Suutari, kenkäseppä, pikikoura – Pihapiiri ennen osa 4

Jalkinetta pieksusta ja saappaasta alkaen upokkaaseen ja korvalopposeen

Talon isännillä oli tapana pyytää suutari käymään talossa kerran vuodessa.Tämä tapahtui monesti ennen talven tuloa syksyllä. Suutari valmisti kengät talon väelle. Hän korjasi lisäksi kengät, joille talonväki itse ei ollut mahtanut mitään. Samuli Paulaharju kertoo suutarista ja hänen töistään teoksessaan Suomenselän wieriltä, vuodelta 1930, sivuilla 195-196:

”Hyvä oli suutarikin, vaikkei hän toki ollutkaan niin korkea virkamies eikä niin suuripalkkainen kuin seppä. Silti kyllä häntäkin isännän piti käydä tietelemässä: — Milloinkahan suutari joutaa? Meiän nahat ovat jo valmiit. Suutari lupasi ja tuli heti, kun aikaa sai. Pikikouraisena hän omin neuvoin tulla kyökytti kantaen polvi hihnassa arkkua ja lestanippua olallaan kuin haarakasta teinin pussia. Ja kun suutari kalahdutti kymmenisen lesti nippunsa lattialle ja lateli arkkunsa sisällön sivupenkille, niin oli siinä kampetta kaikenlaista: vasaroita ja veitsiä, pikipallia ja pikilankaa, naskaleita viisin, kuusin, harjaksia, ruusupuita, vanhoja kellon rattaita ja luupuikkoja. Näki kyllä, että mestari oli tullut taloon.

1. Suutari shoemaker-001Kevättalvella Marian tienoissa tämä tavallisesti tapahtui, ja talo itse oli jo etukäteen huolehtinut kenkänahat kuntoon. Nahat oli karvattu ja parkittu, kuivattu ja hierottu, joskus vielä puristeltu nahkamyllyssä. Oli jäljellä itse nahkojen päämestarin, suutarin, saavuttua enää vain viimeinen pehmitys, pihtisuun käyttö. Suutari itse piteli nahkaa pihtisuun sarvissa, ja talon miehet kingottelivat sitä kangilla. Sitten suutari siveli nahan lämpöisellä terva-talivoiteella, kääräisi kokoon ja käänteli nyyttiään pölkynpäässä, kun miehet kaksin puumoukarein, nahkakurikoin, sitä vuorovuoroon moikottivat. Tervatynnyrin pohjalle laitettiin jostakin ovesta lava, jasiinä mestari veteli ja leikkeli nahasta kaikenlaisia kengäntarpeita.

Pieksut-001
Karvakengät Paulaharju Härmän aukeilta Public Domain-001

Avonaiseen silakkanelikon puoliskoon naulattiin nahkainen kansi, ja se oli kenkäsepän valtaistuin »Syli suutarille sijaa», oli hänen virkapaikkansa alana sivuikkunan edessä, ja siinä kun mestari köyrynä istui, pisteli ja pujotteli ja ojenteli syltään sekä väliin seisoi konkka jalkana kehräten pikilankaa, syntyi kaikenlaista jalkinetta pieksusta ja saappaasta alkaen upokkaaseen ja korvalopposeen asti.
Pimeästä pimeään, illalla vielä kynttilän valossa kenkäseppä kyökytti,niin että hartiat painuivat yhä köyrymmiksi, peukalo hiertyi pikiseksi, ja pikilanka puristi kouriin syvät uurteet.”

Suutarin työ oli siis vaativa, kuten Paulaharjukin kuvailee. Esitän alla lisää suutarin kenkien teon työvaiheista. Kuvat ovat koottu teoksesta ”How to Make a Shoe. BY JNO. P. HEADLEY, 1882.” (The Project Gutenberg License) Huomattava on se, että kengän teon työvaiheita on paljon enemmän kuin kuvasarja osoittaa.Suutarin shoemaker work tyon vaiheet

Taitavaa kenkien tekijää ja käsityöläistä on tarvittu aina

On ilmeistä, että ihminen on tarvinnut taitoa tehdä itselleen suojia ja työkaluja siitä ajasta lähtien kun ensimmäiset ihmisiksi kutsut ovat olleet maapallollamme. Ihminen ja yhteisöt tarvitsivat jo alkukodissamme taitoa tehdä apuvälineitä esimerkiksi ruoan hankintaan ja käsittelyyn sekä taisteluun. Ihmisyhteisöjen oli opeteltava uusia elämisen mahdollistavia taitoja siirtyessä lämpimästä Afrikasta pohjoisempien alueiden kylmempään ilmanalaan. Jotta selvittiin kylmästä ja iho pidettyä lämpimänä ja jalat toimintakuntoisina oli osattava nahkan muokkaaminen, leikkaaminen ja neulominen. Käsityötaito on periytynyt mitä ilmeisimmin sukupolvelta toiselle. Materiaalit, työvälineet ja tarpeet ovat olleet kullekin ajalle omansa. Suuremmissa yhteisöissä on ollut mitä todennäköisimmin käsityön erikoisosaajia kuten esimerkiksi taitavia kenkien tekijöitä ja korjaajia. Heidän erityistaitoansa on käytetty jo varhain hyväksi suurempienkin käsityötarpeiden tyydyttämiseksi esimerkiksi sotajoukon vaatettamisessa.

Kenkien valmistamisen parhaiten taitavat olivat tärkeitä myös pienemmissä perhe- ja sukuyhteisöissä. Ammattinimikkeiden tultua keskiajalla käyttöön heitä alettiin suutareiksi. Yhteisön jäsenistä on valikoitunut kenkien samoin kuin vaatteiden muokkaaja ja valmistaja. Tämän työn tekijäksi tuloon on ollut vaikuttamassa todennäköisesti muun muassa yhteisön tavat, kulttuuriperinne ja kyvykkyys. Voi hyvin uskoa myös esimerkiksi likinäköisyyden tai muun rajoittuneisuuden olleen vaikuttamassa kenestä yhteisön jäsenestä tuli käsi- ja tarvetyön eli esimerkiksi suutari. Kaikki eivät voineet eivätkä kyenneet osallistumaan metsästykseen ja ruoan hankintaan.

Kenkien materiaali saatiin eläimistä ja luonnosta

Kenkien tekijät ja käyttäjät ovat turvautuneet asuinympäristöstä saatavaan materiaaliin ja ainekseen sekä niin villi- kuin kotieläinten nahkaan. Kenkien materiaalina on käytetty niin eläinten nahkaa kuin puuta sekä muita luonnosta saatavia materiaaleja. Nahka on ollut käytännöllinen materiaali. Huolellisesti valmistettuna ja käyttöhuollettuna se on olut myös kestävä ja miellyttävä käyttää. Nahkaa käytettiin niin asuin majan, vaatteiden kuin kenkien valmistuksessa. Sitä oli mahdollisuus muokata, leikata ja käsitellä jo kivikaudella. Se kesti myös pintakäsiteltynä hyvin sään vaihteluita. Puuta on käytetty myös yleisesti kenkien valmistusmateriaalina. Puukengät pysyi nikkaroimaan hyvin niin talonpoika kuin torpparikin itse. Jalkineiden kylmän ja talven kestävyyttä on parannettu esimerkiksi lampaista saatavalla villalla sekä pellavalla, heinällä ja oljilla.

Jalkojen yksilöllisyys huomioitiin

Suutari teki kullekin ihmiselle yksilölliset kengät. Kenkiä pidettiin jalassa säällä kuin säällä, yleensä niin pitkään kuin voitiin. Niitä huollettiin ja korjattiin tarpeen tullen. Kenkiä ja niiden tekijää, suutaria arvostettiin. Suutari tiesi yleensä myös oman arvonsa kyläläisten silmissä.

Suutarit ja muut käsityöläiset yhteisön palveluksessa

Tarkastellessa niin suutareita kuin muiden käsityöläisten ja heidän ammattikuntien kehittymistä, on hyvä muistaa, että että suurin osa kansasta eli 1800 -luvun lopullakin kaupunkien ulkopuolella. Suomen niemimaalla ja sen pohjoisosissa arvellaan eläneen 1300 -luvulla alle 100 000 ihmistä. 10 prosenttia heistä asui kaupungeissa, joita oli muutama. Tuolloin rakennettiin ensimmäiset kaupungit, Turku, Ulvila ja Porvoo. Maa oli hyvin harvaan asuttu. Kylät olivat muutaman talon keskittymiä. Suurin osa kansasta asui rannikkoseudulla ja sen läheisyydessä sekä nykyisen Lounais-Suomen, Kokemäenjoen, Pirkkalan, Hämeenlinnan sekä Savonlinnan alueilla. Näiden lisäksi voidaan mainita pohjalaisten väestökeskittymä nykyisen Vaasan ja Kyröjoen alueella. Alueet näistä pohjoiseen ja rannikolta sisämaahan olivat saamelaisten elinalueita. Ne olivat myös eränkäyntialueita muille suomalaisille. Heidän elinkeinojaan olivat karjatalous, metsästys, kalastus ja keräily sekä kaskenpoltto. Saamelaiset harjoittivat noihin aikoihin ”kesytetyn” peuran eli poron laiduntamista. Myös turkiskauppaa alettiin käymään.

Keskiajalta lähtien Ruotsin kruunu perusti Suomen alueelle lisää kaupunkeja ja kyliä. Tämän lisäksi valtakunnan väestömäärä kasvoi. Suutareiden samoin kuin muiden käsityöläisten tarve lisääntyi. Ihmisiä oli paljon yhdellä alueella ja heidän päivittäiseen elämiseen tarvittiin käsitöitä ja niiden tekijöitä. Moniosaamisesta siirryttiin erityisosaamiseen ja käsityön tekeminen muuttui yhä ”ammattimaisemmaksi”. Myös käsityöläisten apulaitteet ja koneet kehittyivät.

Ruotsin valtakunnan synty ja hallinnollinen ohjaus loi raamit ja perustan käsityöammattikuntien syntyyn, niistä käytettävien termien käyttöön ja toimintaan. Kruunu ei kuitenkaan kahlinnut ja halvaannuttanut perinteisen käsityön tekemisen kulttuuria kylissä ja taloissa. Ruotsin syntyvaiheista lähtien, eli noin 1250 -1300 väliseltä ajalta, Suomen niemimaalla olevien ”suutareiden” kuten muidenkin käsityöläisten mahdollisuutta harjoittaa ammattiaan rajoitettiin lailla.

Maunu Eerikinpojan maanlaki otettiin Ruotsin valtakunnassa virallisesti käyttöön noin vuosina 1347–1352 ja kaupunginlaki noin vuosien 1347–1360 välillä. Niillä pyrittiin muun muassa rajoittamaan ammatinharjoittamista ja näin hallitsemaan kaupankäyntiä. Käsityötuotanto ja tällä tavoin elantonsa hankkijat sekä heiltä saatavat verotulot haluttiin saada kontrolliin, varsinkin kaupungeissa.

Suutari shoemaker 3-001 pi

Kustaa Vaasan aikana, vuonna 1546, säädettiin ensimmäistä kertaa erikseen ammattien harjoittamisesta kaupungeissa. Ammatteja koskevia lakeja säädettiin lisää aina 1600 -luvun alkuun. Tällöin oltiin valtakunnassa sellaisessa tilassa, että siellä vallitsi ammattikuntapakko. Valtakuntaan määrättiin ammattikuntajärjestys vuonna 1621, johon perustuvat vanhimpien ammattien säännökset. Tästä lähtien muun muassa suutareiden ammattikunnan työn laatua, hintaa ja ansiotasoa määritti suutareiden ammattikunnan yhteinen kokous. Se päätti kaikista jäseniensä ammattiin liittyvistä asioista.

Maaseudulla tehtävää käsityötä ei siis erityisesti kielletty Ruotsin valtakunnassa. Kruunu ymmärsi valtakunnan olosuhteiden asettamat vaatimukset käsitöiden tekemiselle perustamalla vuonna 1680 pitäjänkäsityölaitoksen valtakuntaan. Laaja maa ja vaikeakulkuiset tiet sekä pitkät välimatkat olivat muun muassa syitä, minkä takia maaseudunkin käsitöiden tarve oli tyydytettävä. Kaupungeissa toimivat ammattilaiset eivät kyenneet suoriutumaan tästä tehtävästä.

Lait sallivat ja mahdollistivat pienen määrän käsityöläisiä, kuten räätäleiden, seppien ja suutareiden, tehdä töitä kaupunkien ulkopuolisissa pitäjissä. Heidän kuului tehdä käsitöitä maaseudun välttämättömiin tarpeisiin. Ne maalla olevat käsityöläiset, jotka kruunu katsoi olevan liikaa, käskettiin siirtyä kaupunkeihin. Kruunun tavoitteena oli varmistaa kaupunkien käsityöläisten toimeentulo sekä heiltä saatavat verotulot. Maalla suoritettavaa käsityötä valvottiin ja rajattiin. Maaseudulle määrättiin ammatit ja niiden tekijöiden määrä.

Porvari-, pitäjän-, aatelisten palkka-, sotaeläke-, kylä-, talonpoika- ja epävirallinen suutari

Tilanne oli siis 1600 -luvun lopulla sellainen, että kaupungeissa oli laillistetuttuina käsityöläiset, porvarit, kuten suutarit, räätälit ja sepät. Tämän lisäksii näitä ammatteja harjoitti maaseutupitäjissä pitäjää kohti virallistetut käsityöläiset.

Pitäjänkäsityöläisten ryhmä toisena oli suurin ja heidän velvollisuutenaan oli palvella pitäjän väkeä ammatissaan kuten esimerkiksi pitäjän suutarina.

Kolmantena ryhmänä olivat aatelisien, sahojen ja ruukkien palkkaamat käsityöläiset. Näiden lisäksi entisille sotilaille annettiin oikeus ansaita elantonsa käsitöillä kuten olemalla kylänsä suutarina.

Maaseudulla oli vielä viides käsityöammatin harjoittajaryhmä eli kylien kanssa sopimuksen tehneet käsityöläiset eli esimerkiksi kyläsuutarit, -sepät ja -räätälit. He olivat sopimuksella kylän ”laillisessa” huomassa, sillä heillä paikka ja asema kyläläisten palveluksessa sekä vakituinen asunto.

Sitten oli vielä epäviralliset käsityöläiset, joita on kutsuttu myös torpparikäsityöläisiksi eli esimerkiksi torppariseppä tai -suutari. Tämä ei tarkoita sitä, että epäviralliset ammatinharjoittajat olisivat olleet laittomia tai kiellettyjä.

Näiden kaikkien käsityöammatin harjoittajien lisäksi oli seitsemäntenä ryhmänä talonpojat itse. Heillä oli ”perinteinen” oikeus tehdä käsityötuotteita omaan tarpeeseen eli olla esimerkiksi kotisuutarina, -räätälinä ja -seppänä.

Valtakunnassa oli siis näin ollen ainakin 7 käsityöammattiryhmää kutakin käsityöammattia kohtaan joko virallisena tai epävirallisena. Näin tuon ajan ihmisten kengät, vaatteet ja työkalut sekä laitteet saatiin valmistettua ja pidettyä kunnossa niin kaupungeissa kuin maallakin.

Voi hyvin kuvitella, että pitäjän ja kylien taloissa ja pajoissa oli vilskettä. Jos talossa ei itse suutaroitu, räätälöity tai sepitetty, kiersi siellä muun muassa pitäjänsuutareita, epävirallisia kyläsuutareita tai ”sotilassuutareita”. He hoitivat työnsä tilauksien mukaisesti. Esimerkiksi suutarit kiersivät ja tekivät pitäjän kylissä ja taloissa tilausten mukaan töitä niille joilla oli mahdollisuus maksaa palkka ylöspidolla, luontaistuottein ja, tai rahalla.

Teeseitse -suutarointi

Myös kodeissa ja kylissä tehtiin lakien säätämisestä huolimatta edelleen käsin mitä tarvittiin. Muun muassa suutarin, sepän ja muiden käsityöläisten töitä tehtiin kaupunkien ulkopuolella kuten ennenkin, mutta epävirallisesti. Talonpoikien parissa käsityöammatti oli erityisesti 1700 -luvulla tärkeä ja perinteinen keino tulla toimeen talon perimysjärjestyksessä nuoremmille pojille. Heitä laitettiin mieluiten sepän oppiin, mutta myös koulutettavaksi suutareiksi ja räätäleiksi. Kylissä ja perheissä oli käsitöiden moniosaajia. Talon isännät, torpparit ja muut eläjät tekivät itse ne työt käsin, jotka osasivat. He tilasivat tarvittaessa kylän tai naapurikylän erikoisosaajan valmistamaan vaativimpia tarvekaluja. Kylissä oli otaksuttavasti moniosaajia ja myös pelkästään tietyn käsityön tekijöitä. ”Ammattinimikkeet” ja eriytyminen tiettyjen käsitöiden tekijöiksi ei ollut vielä 1800 -luvun alkupuolella tavallista Suomen Suuriruhtinaskunnan kylissä ja erämaissa.

Teollisuus ohitti suutarit 1870 -luvulla

Suutareita ja muita käsityöläisiä tarvittiin yhä enemmän 1800 -luvun alkupuolella. Virallisten käsityöammatin harjoittajien määrä maaseudulla kasvoi kaksinkertaiseksi 1800 -luvun alusta 1850 -luvulle. Tähän oli ilmeisenä syynä väestön kasvu sekä tuotannon erikoistuminen ja vaurastuminen. Kasvu oli suhteessa suurempi kuin kaupungeissa. Tähän lienee ollut syynä se, ettei maaseudun ammateilla ollut niin tehokasta säätelymekanismia kuin kaupungeissa. Teollisuuden parissa olleiden työntekijöiden määrä ohitti perinteisten käsityöläisten määrän 1870 -luvulla.

Lopuksi

Niin jäivät sinne ajan taakse työntouhuun kyläsuutarit, pikikourat. Tässä on vielä lopuksi Samuli Paulaharjun kuvausta suutarista teoksessa ”Rintakyliä ja larvamaita, Kurikan vanhaa elämää”:

”Pian istui penkin ääressä mies matalana köyryselkänä, repi sutena suurta sonnin nahkaa, pikipeukalona sujutteli pieksunpohjaa, pisteli naskalilla ja nakutteli ja sanoi: »Kyllä kuollusen nahkaa onniin paljo, kun elävä polokoo.» Ja nahan tuoksuinen, pieltä hajahtava ilmapiiri oli ahertajan ympärillä sekä aina silloin tällöin talon tenavia antamassa lisätuntua. Heti pistettiin paapalle pieksua,isäpaappojen ruskeaa ilttikenkää, jonka pohjat oli sivallettu vuodan parhaasta selkänahasta, puon puolesta, iltti koipisuikaleesta, notkea ruojus vasikannahasta. Tuli pieksu, nysänenä, kantapää irvisteli sammakan suuna, tuli toinenkin, ja mestari näpräili kenkäparin ruojuhunreimistä toisiinsa suutarinsolmella, nakkasi lattialle ja sanoi: »Siin on yks’.» Ja alkoi toista paria. Välillä vain piti vyhdetä uutta pikilankaa. Kyynärpää ja käsivarsi oli suutarin vyhdinpuuna, polvenpäällys kehruupuuna, pikilappu loppusivalluksena. Lähti mestarin polvilta taas pieksupareja.

Suutari on talossa Paulaharju Härmän aukeilta Public Domain-001

Saivat jo lapsetkin omansa, kietaisivat heti koipiinsa ja kapistivat pihalle. Lopuksi tuli mustaa saapasta,oikein väärällä lestalla tehtyä, tuli oikoosella lestalla laitettua akkaväen kenkua. Omitekoisin koivunauloin, piikein, suutari niitä nakutteli kokoon. Eikä saanut naru puuttua pohjasta. Sikavallin mestarikin panetti narun, asteli kirkonmäellä ja ihasteli: »Jopas nyt narajaa!» Joskus piti vanhoille paapoille tehdä vanhojen paappojen pikisauma-saappahat. Ne tehtiin vain neulomalla.

Aamusta iltaan kenkäseppä istua kyrjytti ja oikoi käsiään, pistäisi tenavaa naskalilla ja naurahti: »Syli sijaa suutarilleni» Ja samalla pisteli pikilankaisia tikkiä, nykinarua ja laususkeli: »Tuuma ja tikki, sanoo Hippi, jons’ei pirä, niin menköhön rikki. Ei se ennen ratkee, ennenkö lanka kätkee.» Vanha pikipeukalo teki hartaana tärkeää työtänsä, pisti ja nakutteli kuin hyvään käyntiin vedetty konesvärkki— pitkän päivän kuluksi tuumaillen maailmanmenoa. Oli siinä aikaa tuumailla— kädet vain sekä pikilanka liikkuivat tuttua tietänsä. Oli aikaa vaikka lauleskella. Entinen kenkämestari pistäisi naskalin aina välillä nenänsä alle, ylähuulen kopruun, nykipikilankaa ja hyvää tahtia pitäen lunutteli raukkaansa: »Sii monga, pekkai, rungen effir, första,venttai..  pöhö-höhö— höö!» Sitten nakutteli vasaralla neuletta ja yrisi: »Surirattai, surirattai, surirattariurallaa!»”

Käytin ”Suutari” -osion lähteinä oman perustiedon, tekstissä ja kuvissa esittämieni tekijöiden teosten lisäksi muun muassa seuraavia:

Darja Heikkilän teosta: Käsityön ammatillinen opetus Suomessa 1700-luvulta nykypäiviin

Liisa Nordmannin artikkelia: Siltamäen ja Suutarilan nimien historiaa

 

© Jari J Tuomisto

Mainokset
Suutari, kenkäseppä, pikikoura – Pihapiiri ennen osa 4

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s