Lattia- eli luontinavetta – Pihapiiri ennen osa 5

Lattia- eli luontinavetta Länsi-Suomessa

Lattia- eli luontinavetat olivat mahdollisesti karjan ja muiden eläinten suojana jo keskiajan alussa nykyisen Ruotsin puolella. Siis ennen Suomen niemimaalle tehtyjä kristinuskoon ”käännyttämis” -retkiä 1150-luvulla.

Kustaa Vaasan lupa uudisasuttaa erämaat 1500 -luvulla sai ”suomalaisen” asutuksen leviämään rannikolta maan sisempiin osiin. Uudisraivaajat rakensivat torpat erämaan järvien rantaan ja jokien auringonpaisteisille, pohjoistuulen suojassa oleville törmille sekä raivasivat ja kaskesivat metsät pelloiksi. Ajan kuluessa oli selvää, etteivät pelkkä erätalous ja nauristen viljely kaskimailla enää riittäneet elättämään erämaan uudisrakentajien suuria perheitä, vaan oli ryhdyttävä hankkimaan elantoa myös muilla tavoin. Lähellä olevat kaskimaat köyhtyivät ja elintärkeät nauris ja vilja tarvitsivat kasvuvoimaa. Niille oli saatava voimaa eli lannoitetta. Karjan lanta oli ratkaisu tähän ongelmaan. Näin erätaloudesta ja kaskeamisesta alettiin siirtyä yhä enemmän karjatalouteen 1600 -luvun alussa muun muassa Etelä-Pohjanmaalla.

Uusille asutusalueille perustettiin seurakuntia. Seurakuntalaiset rakensivat ajan myötä papillensa pappilan ja antoivat hänelle palkaksi muun muassa lehmiä, lampaita ja hevosia sekä peltotilkun viljeltäväksi. Pappilan navetta rakennettiin yleensä viimeisimmän tyylin mukaiseksi. Siihen otettiin malli naapuriseurakunnasta.

Pappilan navetta oli taas mallina seurakunnan karjan pitäjille. Lattiallisen navetan tyyli levisi näin seurakunnan talonpoikien pihoihin ja käyttöön. On uskottavaa, että ne olivat Pohjanmaalla yleisiä jo 1600 -luvulla.

Karjanhoidon tärkeimpänä tavoitteena oli siis aluksi saada lantaa raivattujen peltojen lannoitteeksi. Maidon tuottaminen tuli tärkeämmäksi vasta myöhemmin.

 

Lattia-­ eli luontinavetan tai parsinavetan parsien välissä oli lehmän sija. Se oli alussa kiinnitettynä kaulan ympäri asennetulla kytkimellä eli lavilla ja siitä johdetulla vitsaliekalla, joka kulki usein seinähirsien välistä ja kiinnitettiin poikkitapilla seinän ulkopuolelle. Nautojen päät olivat alkuaikana seinään päin. Uudemmissa parsinavetoissa karjan päät käännettiin seinän puolelta keskikäytävän suuntaan.

Parret eli pilttuut, jossa oli nautojen ja muiden eläinten sijat, olivat aluksi maalattioilla. Vain navetan keskiosassa oli puulattia. Sen alla oli virtsaa varten kaivanto tai virtsakaivo. Eläinten sijojen eli parsien ja keskiosan puulattian välissä eläinten takana oli lantaa ja virtsaa varten kourut eli luorit. Virtsa johtui kourun pohjaan tehtyjen reikien kautta edelleen lattian alla olevaan kaivantoon tai kaivoon.

navetta16001700byjarijtuomisto19-001

Kouru tyhjennettiin lannasta ja lapioitiin pienestä ikkunaluukusta lantakasaan sen alla. Lanta saatettiin myös kantaa esimerkiksi koivuista ja vitsaksista tedyillä ”paareilla” ulos oviaukosta lähellä olevaan lantakasaan. Kourun pohjalle saatettiin asettaa havuja eli hakoja tai myöhemmin olkia, jolloin lannan sekaan saatiin lisälannoitetta ja se muuttui helpommin käsiteltäväksi ja paloi paremmin lantakasassa.

Parret olivat yleensä molemmilla seinillä ja lisäksi navetassa oli usein erotettu erillinen tila esimerkiksi vasikalle tai esimerkiksi sialle ja sen porsaille. Navetan ovi oli yleensä yläosastaankin avattava. Näin sen aukaisulla saatiin tuuletettua navetta liikaa lämpöä menettämättä ja lisäksi aukosta tuli valoa navetan pimeyteen.

Navetassa oli yleensä yksi ikkunaluukku, joka toimi lannanpoisto- ja valoaukkona. Navetassa käytettiin pärettä valonlähteenä, kuten asuintuvissakin tuohon aikaan, keskiajalla. Helposti tulipalon aihettanutta pärettä käytettiin aina navettalyhtyjen käyttöönottoon asti. Navettalyhdyn valon polttoaineena olivat kynttilät.

Navetassa lämmönlähteinä olivat sen eläimet. Erillistä lämmitystä ei ollut. Myös lattian alla oleva lannan ja virtsan sekoiteliete saattoivat tuoda navettaan lisälämpöä.

Eläimet syötettiin ja juotettiin talvisin usein saman katon alla olevan navettaosan ja heinäladon välitilassa yksitellen tai pareittain. Siihen otettiin viereisestä heinäladosta heinä ja vesi saatiin pihan kaivosta. Jos kaivoa ei ollut tai veden tulo loppui, haettiin vesi kauempaa. Talvella jouduttiin joissain navetoissa sulattamaan lunta vedeksi pihalle rakennetussa keittopaikassa tai -kodassa. 

Keväällä karja ajettiin päiväksi usein niitty- tai metsälaitumelle, joihin oli rakennettu Länsi-Suomessa usein kesänavetta tai suoja. Niiden suojassa lehmät lypsettiin päivittäin. Ne olivat vainiolla karjalle rauhallinen ja turvallinen nukkumapaikka, suoja säältä, petoeläimiltä ja jopa varkailta. Lähipelloilta lehmät kutsuttiin talon navettaan ennen pimeää ja lypsettiin siellä. Viljeltävät pellot ja niin kutsutut miespihat eli asuintalojen ihmisille tarkoitetut pihat erotettiin aidalla karjasta ja muista kotieläimistä. Karjalla oli noina aikoina ”oikeus” kulkea siellä ja täällä, etsiä syömistä alueilta, joilla ne olivat tai joille ne johdettiin paimentamalla.

Samuli Paulaharju on kirjoittanut entisaikojen navetoistakin kirjoissaan. Alla on esitetty otteita hänen tekstistään.

Otteita kirjasta Härmän aukeilta v.1932:

s.188

”Paimenel on pahat päivät

kun ei saata syörä

Lehmiä pitää ajella

ja niitä pitää lyörä”

s.137

”Hirvelän poika vedättää sontaa kesantomaalle. Rakensivat talven mittaan ison tunkion ja hoitivat sen hyvin, vedättäen siihen nevamättäitä,sudensammalia ja ojamaita, hakkauttaen kuusenhakoja sekä tavan takaa kannattaen joukkoon navettasontaa, tallisontaa ja lammaskettaa.

Pömpelin Jaakoon tunkio oli suuri ja leveä kuin luhtalato, ja se paloi kuin tervahauta. Jaakkoo oli ankara asumamies ja tunkiomestari, metsästäkin palatessaan hän kanniskeli kukkulinnaansa kepinnoukassa omatekoisia kylmettyneitä lisiä kuin suksenporkkia. Apua oli niistäkin.

Mutta tallisonta pani tunkion palamhan ja piti niin lämpöisenä, että kaikki aineet siinä hautuivat ja väkiintyivät hyväksi pellonhöystöksi, ja koko tunkio oli kuin voita, hakokapulatkin rumannäköisiä, mustia ja kuumia kuin olisi valkea ollut kyljessä.

Ja kun sontaa ajettaessa avojaloin sotkettiin tunkiossa, niin oikein jalkoja poltti, ja koivet olivat ruokottomat kuin pöyröön käpälät. Vain huonon isännän lantakasassa asui routa niin, että täytyi sanoa: »Jonk’ on routa valporina tunkios, niin sen pellos perttelinä.>>

Melkein koko tunkio vedätettiin kesantopellolle — ohramaille ajettiin vain lammaskettoja kattosonnaksi, jopa joskus levitettiin pelkkiäpahnoja, ja perunapellolle vedettiin lehmänsontaa, tallisonta kun teki peruna trupisiksi, samoin kuin tuhka ja ihrnislanta. Kärryillä, sontilavalla, tunkiota ajettiin vainiolle, kolisteltiin yli ojien ja purettiin kuormat pieniin kasoihin pitkin peltoa. Oli sitten kesannolla pitkät rivit tummia sontaläjiä niin, että hyvin Rannanjärven erustuvan vanha huonosilmäinen mumma saattoi ikkunasta katsoessaan erehtyä imehtelemään; »Mikäs raakkules nua mustat lamphat on pannu menemhän nuan peräpperää?»

Koimikertaan piti kesantopellot kyntää ja äestää ennenkuin ne kelpasivat rukiille. Ensin käännettiin sänki, sitten aarralla kynnettiin peltoon lanta ja äestettiin, ja vielä taas juuri ennen kylvämistä kynnettiin. Viimeiset kyntämiset toimitettiin risthin eli viteehinsä,  jotta pelto tuli pehmooseksi kun jauhovakka. Mutta jo ennen mettumaaria piti kääntää sängetnurin, sillä oli sanottu: »Jok ei oo mettumaarhin sänkiänsä kääntänyt, sillen tuloo syyshalla»”

 
Lisää tietoa navetan historiasta saat muun muassa näistä linkeistä:

1. ”Historiallinen maatalous, navetat ja eläinsuojat” -verkkojulkaisu, Helsingin Yliopisto 

2. Virtuaalikylä ”Navetan historiaa…”

© Jari J Tuomisto

Advertisements
Lattia- eli luontinavetta – Pihapiiri ennen osa 5

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s