henoteismista monolatrian kautta monoteismiin eli yksijumalaisuuteen[30].

Tärkeintä monoteistisuuteen siirtymisessä ei ollut uskontohistorioitsija Jan Assmannin mukaan jumalien lukumäärä, vaan vastakkainasettelu oikean ja väärän uskonnon välillä[31]. Sekundäärisen kristinuskon monoteistisuus eli yksijumalaisuus voi olla tärkein piirre, joka oli edullinen niin kirkolliselle kuin maalliselle vallassa olijoille sen ”ainoaksi oikeaksi” uskonnoksi katsottavuuden takia.

Panteismi monoteismi käsitteitä

Monoteistisella kristinopilla oli vastakohtaisia piirteitä polyteistisiin ”pakanauskontoihin” verrattuna. Näitä olivat muun muassa se, ettei se sallinut muita oppeja ja uskontoja eli se oli eksklusiivinen. Polyteistisen uskonnon piirre on inklusiivisuus eli sallivuus. Kristinoppi oli opillinen, siihen liityttiin valinnan kautta ja sitä harjoitettiin yksilöllisesti. Uskonnollinen ja muu elämä oli erillään. Monijumalallinen uskonto oli kokemukselliseen elämään perustuva, siihen liityttiin syntymän kautta ja sen mukana elettiin yhteisöllisesti[32].

Vastakohtaisista piirteistä voi hakea merkitystä kristinopin menestyksekkääseen leviämiseen ei kristittyjen pariin. Noilla tekijöillä voi ajatella olleen merkitystä silloin, kun sitä alettiin levittää ”pakanoiden” pariin ja haettiin oikeutusta lähetystyön tekemiseen ja siinä käytettäviin keinoihin.

Yksi tarkastelussa huomioitava asia on uskontojen synkretismi. Se on uskontojen välillä on enemmän tai vähemmän toisiinsa sekoittumista ja yhteensulautumista. Uskotaan, että kaikki uskonnot ovat jatkuvassa liikkeessä ja omaksuvat käsityksiä ja tulkintoja ympäröivästä maailmasta. Mikään uskonto ei pysy alkuperäisenä ja muuttumattomana. Tämä on totta, jos ajatellaan esimerkiksi kristinopin kehittymistä ja sen tulkintoja sekä painotuksia eri aikakausina[33].

Tunnuksellisuus on myös kristinuskon yksi merkityksellinen osa-alue ajatellen sen vastaanottoa ja hyväksyntää. Se on osaksi opin omaksumista ja osaksi liittymistä tiettyyn identiteettiin. Tunnustus on sosiouskonnollinen käsite, siinä yksilö sitoutuu opillisiin asioihin ja tunnustaa yhteiset symbolit[34].

Voi ajatella, että polyteistiset uskonnot ovat herkempiä ja sallivampia ulkoa tuleville vaikutteille; jumalille ja uskontokulttuureille, kuin monoteistiset ”poissulkevat”, oikean ja väärän uskonnon ja elämäntavan erottelevat, uskonnot. Tämä voi olla yksi syy, miksi muun muassa ”yksijumalainen” roomalaiskatolinen kristinoppi jalansijaa saatuaan, niin alkukirkon aikana Roomassa kuin myöhemmin Keski-Euroopassa sekä Skandinaviassa ja Suomen niemimaalla, ei sallinut muita uskontoja maassa, johon se astunut. Voi myös otaksua kristinuskon olleen maalliselle vallalle oiva apu valloitetun kansan hallintaan.

5.1.3.  Lähetystyön heikkoudet ei kristityn suomalaisen kannalta

Kristinuskon lähetystyöllä Suomen niemimaalle 1100 luvulta lähtien voi ajatella olleen myös heikkouksia suomalaisesta ei kristityn näkökulmasta katsoen.

Suomalaiselle lienee ollut outoa kristinuskon yksilöllisyys. Ihmisen itsensä asettaminen Jumalan eteen ja uskon tunnustaminen yksilönä on saattanut tuntua oudolta muinaisuskossaan sukunsa tai perheensä kanssa muinaisuskoa harjoittaneena. Vieras kieli oli myös este. Voi hyvin ajatella latinan ja myöhemmin ruotsin kielen olleen yhtenä suurena esteenä suomenkielisille kristinopin ymmärtämisessä. Ei ole uskottavaa, että jumalanpalveluksia pidettiin useamman kerran latinaksi suomalaiselle rahvaalle.

Kansa ymmärsi todennäköisesti vain kirkoissa näkemänsä kuvat helvetin kauheuksista ja pelkäsi joutuvansa helvettiin. Hän toimi ehkä pelon vallassa turvallista elämäntunnetta hakien kirkon opettamalla tavalla välttääkseen helvetin tulen tai estääkseen häntä tai hänen perhettään mahdollisesti kohtaavan nälänhädän tai muun onnettomuuden. Voi uskoa, että suomalaisen suhde kristillisyyttä ja koko katollista maailmaa kohtaan oli käytännöllispainotteinen.

Kristinuskon käsitteistö oli myös este opin ymmärtämiselle. On uskottavaa, etteivät tavalliset ihmiset ymmärtäneet oppineiden näkemyksiä maailmasta, heidän Raamattua koskevia tulkintojaan tai edes pappien kirkoissa pitämiä saarnoja. Käsitteet kuten ”itse”, ”tasa-arvo”, ”moraali”, yksi Jumala, lineaarinen aikakäsitys ja synti sekä rippi olivat täysin uusia suomalaisille 1100 -luvulla, lähetystyön alkuvaiheessa. Se sisälsi myös runsaasti uusia kulttuurillisia katolisia tapoja, joita oli vaikea ymmärtää ilman suomenkielistä opetusta. Esimerkiksi olla kirkon oppi siitä, että on ”lähtökohtaisesti syntinen” ei ole mitä todennäköisimmin vakuuttanut suurta osaa ei kristityistä aluksi. On vaatinut mitä todennäköisimmin lujasti kirkollista opetustyötä ja vakuuttelua saada suomalainen uskomaan se, että on lähtökohtaisesti syntinen ja paha[35].

Miten suomalainen suhtautui syntiensä tunnustamiseen omalle rippi-isälleen? Miten syntien tunnustaminen eteni käytännössä? Suomalainen oli aikaisemmin tyynnyttänyt esimerkiksi uhrien avulla jumaliaan rikkomuksiensa ja väärintekojensa edestä. Hän oli saanut tällä yleensä itselleen ja läheisilleen mielenrauhan. Suomalainen tiesi tehneensä 1200 – 1300 -luvuilla syntiä, jos hän oli rikkonut jotain kymmenestä käskystä. Näiden voi ajatella olleen kaikille tuttuja[36]. Katolisen kirkon opin mukana tuli suomalaiselle kasteen saaneelle 1200 -luvulla velvoite tunnustaa syntinsä omalle seurakuntapapilleen tai luostarin rippi-isälle, jos hän asui sellaisella alueella, jossa luostari piti huolta kristittyjen sielunautuudesta.

Jokainen rikkomus oli kirkon sielunhoidon näkökulmasta syntiä ja kristityn oli vastattava teoistaan Jumalan edessä. Kirkon oikeuslaitos toimi siten, että sen eteen tuotiin juttuja, joissa oli rikottu lakia vastaan ja oikeuden käsittelyn jälkeen julistettiin syytetty joko syylliseksi tai syyttömäksi. Syylliseksi todetulle määrättiin lain määräämä rangaistus. Kirkon oikeuslaitokselle kuuluivat rikkomukset, jotka tavalla tai toisella liittyivät itse kirkkoon, sen uskonnonharjoittamiseen. Maallikoiden ja kirkonmiesten rikkomuksille oli säädetty sääntö eli ohjeisto, jota nimitettiin dekretaali -kokoelmaksi. Sen viidennessä, rikoksille tarkoitetussa luvussa määrätään siitä, miten on meneteltävä sellaisten kristittyjen suhteen, jotka olivat syyllistyneet väärentämiseen, harhaoppiin, henkirikokseen, tuhopolttoon, kiristykseen, aviorikkomukseen, varkauteen tai noituuteen[37].

Suomalaisen synnintunnustukselle asetettiin noin 16 ehtoa kirkon taholta. Synnintunnustuksessa oli 3 osiota, jotka olivat: katumus, varsinainen ripittäytyminen ja katumusharjoitusten täydellinen suorittaminen. Edellisten lisäksi synnintunnustuksen eli ripin täytyi olla vapaaehtoinen, yksinkertainen, nöyrä, vilpitön, aulis, totuudenmukainen, täydellinen, salainen, valitettava ja itkettävä, joutuisa, urhollinen, syyttävä sekä valmis tottelemaan[38].

Jos ei tunnustanut syntejään papillensa, häneltä estettiin pääsy kirkkoon, eikä häntä saanut haudata kirkkomaalle. Taivas jäi häneltä saavuttamatta. Katolinen kirkko kehoitti synnintunnustukseen myös aina  silloin, kun he tahtoivat tulla ehtoolliselle[39].

Seurakuntia oli harvassa ja vähän alkuvaiheessa. Seurakuntien määrän vähäisyys verrattuna alueen laajuuteen ja väestömäärään vaikutti siihen, että väestöä ei saatu jumalanpalveluksiin. Lisäksi kulkureittien vähäisyys ja huonokuntoisuus haittasivat koollekutsumista ja -tulemista. Tiedon kulku oli hidasta. Väestö eli perhe- ja sukukunnissa laajalla alueella.

On todennäköistä, että osa suomalaista suhtautui kirkon verotukseen ja sen kymmenysten ottoon negatiivisesti. Uskottavaa on myös se, että suomalaisista osa ei pitänyt siitä, että jumalanpalveluspaikat tulivat perinteisille jumalien palvontapaikoille. Kirkon oma laki, tuomiovalta ja rangaistuskäytäntö ei liene myöskään ollut kaikkien mieleen.

On hyvin uskottavaa, että suomalaisten keskuudessa on ilmennyt niin ulospäin kuin sisäänpäin suuntautuvaa muutosvastarintaa uutta katolista kristinuskoa, sen oppia ja tapoja kohtaan. Siitä on jäänyt jälkipolville  vain jonkin verran kansanrunollista tietoa. Syy siihen on muun muassa se, ettei suomalaisilla ollut mahdollisuutta rakentaa kirkon opetuksesta poikkeavaa maailmankuvaa koska ainoastaan papit osasivat lukea ja kirjoittaa. Suomalaisille ei jäänyt muuta kuin sana ja runo.

5.2.   Suomalaiset idän ja lännen kirkkojen lähetystyön kohteena

Suomen niemimaahan kohdistui 1100 -luvulla entistä enemmän valloitushaluista kiinnostusta niin idästä kuin lännestä. Ruotsin syntymässä oleva valtakunta sekä katolinen kirkko halusivat suomalaiset ja heidän maansa valtaansa maallisten, kuten verotuksellisten ja kaupallisten syiden sekä hengellisten tarkoitusperien takia. Suomalaiset haluttiin saada kristityiksi. Valloitushalut osoittautuivat todeksi ja samalla vuosisadalla. Ruotsin syntymässä oleva valtakunta ja roomalaiskatolinen kirkko tekivät lännestä niemimaalle valloitus- ja käännytysretkiä, idästä niitä tekivät taas Novgorod ja ortodoksinen kirkko.

5.3.   Lännen katolisen kirkon lähetystyö ja järjestyminen Suomen niemimaalla

Suomen niemimaan roomalaiskatolisuuden voimakkaimpaan vaikutukseen johtanut kehityskulusta voi ottaa esille muutaman käännekohdan. Käännekohdiksi voidaan nimittää läntiseen osaan  1100 – 1300 -luvuilla  Suomen niemimaahan tehdyt kolme käännytys- ja valloitusretkeä, joita usein kutsutaan ehkä virheellisesti ristiretkiksi. Oletettavasti ensimmäinen näistä ”retkistä” tehtiin noin vuonna 1150. Se ei näytä kuitenkaan olleen varsinainen ristiretki, vaan Ruotsin kuninkaan vallan ”voimannäyte” ja roomalaiskatolisen kirkon toiminnan järjestäminen. Käännytystyö oli ilmeisesti jatkuvaa ja aktiivista eikä tapahtunut yhtenä retkenä ja vuotena[40]. Tästä ensimmäiseksi kutsutusta retkestä ei ole paavin bullaa. Todisteet ja tulkinnat sen luonteesta ja laajuudesta ovat ristiriitaisia.

Toiseen retkeen antoi paavi siunauksensa ja ”bullan” pakanallisten hämäläisten käännyttämiseksi kristinuskoon. Näyttää siltä, että Hämeeseen on voitu tehdä tehokas rankaisuretki vuonna 1238[41]. Toinen niin kutsuttu ristiretki toteutettiin paavin bullan perusteella. Siinä hän kertoo hämäläisten muun muassa hämäläisten väkivaltaisesta käytöksestä pappeja kohtaan. Todisteita ja tarkkaa kertomusta tämän ”rankaisuretken” tuloksista ei ole. Varmasti ei voi kuitenkaan sanoa, ettei tämä voimallinen lähetysretki ollut väkivaltainen myös suomalaisia ei kristittyjä kohtaan.

Itäisen ja läntisen kirkon leviämisreitit pohjolaan 1

Kolmas niin maallisten kuin hengellisten lännen ja idän valtojen voimainkoettelukausi oli 1290 -luvulla. Karjala oli usean tahon intresseissä. Sitä piti tärkeänä omien tarkoitusperiensä takia Ruotsin ja paavin lisäksi muun muassa Baltian ritarikunta, Novgorod ja sen piispa, Lyypekki ja hansa sekä Gotlannin kauppiaat. Tuona vuosikymmenenä tehtiin Ruotsin syntymässä olevasta valtakunnasta Karjalan kannaksen länsiosiin sarja ”sota- ja käännytysretkiä”, joiden lopputuloksena Länsi-Karjala liitettiin Ruotsiin ja roomalaiskatolisen kirkon valtapiiriin. Viipurin linna rakennettiin läntisen vallan symboliksi ja turvaksi[42].

 

Lähetystyön toteutusta tarkastellessa näyttää kaiken kaikkiaan käytettävissä olevan tiedon perusteella siltä, että voi olla, ettei Suomen niemimaalla toteutettu lähetystyötä miekkalähetyksen ottein. Suomen niemimaasta ja suomalaisten sieluista käytiin lännen ja idän kesken kädenvääntöä ja voimainkoettelua aina vuoteen 1323. Suomen niemimaan muinaiset valtarajatTuolloin saatiin tilanne Ruotsin itäisellä rajalla hetkeksi rauhoitettua Pähkinäsaaressa tehdyllä rauhansopimuksella.  Rauhansopimuksessa niemimaa, josta oli alettu Ruotsissa käyttää nimitystä Itämaa, jaettiin ”valloittajien” kesken kahteen osaan. Näyttää siltä, että rajan linjaukseen on ollut vahvasti vaikuttamassa idän ja lännen hengellisen käännytystyön tulokset. Sen eteläpuolelle jäivät Ruotsin katoliset suomalaiset. Pohjoispuolelle taas jäivät Novgorodin ortodoksiset suomalaiset. Raja kulki Pyhäjoelta Pohjanmaalta Karjalan Kannaksen Siestarjoelle.

Vaikutteita saatiin siis niin lännestä kuin idästä. Lännen kirkon vaikutus ilmeni kirkon organisaation järjestymisenä ja läntisen kristinopin tulkintana sekä valtion, Ruotsin, tukemana. Idän vaikutteista on jääneet tuosta ajasta todisteiksi ristiriipusten ja ikonien löydöt koko niemimaan alueelta sekä kieleemme lainoina idästä tulleet sanat kuten esimerkiksi risti, pappi, kummi ja Raamattu.[43]

Kirkollisten olojen vakiintuessa Suomen niemimaalla tuli Turun piispasta hiippakuntansa kirkollinen johtaja. Ensimmäinen kirjallinen maininta Turusta piispan kaupunkina on vuodelta 1259.  Hiippakunta kattoi  tällöin eteläisen ja läntisen Suomen niemimaan. Ylläolevassa kartassa, ”Suomen niemimaan muinaiset valtarajat”, on esitetty läntisen katolisuuden vallassa ollut alue. Kirkollista keskushallintoa hoiti tuomiokapituli, josta on ensimmäinen maininta Turusta vuodelta 1276.

Ensimmäiset seurakunnat perustettiin Suomeen todennäköisesti 1200 -luvulla. Suomalaisille roomalaiskatolista kirkkoa edusti erityisesti seurakunnan kirkkoherra ja hänen apulaisensa. Puu – ja kivikirkkoja alettiin rakentamaan seurakuntiin. Ne rakennettiin usein vanhojen muinaisuskon kulttipaikoille. Pappi oli suomalaisen yhteys kirkolliseen elämään. Kansa näyttää hyväksyneen seurakunnan papiston ja kirkkonsa esivallakseen[44]. Edellisten lisäksi niemimaalle syntyi vähäinen määrä luostareita, joiden toiminnalla oli merkitystä lähinnä lähiseudun asukkaille.

seurakunnat ka 1100 1200

Kristillisen vaikutuksen lisäämiseksi oli opetustyö avainasemassa. Kirkollinen opetustyö alkoi Turun katedraali- eli tuomiokirkkokoulussa 1200 – 1300 -luvun vaihteessa. Näin Suomen maan seurakuntiin alettiin saamaan suomenkielisiä pappeja. Se oli keskiajan ensimmäinen ja tärkein koulu Suomessa. Koulun perustamisesta on olemassa eriäviä tulkintoja. Tulkinnat Turun katedraalikoulun perustamisesta ajoittuvat vuosille 1276 – 1326. Kirkon periaatteiden mukaisesti piispa koulutti papit myös Suomen niemimaalla. Maaseudun kirkkoherroilla tai apupapeilla ei ollut merkittävää oppineisuutta hoitaa virkaansa menestyksekkäästi. Heidän oli osattava luku- ja kirjoitustaito sekä messun toimittaminen, sakramenttien jakaminen sekä kuunteleminen. Nämä taidot voitiin oppia myöhemmin myös seurakuntien ylläpitämissä maaseutukouluissa tai vanhemman pappismiehen oppipoikana käytännön työhön perehdyttämisen kautta[45].

6.      Suomalaisen maailmankuva vuonna 1323

Vaikka läntinen kirkko oli vakiinnuttanut asemansa Suomen niemimaalla Pähkinäsaaren rauhaan mennessä, ei ole uskottavaa, että suomalaisten maailmankuva olisi muuttunut kristillisperusteiseksi. Kirkko oli ehkä kastanut kristityiksi suurimman osan suomalaisista. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että heidän maailmankuvaansa ja tapansa olisivat muuttuneet katolisen uskon ja kulttuurin mukaisiksi. Voidaan taas hyvin otaksua, että suomalaisten maailmankuva muuttui kristinuskon vaikutuksesta. Muinaisuskoon perustuva maailmankuva alkoi muuttua kristillisen vaikutuksen tuloksena muotoon, jota voi kutsua kansanuskoksi.

Suomalainen kansanusko © Jari J TuomistoSuomalaisen maailmankuva 1323 oli lähinnä kokonaisuus, jossa muinainen esikristillinen maailmankuva eli muinaisusko ja idän sekä lännen kristinusko, suomalaisten kulttuurielemetit ovat kerrostuneita ja yhteen kietoutuneita. Tätä kokonaisuutta voi kutsua kansanuskoksi[46]. Voidaan ajatella, että suomalaisen kansanuskoon perustuva maailmankuva 1323 sai piirteensä kaikkien kuvassa esitettyjen elementtien vuorovaikutuksesta.

Suomalaisten maailmankuvan voimakkaana elementtinä oli edelleen esi-isiltä elämäntavoissa ja asenteissa peritty muinaisusko. On myös todettava, että maailmankuvan selitykseen tuli tarkasteltavana aikana kristinuskon käsitteet ja oppi entistä voimakkaammin. Kristinuskon vaikutus maailmankuvaan kasvoi vähä vähältä. Toisaalta tämän tiesi myös katolinen kirkko, joka tiesi työnsä olevan vasta alkuvaiheessa.

Olivatko suomalaiset sitten vuonna 1323 kristittyjä, pakanoita vai ei kristittyjä? Ehkä kuvaavin termi suomalaisen itsensä ilmaisemana on ollut edelleen mieltää itsensä esimerkiksi hämäläiseksi tai savolaiseksi. Virallisesti Ruotsin valtion ja katolisen kirkon parissa heitä lienee nimitetty Itämaan kristityiksi ja joskus ehkä ”pakanallisiksi” kristityiksi.

Yhteenveto

Suomalaiset saivat kokea 1100 -luvulta lähtien yhä enemmän kristinopin vaikutusta. Kristillisiä vaikutteita saatiin niin lännestä kuin idästä. Lännen kirkko vakiinnutti asemansa kristinopin tulkintana noin 200 vuoden aikana Pähkinäsaaren rauhaan vuoteen 1323 mennessä. Sen tukena oli maallinen valta. Kristinopin lähetystyö Suomen niemimaalla on voinut olla rauhallinen ja lähetystyötä on tehty  mahdollisesti ilman väkivaltaa, koska väkivallan käytöstä ei ole merkkejä esimerkiksi kansanrunoudessamme. Ehkä suomalaisten kristityiksi kastamisen onnistumiseen vaikutti myös maallisen vallan mukana olo ja mahdollinen ”pelote”. Lähetystyötä voinee kutsua tuona aikana myös käännytystyöksi.

Kirkollisen vallan vakiinnuttaminen ei tarkoittanut kuitenkaan sitä, että suomalaisten maailmankuva olisi muuttunut kristilliseksi. Voidaan sanoa, että maailmankuvaan vaikutti kristillinen oppi ja kulttuuri. On varmasti totta, että uusi muut uskot poissulkeva uskonto ja sen mukanaan tuoma läntinen kulttuuri aiheutti ”myllerryksen” suomalaisten mielissä.

On totta, että ainoaksi sallituksi suomalaisille tullut kristinoppi antoi suomalaisille myös niitä hengelliseltä elämältä tarvitsemiaan asioita, joita hän oli saanut aikaisemmalta muinaisuskoltaan. Ehkä sen mukana oli tulossa paljon hyvääkin. Sitä suomalainen ei tiennyt, koska ei ymmärtänyt. Suuri osa suomalaisista ei todennäköisesti pitänyt  kristinuskon maailmaa tarkastellun ajanjakson aikana tärkeänä vaan pikemminkin ”kummajaisena”. Osa heistä näyttää käyttäneen sitä jopa hyväkseen. He tarvitsivat uuden uskon ja sen käsitteiden opettelemiseen omaa kieltään ja aikaa.

Vaikka läntinen kirkko oli vakiinnuttanut asemansa Suomen niemimaalla Pähkinäsaaren rauhaan mennessä, ei ole uskottavaa, että suomalaisten maailmankuva olisi muuttunut kristillisperusteiseksi. Kirkon lähetystyö ontui. Kansa ei ymmärtänyt kristillistä sanomaa. Kirkko oli ehkä kastanut kristityiksi suurimman osan suomalaisista. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että heidän maailmankuvansa ja tapansa olisivat muuttuneet katolisen uskon ja kulttuurin mukaisiksi. Voidaan kuitenkin hyvin otaksua, että suomalaisten entinen maailmankuva muuttui kristinuskon vaikutuksesta, mutta hitaasti.

On hyvin mahdollista, että osa suomalaisista toimivat kirkon opettamalla tavalla pelon vallassa turvallista elämäntunnetta hakien. Näin he välttivät helvetin tulen, nälänhädän tai muun onnettomuuden. Voi uskoa, että joidenkin suhde kristillisyyteen ja katolisen kirkon oppiin oli käytännöllispainotteinen. On hyvin mahdollista, että suomalainen päätti pelastaa entisen turvaa antaneen maailmansa ja totutut tavat enemmän tai vähemmän salassa ja rinnan kristinopin kanssa. Hän oli muuttuneessa tilanteessa, jolle hän ei voinut kirkon organisaation ja sitä tukevan maallisen vallan edessä ”yksin” mitään.

Suomalaisten voi katsoa olleen tuona 200 vuoden aikana hämillään ja peloissaan. Vieras valta, oppi ja tavat olivat tulleet uusina heidän entiseen turvalliseksi ja tasapainoiseksi koettuun maailmaansa. Suomalaisten enemmistö ei ollut oppinut vielä vuonna 1323 yhteistä kristillistä ”kieltä”. Kristinusko näyttäytyi suurelle osalle suomalaisista vain kirkon maalauksista, jotka jäivät usein heidän oman ymärryksensä varaan.

Vaikka kristinusko oli  saanut sijan  1200-  ja 1300 -luvun suomalaisten mielissä, se ei kuitenkaan muuttanut vielä paljoakaan suomalaisen maailmankuvaa ja tapaa uskoa. He turvautuivat edelleen myös esi-isiltä opitun maailmansa rauhoittavaan kuvaan.

 

Aiheesta muualla:

”Suomen liittäminen Länsi-Eurooppaan – Suomen eurooppalaistumisen historiaa”. Jari J Tuomiston artikkeli 4.6.2015.

 ”Keskiajan hämäläiset ja uusi läntinen maailma”. Jari J Tuomiston artikkeli 8.6.2015.

Kirjallisuutta:

JAAKKO HÄMEEN-ANTTILA (2006). Mare nostrum: Länsimaisen kulttuurin juurilla.

RISTO PULKKINEN (2014). Suomalainen kansanusko: Šamaaneista saunatonttuihin.

MIKA KAJAVA, SARI KIVISTÖ, H-K RIIKONEN, ERJA SALMENKIVI, RAIJA SARASTI-WILENIUS (2009). Kulttuuri antiikin maailmassa.

MARJA-LEENA HÄNNINEN, MAIJASTINA KAHLOS, ULLA LEHTONEN (2012). Uskonnot antiikin Roomassa.

MARKUS HIEKKANEN (2014). Suomen keskiajan kivikirkot.

KIRSI SALONEN (2009): Synti ja sovitus, rikos ja rangaistus

TUOMAS HEIKKILÄ JA MAIJU LEHMIJOKI-GARNER (2002). Keskiajan kirkko: Uskonelämän muotoja läntisessä kristikunnassa.

KATJA HYRY, ANTTI PENTIKÄINEN, JUHA PENTIKÄINEN (1995). Lumen ja valon kansa: Suomalainen kansanusko.

MARJA-LIISA LINDER. MARJA-RIITTA SALONIEMI, CRISTIAN KRÖTZL (2001). Ristin ja Olavin kansaa: Keskiajan usko ja kirkko Hämeessä ja Satakunnassa.

UNO HARVA (1948). Suomalaisten muinaisusko.

Viitteet:

[1] s.350. TUOMAS HEIKKILÄ JA MAIJU LEHMIJOKI-GARNER (2002). Keskiajan kirkko: Uskonelämän muotoja läntisessä kristikunnassa.
[2] s. 27  MARJA-LIISA LINDER. MARJA-RIITTA SALONIEMI, CRISTIAN KRÖTZL (2001). Ristin ja Olavin kansaa: Keskiajan usko ja kirkko Hämeessä ja Satakunnassa.
[3] Niiniluoto, Ilkka: Tiede, filosofia ja uskonto.
[4] Germania. kääntänyt  Tuomo Pekkanen. 1976 .
[5] FL Karl Milanin latinan kielen väitöskirja (2001). Fennen und Finnen. Tacitus’ Fennenschilderung in Vergleight mit Lappenschilderungen späterer Zeiten (Fennit ja suomalaiset – Tacituksen fennikuvaus verrattuna myöhempien aikojen lappalaiskuvauksiin)
[6] s.13 Risto Pulkkinen. (2014). Suomalainen kansanusko: Šamaaneista saunatonttuihin.
[7] s.45 Risto Pulkkinen. (2014). Suomalainen kansanusko: Šamaaneista saunatonttuihin.
[8] s. 14. Martti Nissinen. Tieteessä tapahtuu -lehti. Artikkeli 3/2007 s.14: Miten uskonto sai rajat. Monoteismin ja juutalaisuuden synty.
[9] s.31-32 KATJA HYRY, ANTTI PENTIKÄINEN, JUHA PENTIKÄINEN (1995). Lumen ja valon kansa: Suomalainen kansanusko.
[10] s.29 – 33 RISTO PULKKINEN (2014). Suomalainen kansanusko: Šamaaneista saunatonttuihin.
[11] s.102 ANNA-LEENA SIIKALA (1999).Uralilainen ja saamelainen mytologia. Teoksessa PAUL FOGELBERG: Pohjan poluilla. s.91-104.
[12] s.37 RISTO PULKKINEN (2014). Suomalainen kansanusko: Šamaaneista saunatonttuihin.
[13] MIRCEA ELIADE (2003). Pyhä ja profaani. Suom. Teuvo Laitila. s.142-146
[14] s.49 RISTO PULKKINEN  (2014). Suomalainen kansanusko: Šamaaneista saunatonttuihin.
[15] s.50 RISTO PULKKINEN (2014). Suomalainen kansanusko: Šamaaneista saunatonttuihin.
[16] s.51 RISTO PULKKINEN (2014). Suomalainen kansanusko: Šamaaneista saunatonttuihin.
[17] Uskontotieteilijä dosentti Risto Pulkkinen. Kirkko ja  kaupunki 01.09.2008
[18] s.43-44 Risto Pulkkinen. (2014). Suomalainen kansanusko: Šamaaneista saunatonttuihin
[19] Uskontotieteilijä dosentti Risto Pulkkinen. Kirkko ja  kaupunki 01.09.2008
[20] Viite: uskontotieteilijä dosentti Risto Pulkkinen. Kirkko ja  kaupunki 01.09.2008
[21] s. 35 KATJA HYRY, ANTTI PENTIKÄINEN, JUHA PENTIKÄINEN (1995). Lumen ja valon kansa: Suomalainen kansanusko.
[22] Uskontotieteilijä dosentti Risto Pulkkinen. Kirkko ja  kaupunki 01.09.2008
[23] Hämeen-Anttila Jaakko (2006) Mare nostrum. Länsimaisen kulttuurin juurilla. Pekonen Osmo Helsingin Sanomat (2006) Artikkeli: Länsimaisuus syntyi Lähi-idässä Jaakko Hämeen-Anttilan oppineisuus alkaa 5000 vuoden takaa.
[24] Aamenesta öylattiin. Suomen evankeli-luterilaisen kirkon verkkojulkaisu. Linkki: http://www.evl2.fi/sanasto/index.php/Apokryfiset_kirjat
[25] Viite Maijastina Kahlos. 6. luento Keisariaika – Uskontojen Kirjavat Markkinat Linkki:http://www.maijastinakahlos.net/b/opetus/luentosarja-uskonnoista-rooman-valtakunnassa/uskonnot-rooman-valtakunnassa-luentosarjan-ohjelma/6-luento/
[26] Matthews, Gareth B.(1998): ”Augustine”. Teoksessa Craig, Edward (toim.): The Routledge Encyclopedia of Philosophy Routledge.
[27] Matt. 28:19–20
[28] s.23-53 Christian Krötzl (2005 Miekan vai saarnan voimalla? Kristinuskon tulosta Suomeen ja Itämeren alueelle
[29] s.23-53 Christian Krötzl (2005 Miekan vai saarnan voimalla? Kristinuskon tulosta Suomeen ja Itämeren alueelle
[30] s. 328–332. Nissinen, Martti: Israelin uskonto ennen juutalaisuutta.
[31] s. 14. Martti Nissinen. Tieteessä tapahtuu -lehti. Artikkeli 3/2007 : Miten uskonto sai rajat. Monoteismin ja juutalaisuuden synty.
[32] s. 14. Martti Nissinen. Tieteessä tapahtuu -lehti. Artikkeli 3/2007 : Miten uskonto sai rajat. Monoteismin ja juutalaisuuden synty.
[33] s.6-7. Kimmo Ketola 3/2007 Tieteessä Tapahtuu. Mitä on synkretismi. Onko puhtaita uskontoja olemassakaan?
[34] s.17 Martti Nissinen, artikkeli Tieteessä tapahtuu 3/2007, ”Miten uskonto sai rajat – monoteismin ja juutalaisuuden synty”
[35] Kristian Talvinen (Tieteessä tapahtuu 8/2005): Arvostelu:Synnin raskas taakka, Ilkka Pyysiäinen (2005): Synti. Ajatuksin, sanoin ja töin.
[36] s.114 s.128 KIRSI SALONEN (2009): Synti ja sovitus, rikos ja rangaistus
[37] s.103-104 KIRSI SALONEN (2009): Synti ja sovitus, rikos ja rangaistus
[38] s.103-104 KIRSI SALONEN (2009): Synti ja sovitus, rikos ja rangaistus
[39] s.128 KIRSI SALONEN (2009): Synti ja sovitus, rikos ja rangaistus
[40] Aino Katermaa/P3/Luentomateriaali 2013/Historia/Tampereen Yliopisto
[41] Aino Katermaa/P3/Luentomateriaali 2013/Historia/Tampereen Yliopisto
[42] Aino Katermaa/P3/Luentomateriaali 2013/Historia/Tampereen Yliopisto
[43] s.350 TUOMAS HEIKKILÄ JA MAIJU LEHMIJOKI-GARNER (2002). Keskiajan kirkko: Uskonelämän muotoja läntisessä kristikunnassa.
[44] s. 352-360. TUOMAS HEIKKILÄ JA MAIJU LEHMIJOKI-GARNER (2002). Keskiajan kirkko: Uskonelämän muotoja läntisessä kristikunnassa.
[45] s.84–86. Hanska & Salonen (2004. Pappisvirkaan vaadittavasta oppineisuudesta ks. tarkemmin.
[46] RISTO PULKKINEN (2014). Suomalainen kansanusko: Šamaaneista saunatonttuihin.

 

© Jari J Tuomisto

Advertisements
PAKANA JA KRISTITTY – SUOMALAINEN VUONNA 1323

Yksi kommentti artikkeliin ”PAKANA JA KRISTITTY – SUOMALAINEN VUONNA 1323

  1. Karl-Erik Lassenius sanoo:

    Kiitokset erittäin arvokkaasta artikkelista – tutustuin siihen vasta tänään, ja haluan todellakin jatkaa keskustelua kanssasi. Aihe on hyvinkin lähellä sydäntäni ja sain todellakin tämän ensimmäisen selauksen jälkeen paljon hyödyllistä tenkkapoota.

    Karl-Erik Lassenius

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s