Hevostalli – Pihapiiri ennen osa 6

Suomenhevonen oli aina 1900 -luvun puoliväliin saakka Suomessakin korvaamaton apu muun muassa peltotöissä, kulkemisessa, kuormien kantamisessa ja vetämisessä. Hevonen tuotti myös lantaa pelloille.alakuljupiha2-001

Hevosia on käytetty eri tehtävissä ja apuna myös sodissa. Voi otaksua, että armeijat ja varakkaammat ovat osanneet kiinnittää huomion hevosten hyvään ylläpitoon ja huoltoon Suomessakin jo Kustaa Vaasan ajasta, 1500 -luvulta, lähtien. 1800 -luvun loppupuolella ja 1900 -luvun alkupuolella kansaamme valistettiin muun muassa maataloudessa. Siihen liittyen opastettiin myös hevosen ylläpitoon ja huoltoon liittyviä asioita. Yksi hevosen olojen hyväksi tehtävistä asioista oli opastaa hevosenomistajia muun muassa hevostallin rakentamisohjeilla.

Yksi näistä ohjeiden antajista oli läänin agronomi, ylitarkastaja Alfred Sjöström. Hän  kirjoitti vuonna 1891 teoksen ”Maatalousrakennuksia – Ohjeita maanviljelys-rakennusten tekemiseen”. Teoksen otsikossa oli vielä kaneetti ”Etenkin vähemmillä maatiloilla”. Teos antaa tarkkoja ohjeita hevostallien vaatimuksista hevosten hyvinvoinnin takaamiseksi.uusihevostalli1

Teoksessa käydään läpi tarkkaan myös muiden tilan rakennusten vaatimukset. Sjöström opastaa teoksessa ”pienviljelijöitä” myös tilan rakennusten rakenteissa ja materiaaleissa sekä laatii lisäksi kustannusarvioita. Kirja on oiva katsaus tuon ajan rakennuskulttuuriin ja rakentamisen tilaan noilla ”vähemmillä maatiloilla”, mitä se lienee tarkemmin tarkoittanutkaan. Se antaa myös kuvan suhtautumista kotieläimiin 1800 -1900 vuosisatojen vaihteessa.

Olen mallintanut piirroksissani yhden tälläisen, ei kuitenkaan niin kovin vähäisen, esimerkkitilan Ala-Kuljun, Kuortaneen Ylijoelta, hevostallin. Olen pyrkinyt ottamaan huomioon Sjöströmin ohjeet hevostallin vaatimuksista. Täydelliseen en päässyt tavoitteessani. Voi hyvin myös ajatella, että tallien rakenteet ja ulkonäkö muodostuivat kullekin näistä ”vähemmistä” tiloista omikseen ja harva niistä täytti kaikki Sjöströmin teoksessaan kertomat vaatimukset. Tallien yksityiskohdat hioutuivat paikallisen hevosenomistajan työn, tarpeiden, kykyjen ja varakkuuden mukaisiksi.

Esitän otteita näistä hänen hevostallelle asettamistaan vaatimuksista joihin olen piirtänyt kuvituksen. Otteet ovat teoksen ”Hevostalleista” -osiosta.

Hevostallialakulju1d

Hevostallin yleiset vaatimukset

hevostalli3

Kotieläimemme tarvitsevat tilavia, lämpimiä, valoisia ja kaikin puolin mukavia tallirakennuksia. Vaan kaikki eläimet eivät kaipaa näitä mukavuuksia yhtä paljon. Yleensä pitää rakennusten olla sitä parempia, kuta enemmän eläinten ravinto ja hoito eroaa tavallisesta. Lehmä ja sika saavat ruokaa niin paljon kuin vaan haluavat ja saavat oleskella huoneessa suurimman osan vuotta. Sen tähden tarvitsevatkin ne parempia huoneita kuin esim. hevonen ja lammas. Tämä koskee kuitenkin ainoastaan työhevoisia. Sillä ajohevosella ja etenkin juoksijalla sekä kilpa-ajohevosella pitää olla yhtä lämpimät ja hyvät huoneet kuin lehmällä ja sialla. Niillä on ohut nahka ja harva karva. Sentähden ne eivät kestä vilua eikä vetoa. Työhevoset ovat sitä vastaan tottuneet molempiin, kun niiden täytyy olla ulkona sekä huonoilla että hyvillä säillä.  

Hevostallin tulee olla avonaisella, kuivalla ja terveellisellä paikalla. Se on tehtävä tilava ja valoisa; vetoa ei saa tuntua, talvella tulee sen olla lämmin, kesällä viileä. Lyhyesti sanoen on se tehtävä sellainen, että eläinten on mukava siinä oleskella ja että niiden hoito ja ruokkiminen käy helposti päinsä. Raitis ilma on aina välttämätön tallissa.

alakuljuhevostalli16

Tavallisesti tehdään tallit puusta, joskus myöskin tiilistä. Harvoin ovat ne sitä vastaan harmaasta kivestä tehtyjä. Vaan tämäkin aine sopii talleiksi, jos vaan seinät tehdään sellaiset, ett’eivät ne kostu. Jos huone rakennetaan hirsistä, on kivijalka välttämättömästi tehtävä niin paksu ja tiivis, ettei tallissa synny vetoa kivijalasta.

Jos permanto on puinen, täytyy kivijalkaan välttämättömästi jättää vetoreikiä. Silloin kestävät puuaineet permannon alla kauemmin. Talleja salvaessa ei tarvitse välttämättömästi käyttää sammalta, vaan silloin täytyykin salvaa huolellisesti. Mutta jos talli on pieni ja siinä pidetään parempiakin hevosia, on hyvä käyttää sammalta, etenkin ylhäällä seinässä.

Tallin korkeuden määrää sen koko. Mitä pienempi talli on, sitä matalampikin se saa olla. Jos talli on kovin suuri, niin se käy talvella liian kylmäksi. Luonnollisesti saavat hevoset siitä kärsiä. Sitä paitsi syövät ne silloin enemmän kuin tarvitsisivat, sillä ruumiin lämmön pysyttämiseksi tarvitaan kylmässä enemmän ruokaa kuin muulloin. Jos taas talli on kovin pieni, niin se käy kuumilla ilmoilla liian lämpimäksi ja hiottavaksi sekä täyttyy kärpäsillä. Tällöinkin hevonen vaivautuu ja voi tulla kipeäksikin. Ennemmin saa talli olla vähän kylmä, kuin liian hiottava ja lämmin.

Hevostallin mittoja

Sopiva korkeus pienemmille talleille on 3 m. (n. 10′), suuremmissa saa se sitä vastaan nousta aina 3,5 å 4,* m. (n. 12 å 15′) saakka. Jos talli on matalaseinäinen ja ilman rehuvinniä, luetaan sen korkeus luonnollisesti keskikorkeuden mukaan. Valo on tarpeen tallissa. Sen tähden pitää siinä olla kylliksi paljon ikkunoita yhdellä tahi useammilla sivuilla. Jotta talli olisi kylliksi valoisa, tulee sen ikkunoiden pinta-alan olla 1/10 osaa permannon pinta-alasta.

hevostalli2

Ikkunoiden tarkoituksena ei ole kuitenkaan ainoastaan tallin valaiseminen, vaan myöskin raittiin ilman päästäminen niinä vuoden aikoina, jolloin ikkunat haitatta voidaan pitää auki. Jotta niitä voitaisiin helposti avata, on parasta kiinnittää saranat ikkunan kehän ylälaitaan. Sitä paitsi niiden vielä tulee olla kaksinkertaiset. Silloin ne eivät jäädy talvella ja pitävät paremmin lämpimää. Muuten ovat ikkunat sijoitettavat niin korkealle seinälle, etteivät valon säteet pääse vaivaamaan hevosen silmiä ja ettei hevonen tuntisi vetoa niiden auki ollessa. Ellei hevonen seiso sitä seinää vastaan, jossa ikkunoita on, voivat ne luonnollisesti olla alempanakin. Pohjois-sivulla olevista ikkunoista ei myöskään ole hetikään niin suurta haittaa, kuin eteläpuolisista. Paras; on kuitenkin tehdä ne itä- tahi länsi-puolelle, sillä aurinko ei pääse silloin paistamaan liian kovasti, vaan kuitenkin tarpeeksi asti. Hyvä onkin, että aurinko saa paistaa tälliin, sillä auringon valo vaikuttaa terveellisesti.

Nuorille ja yksistään komeutta varten oleville hevosille tarvitaan valoisampi tallikuin tavallisille työhevosille, sillä edelliset saavat jälkimmäisiä enemmän oleskella tallin ahtaitten seinien sisällä.

Huoneet ja sisustus

Tallin pitää olla niin tilava, että siihen sopii mukavia sijoja hevosille, yksi tai useampia karsinoita —pieniä aitauksia—varsa tammoille ja nuorille hevosille, rehuhuone, valjashuone, pieni huone aluksia varten sekä pienempi rehuhuone, ellei rehuvinniä ole. Vielä on tallissa tarpeen huone vinniportaita varten, joka on tehtävä niin tiivisseinäinen, ettei lämmin pääse sitä tietä poistumaan. Vieraita hevosia varten pitäisi jokaisessa suuremmassa talossa olla erityinen pieni huone. Se voi olla tallin yhteydessä, vaan eri sisäänkäytävällä. Sillä vieraita hevosia ei pitäisi koskaan päästää kovin liki omia. Niissä voi nimittäin olla joku tarttuva tauti. Ainakin pitäisi hyvässä tallissa olla eri pilttuita vieraita hevosia varten. Joka käynnin perästä olisi ne huolellisesti puhdistettavat.

alakuljuhevostalli9-001

Pilttuu eli se paikka, missä hevonen seisoo sidottuna, tehdään hevosen ko’on mukainen. Sen tulee olla niin leveä, että hevonen voi kääntyä siinä sekä maata ojennetuin säärin ja niin pitkä että hevosen takajalat ovat pilttuun permannolla silloinkin, kun se ei syö soimesta. Seinien, jotka erottavat pilttuut toisistaan, tulee olla takaapäin niin korkeat, ett’ei hevonen voi potkaista niiden yli. Edeltäpäin niitä sitä vastaan ei pidä tehdä korkeammaksi kuin että hevoset niiden yli voivat nuuskia toisiaan ja tehdä tuttavuutta.  

Liian korkeat seinät tekevät pilttuun pimeäksi ja ikäväksi ja estävät silmällä pitämästä hevosia. Sen vuoksi jatketaankin pilttuun korkeutta usein puisella tai rautaisella ristikolla. Usein nähdään myös pilttuun seinien asemasta kahden pylvään varassa oleva puinen puomi, jota voidaan nostaa ylös. Tällöin on hevosten silmällä pito ja pilttuiden puhdistaminen vielä huokeampi; mutta äksyt, potkurihevoset voivat silloin helposti vahingoittaa toisiansa. Kun hevoset tottuvat toisiinsa ja välipunhun, ja kun muutenkin on hyvä hoito, näyttää kuitenkin tällainenkin laitos olevan aika hyvä. Mutta puomi koukkuineen ja renkaineen maksanee toki yhtä paljon kuin yksinkertainen pilttuun seinä.

Toisinaan on puuseinistä se haitta, että hevosista tulee puun pureksijoita. Tämän vaikuttanee se, että soimet ovat liian korkealla. Se paha tapa saadaan poistetuksi, jos soimen reunaan pannaan rautapeltiä—kernaimmin galvanoittua.—Paras on kuitenkin muuttaa soimi alemmaksi, tahi kerrassaan permannolle. Muutoin ei soimi saa olla korkeammalla kuin että hevonen voi mukavasti syödä siitä. Sillä se on jo luonnostaan tottunut syömään alhaalta.

soimihevostalli

Aivan väärä on se käsitys, joka usealla on, että hevonen tulee käytökseltään uljaammaksi, kun se saa syödä korkeammalla olevasta soimesta ja heinähäkistä. Tällöin tottuu hevonen ensiksikin vetämään ruokansa maahan, kun se kuitenkin tahtoo syödä niinkuin luontonsa vaatii. Mutta sitä paitsi täytyy hevosen nousta varpailleen ja siten kovin paljon vaivata etujalkojaan, jos mielii ylettyä korkealla olevaan ruokaansa. Sopivinta on jakaa soimi, jonka ylälaita ei saa olla 0,8 m. (n. 3′) ylempänä permannosta, kahteen osaan; toinen osa tehdään pienempi ja matalampi, kauroja ja silppuja varten, toinen taas suurempi ja syvempi heinärehuja varten. Suuremman soimiosan pohja tehdään puusäleistä että heinänruu’at ym. pääsisivät hevosen penkoessa heiniä tippumaan permannolle.

Permanto sekä hevostallissa että muissakin kotieläinten huoneissa on paras tehdä sellainen, ettei virtsa pääse sen lävitse. Muutoin menee virtsa hukkaan ja pilaa mädätessään tallin ilman. Permanto pitäisi siis olla kivinen ja sementti- tahi asvaltti-kerroksella peitetty. Mutta koska sellaiset permannot tulevat verrattain kalliksi, ei voi luonnollisesti toivoakaan niiden yleistä käytäntöä. Vaan kun virtsa on sangen arvokasta launoitusainetta ja voidaan johdattaa talteen vedenpitäviä kouruja myöden, sopisi kuitenkin toivoa, että permantoa laskettaessa tämä seikka otetaan huomioon.

Ellei koko permantoa laskettaisikaan vedenpitäväksi, saavutetaan sama tarkoitus, jos takaosa pilttuun permantoa ja virtsakouru tehdään sellainen. Sitä vastaan voisi käytävät olla hatarammat ja samaten myös karsinan permanto, jommoiseksi hyvät pehkut kelpaavat. Koska kaikki kivipermannot ovat liian kovia ja kylmiä hevosen vuoteeksi, pitäisi pilttuussa aina olla paksulta pehkuja; tahi on sementtipermannon päälle pantava permanto, joka tehdään ohuista laudoista.

Nykyaikana käytetyt sammalalukset ovat hyviä hevosen vuoteeksi. Tämä aine on pehmeätä ja huokeata sekä imee sisäänsä virtsan, joka siten ei mene hukkaan. Sitä paitsi on sammalaluksista se etu, että vahingolliset höyryt imeytyvät niihin ja pysyvät niissä.

Niissä talleissa, joissa pidetään sammalaluksia, onkin verrattain raitis ja terveellinen ilma. Sentähden pitäisi niitä aina käyttää, missä niitä vaan on saatavissa. Kellä vaan on sammal(rahka)suo, voi itse tehdä niitä, eikä siihen tarvita muuta kuin katos sammalten kuivaamista ja tallettamista varten sekä silppukone niiden silppuamista varten.

Milloin tallin permantoa ei voida tehdä kivestä, on luonnollisesti pakko tehdä se puusta. Puu onkin siihen nähden kiveä parempi, että se on verrattain lämpimämpi ja pehmeämpi eläimen vuoteeksi. Tässäkin tapauksessa voi sangen hyvin tallettaa virtsan, jos vaan on kylliksi paljon sammalaluksia panna hevosten alle. Silloin tarvitaan hyvin tiivis ja lantatunkioon päin kalteva lantakouru. Paikallaan lienee huomauttaa tässä, että kuivat sahajauhot, silput, oljet ja sammaleet myöskin ovat sangen hyviä aluksiksi.

Virtsa on kuitenkin siksi kallista, että sitä on niin paljon kuin mahdollista koetettava saada talletetuksi lantatunkioon. Sentähden olisi sangen hyvä kaivaa itse maaperä, jonka pitäisi olla savikkoa, hyvin kaltevaksi seinistä tallin keskukseen päin ja tästä taas kaltevaksi lantatunkioon.hevostallitakapiha

Pilttuun permanto ei saa olla kuin hiukan kalteva käytävään päin, sillä muutoin on se vahingollinen hevoselle. Hyvin kaltevilla permannoilla on hevonen nimittäin aivan väärässä asennossa. Se seisoo silloin enemmän varpaitten kuin jalkapohjien varassa ja pitää sekä etu- että takasorkkansa kauempana taaksepäin kuin tavallisesti. Täten vaivautuvat jotkut suonet ja jänteet liian paljon. Sellaisen väsyttävän ja kantaville hevosille sitä paitsi vaarallisen asennon takia tulee hevonen aina heikko- ja kömpelöjalkaiseksi, jolloin sen juoksu on kovin vaivaloista.

Tallin välikatto on tehtävä hyvin tiivis. Sillä ellei niin ole putoavat heinänruvat ja tomu talliin. Sitä paitsi pääsevät harvan välikaton lävitse tallin lämpö ja kosteus ylisille eli vinnille ja turmelevat rehut; silloin käy talli luonnollisesti kylmäksi. Sen tähden on parasta tehdä katto pontatuista laudoista tahi kahdesta lomittain pannusta lautakerroksesta, joista alimmassa on reunustetut, ylemmässä reunustamattomat laudat; tahi tehdään kerrassaan kaksi kattoa. Vielä tiiviimmäksi tulee katto, jos lautojen päälle pannaan täyte, johon kuiva savi on sopivinta. Rehun alas laskemista varten tehdään kattoon ainoastaan yksi aukko, koska yhtä aukoa on helpompi pitää tiiviisti suljettuna kuin useata sellaista. Jos tallissa ei ole rehuvinniä, ei luonnollisesti tarvita aukkoakaan. Silloin pysyykin talli lämpimänä.

Tallien suuruudesta riippuen on niissä jokaisessa oleva yksi tahi useampia aitauksia eli karsinoita, joissa eläimet voivat vapaasti liikkua. Tällaisiä aitauksia tarvitsevat nuoret hevoset, varsatammat ja kaikki kipeät hevoset. Kalleita ajo- ja ratsuhevosia on myöskin paras pitää tällaisissa karsinoissa, sillä silloin ne säilyttävät ryhtinsä ja ripeytensä paremmin kuin pilttuusen sidottuina ollessaan. Eläimillä on vielä hauskempi ja kehittyvät paremmin, jos karsinan edessä on pieni piha-aitaus, jossa varsat ja nuoret hevoset voivat aivan vapaasti juoksennella ja hypellä.

vinnielivinttielikokkiuusip

Rehuhuoneena on oikeastaan tallin vinni eli ylinen, jossa tavallisesti säilytetään ainoastaan heiniä ja olkia. Mutta sitä paitsi on välttämätöntä, että alhaalla tallissa on silppuhuone sekä kaurahuone. Jo ennen on mainittu, että välikaton pitää olla tiivis. Vinninportaitten ympärillä on tarpeen tiivis lautaseinä. Rehujen alaslaskemista varten ei välikatossa saa olla kovin monta aukkoa, sillä muutoin eivät rehut pysy tuoreina ja hyvinä. Ulkoapäin matalaseinäisissä talleissa, ilman rehuvinniä, on rehukäytävän vieressä oleva pieni rehuhuone. Tähän voi sopia rehuja yhden viikon osaksi. Kun rehutarpeet ovat näin lähellä, on hyvin mukavata ruokkia eläimiä. Sitä paitsi pysyy tämmöinen talli sangen lämpimänä, kun välikatossa ei ole suuria aukkoja vinnin portaita ja heinäin alaslaskimista varten. Sillä aina pääsee tällaisista aukoista lämpöä vinnille, vaikka niitä pidettäisiin suljettuina kuinka hyvin tahansa.

Jokaisessa hyvässä tallissa on lisäksi oleva erityinen huone sammalaluksien ja muiden alusaineitten säilyttämistä varten. Ellei tällaista huonetta ole olemassa, niin ei voi toivoakaan, että alukset olisivat niin hyviä, kuin sekä puhtauden että virtsan tallettamisen tähden olisi tarpeellista. Pehkuolkia nähdään joskus säilytettävän pilttuussa hevosen edessä. Se ei ole ollenkaan siistiä eikä hevosenkaan mieleen. Sillä se saa alinomaa hengittää likaisten pehkujen hajua.

Ilmanvaihdos on tuiki tärkeä tallissa. Raitis ilma on välttämätön, jos tahdotaan kehittää hevoset vilkkaiksi, kestäviksi ja nopeiksi — kaikki tärkeitä ominaisuuksia etenkin ajo- ja juoksijahevosilla.

Tavallisissa oloissa voidaankin tallin ilma pitää raittiina paljailla ikkunoilla ja ovilla. Mutta silloin pitääkin tallin olla hyvin rakennettu ja sijaita terveellisellä paikalla. Siinä pitää olla kylliksi tilaa ja hyvä permanto, josta lanta ja virtsa voidaan tarkoin pois korjata. Vaan ankarilla pakkasilla ei voida ikkunoita ja ovia avata. Sen tähden on tallissa aina tarpeen muitakin laitoksia ilmanvaihtoa varten.

Alempana luetellaan sopivat mitat eri osille sellaisissa talleissa, jotka ovat tavallisen kokoisia hevosia varten.alakuljuhevostalli12-001

 

Orikarsina . . . . 15 m2= 170 □’

Varsatamman karsina 15 m2=l70 □ ’

Varsa s:n . . . . 10-12 m2 = 113-136 □’

Pilttuun pituus . . 2,7—3,0 m.= 9—l0′

leveys ..1,5—l,8 m.= 5—6′

kaltevuus . 5 cm. =2″

Käytävän leveys l:lle riville . . 2,2—2,5 m.=7 1/2—8 1/2′

Käytävän leveys 2:lle riville . . 3,0—3,3 m.= 10—11′

Rehukäytävän leveys l:lle riville . 1,2—1,5 m= 4—5′

Rehukäytävän leveys 2:lle riville. 1,5—1,8 m.= 5—6′

Seinien yläreunasta pilttuun permantoon 0,8 m.=2 3/4′

Häkkien korkeus soimesta …. 0,3 m.= 1 ’

Pilttuun seinäin korkeus etupuolelta . 1,6 m.=5 1/2′.

Pilttuun seinäin korkeus takapuolelta. 1,0 m.=3 1/2′

Orihevoset tarvitsevat välttämättömästi etupuolella vähän korkeampia pilttuun seiniä.

Pienemmän tallihuoneen korkeus 3 m. = 10′

Suuremman tallihuoneen korkeus 3,5—4,4 m.= 12—15′

Kylmänäkin vuodenaikana pitäisi lämpömäärän nousta+8 à 10°C.”

Yllä olevat olivat otteita teoksesta ”Maatalous-rakennuksia : ohjeita maanviljelys-rakennusten tekemiseen etenkin vähemmillä maatiloilla, Sjöström, Alfred, kirjoittaja. ; Granit-Ilmoniemi, Bruno, kääntäjä. Tekijä 1891.

alakuljupiha8-001

Kuvituksen kehyksenä on Ala-Kuljun piha Kuortaneen Ylijoelta 1900 – luvun alussa. Rakennukset ovat alkuperäisessä valokuvien osoittamassa järjestyksessä mallinnettuna. Rakennusten alkuperäisestä todellisesta käyttötarkoituksesta minulla ei ole ollut tietoa piirtäessäni.

 

11.11.2017 Jari Tuomisto

 

Enemmän aiheesta muun muassa näistä linkeistä:

Maatalous-rakennuksia : ohjeita maanviljelys-rakennusten tekemiseen etenkin vähemmillä maatiloilla (https://www.finna.fi/Record/helka.1647761 ), Sjöström, Alfred, kirjoittaja. ; Granit-Ilmoniemi, Bruno, kääntäjä. Tekijä 1891.

Silavaljaiden osat ja valjastusohjeita löytyy ”Työhevosharrastajat” -verkkosivuilta : https://tyohevosharrastajat.fi/ohjeita/silavaljastus/

Wikipedia sivuilta: https://fi.wikipedia.org/wiki/Valjaat

Talli https://fi.wikipedia.org/wiki/Talli

Finna.fi; Suomen arkistojen, kirjastojen ja museoiden aarteet: hakusana ”valjaat” https://www.finna.fi/Search/Results?lookfor=valjaat&type=AllFields&view=grid

 

© Jari J Tuomisto

Mainokset
Hevostalli – Pihapiiri ennen osa 6

Lattia- eli luontinavetta – Pihapiiri ennen osa 5

Lattia- eli luontinavetta Länsi-Suomessa

Lattia- eli luontinavetat olivat mahdollisesti karjan ja muiden eläinten suojana jo keskiajan alussa nykyisen Ruotsin puolella. Siis ennen Suomen niemimaalle tehtyjä kristinuskoon ”käännyttämis” -retkiä 1150-luvulla.

Kustaa Vaasan lupa uudisasuttaa erämaat 1500 -luvulla sai ”suomalaisen” asutuksen leviämään rannikolta maan sisempiin osiin. Uudisraivaajat rakensivat torpat erämaan järvien rantaan ja jokien auringonpaisteisille, pohjoistuulen suojassa oleville törmille sekä raivasivat ja kaskesivat metsät pelloiksi. Ajan kuluessa oli selvää, etteivät pelkkä erätalous ja nauristen viljely kaskimailla enää riittäneet elättämään erämaan uudisrakentajien suuria perheitä, vaan oli ryhdyttävä hankkimaan elantoa myös muilla tavoin. Lähellä olevat kaskimaat köyhtyivät ja elintärkeät nauris ja vilja tarvitsivat kasvuvoimaa. Niille oli saatava voimaa eli lannoitetta. Karjan lanta oli ratkaisu tähän ongelmaan. Näin erätaloudesta ja kaskeamisesta alettiin siirtyä yhä enemmän karjatalouteen 1600 -luvun alussa muun muassa Etelä-Pohjanmaalla.

Uusille asutusalueille perustettiin seurakuntia. Seurakuntalaiset rakensivat ajan myötä papillensa pappilan ja antoivat hänelle palkaksi muun muassa lehmiä, lampaita ja hevosia sekä peltotilkun viljeltäväksi. Pappilan navetta rakennettiin yleensä viimeisimmän tyylin mukaiseksi. Siihen otettiin malli naapuriseurakunnasta.

Pappilan navetta oli taas mallina seurakunnan karjan pitäjille. Lattiallisen navetan tyyli levisi näin seurakunnan talonpoikien pihoihin ja käyttöön. On uskottavaa, että ne olivat Pohjanmaalla yleisiä jo 1600 -luvulla.

Karjanhoidon tärkeimpänä tavoitteena oli siis aluksi saada lantaa raivattujen peltojen lannoitteeksi. Maidon tuottaminen tuli tärkeämmäksi vasta myöhemmin.

 

Lattia-­ eli luontinavetan tai parsinavetan parsien välissä oli lehmän sija. Se oli alussa kiinnitettynä kaulan ympäri asennetulla kytkimellä eli lavilla ja siitä johdetulla vitsaliekalla, joka kulki usein seinähirsien välistä ja kiinnitettiin poikkitapilla seinän ulkopuolelle. Nautojen päät olivat alkuaikana seinään päin. Uudemmissa parsinavetoissa karjan päät käännettiin seinän puolelta keskikäytävän suuntaan.

Parret eli pilttuut, jossa oli nautojen ja muiden eläinten sijat, olivat aluksi maalattioilla. Vain navetan keskiosassa oli puulattia. Sen alla oli virtsaa varten kaivanto tai virtsakaivo. Eläinten sijojen eli parsien ja keskiosan puulattian välissä eläinten takana oli lantaa ja virtsaa varten kourut eli luorit. Virtsa johtui kourun pohjaan tehtyjen reikien kautta edelleen lattian alla olevaan kaivantoon tai kaivoon.

navetta16001700byjarijtuomisto19-001

Kouru tyhjennettiin lannasta ja lapioitiin pienestä ikkunaluukusta lantakasaan sen alla. Lanta saatettiin myös kantaa esimerkiksi koivuista ja vitsaksista tedyillä ”paareilla” ulos oviaukosta lähellä olevaan lantakasaan. Kourun pohjalle saatettiin asettaa havuja eli hakoja tai myöhemmin olkia, jolloin lannan sekaan saatiin lisälannoitetta ja se muuttui helpommin käsiteltäväksi ja paloi paremmin lantakasassa.

Parret olivat yleensä molemmilla seinillä ja lisäksi navetassa oli usein erotettu erillinen tila esimerkiksi vasikalle tai esimerkiksi sialle ja sen porsaille. Navetan ovi oli yleensä yläosastaankin avattava. Näin sen aukaisulla saatiin tuuletettua navetta liikaa lämpöä menettämättä ja lisäksi aukosta tuli valoa navetan pimeyteen.

Navetassa oli yleensä yksi ikkunaluukku, joka toimi lannanpoisto- ja valoaukkona. Navetassa käytettiin pärettä valonlähteenä, kuten asuintuvissakin tuohon aikaan, keskiajalla. Helposti tulipalon aihettanutta pärettä käytettiin aina navettalyhtyjen käyttöönottoon asti. Navettalyhdyn valon polttoaineena olivat kynttilät.

Navetassa lämmönlähteinä olivat sen eläimet. Erillistä lämmitystä ei ollut. Myös lattian alla oleva lannan ja virtsan sekoiteliete saattoivat tuoda navettaan lisälämpöä.

Eläimet syötettiin ja juotettiin talvisin usein saman katon alla olevan navettaosan ja heinäladon välitilassa yksitellen tai pareittain. Siihen otettiin viereisestä heinäladosta heinä ja vesi saatiin pihan kaivosta. Jos kaivoa ei ollut tai veden tulo loppui, haettiin vesi kauempaa. Talvella jouduttiin joissain navetoissa sulattamaan lunta vedeksi pihalle rakennetussa keittopaikassa tai -kodassa. 

Keväällä karja ajettiin päiväksi usein niitty- tai metsälaitumelle, joihin oli rakennettu Länsi-Suomessa usein kesänavetta tai suoja. Niiden suojassa lehmät lypsettiin päivittäin. Ne olivat vainiolla karjalle rauhallinen ja turvallinen nukkumapaikka, suoja säältä, petoeläimiltä ja jopa varkailta. Lähipelloilta lehmät kutsuttiin talon navettaan ennen pimeää ja lypsettiin siellä. Viljeltävät pellot ja niin kutsutut miespihat eli asuintalojen ihmisille tarkoitetut pihat erotettiin aidalla karjasta ja muista kotieläimistä. Karjalla oli noina aikoina ”oikeus” kulkea siellä ja täällä, etsiä syömistä alueilta, joilla ne olivat tai joille ne johdettiin paimentamalla.

Samuli Paulaharju on kirjoittanut entisaikojen navetoistakin kirjoissaan. Alla on esitetty otteita hänen tekstistään.

Otteita kirjasta Härmän aukeilta v.1932:

s.188

”Paimenel on pahat päivät

kun ei saata syörä

Lehmiä pitää ajella

ja niitä pitää lyörä”

s.137

”Hirvelän poika vedättää sontaa kesantomaalle. Rakensivat talven mittaan ison tunkion ja hoitivat sen hyvin, vedättäen siihen nevamättäitä,sudensammalia ja ojamaita, hakkauttaen kuusenhakoja sekä tavan takaa kannattaen joukkoon navettasontaa, tallisontaa ja lammaskettaa.

Pömpelin Jaakoon tunkio oli suuri ja leveä kuin luhtalato, ja se paloi kuin tervahauta. Jaakkoo oli ankara asumamies ja tunkiomestari, metsästäkin palatessaan hän kanniskeli kukkulinnaansa kepinnoukassa omatekoisia kylmettyneitä lisiä kuin suksenporkkia. Apua oli niistäkin.

Mutta tallisonta pani tunkion palamhan ja piti niin lämpöisenä, että kaikki aineet siinä hautuivat ja väkiintyivät hyväksi pellonhöystöksi, ja koko tunkio oli kuin voita, hakokapulatkin rumannäköisiä, mustia ja kuumia kuin olisi valkea ollut kyljessä.

Ja kun sontaa ajettaessa avojaloin sotkettiin tunkiossa, niin oikein jalkoja poltti, ja koivet olivat ruokottomat kuin pöyröön käpälät. Vain huonon isännän lantakasassa asui routa niin, että täytyi sanoa: »Jonk’ on routa valporina tunkios, niin sen pellos perttelinä.>>

Melkein koko tunkio vedätettiin kesantopellolle — ohramaille ajettiin vain lammaskettoja kattosonnaksi, jopa joskus levitettiin pelkkiäpahnoja, ja perunapellolle vedettiin lehmänsontaa, tallisonta kun teki peruna trupisiksi, samoin kuin tuhka ja ihrnislanta. Kärryillä, sontilavalla, tunkiota ajettiin vainiolle, kolisteltiin yli ojien ja purettiin kuormat pieniin kasoihin pitkin peltoa. Oli sitten kesannolla pitkät rivit tummia sontaläjiä niin, että hyvin Rannanjärven erustuvan vanha huonosilmäinen mumma saattoi ikkunasta katsoessaan erehtyä imehtelemään; »Mikäs raakkules nua mustat lamphat on pannu menemhän nuan peräpperää?»

Koimikertaan piti kesantopellot kyntää ja äestää ennenkuin ne kelpasivat rukiille. Ensin käännettiin sänki, sitten aarralla kynnettiin peltoon lanta ja äestettiin, ja vielä taas juuri ennen kylvämistä kynnettiin. Viimeiset kyntämiset toimitettiin risthin eli viteehinsä,  jotta pelto tuli pehmooseksi kun jauhovakka. Mutta jo ennen mettumaaria piti kääntää sängetnurin, sillä oli sanottu: »Jok ei oo mettumaarhin sänkiänsä kääntänyt, sillen tuloo syyshalla»”

 
Lisää tietoa navetan historiasta saat muun muassa näistä linkeistä:

1. ”Historiallinen maatalous, navetat ja eläinsuojat” -verkkojulkaisu, Helsingin Yliopisto 

2. Virtuaalikylä ”Navetan historiaa…”

© Jari J Tuomisto

Lattia- eli luontinavetta – Pihapiiri ennen osa 5