Lattia- eli luontinavetta – Pihapiiri ennen osa 5

Lattia- eli luontinavetta Länsi-Suomessa

Lattia- eli luontinavetat olivat mahdollisesti karjan ja muiden eläinten suojana jo keskiajan alussa nykyisen Ruotsin puolella. Siis ennen Suomen niemimaalle tehtyjä kristinuskoon ”käännyttämis” -retkiä 1150-luvulla.

Kustaa Vaasan lupa uudisasuttaa erämaat 1500 -luvulla sai ”suomalaisen” asutuksen leviämään rannikolta maan sisempiin osiin. Uudisraivaajat rakensivat torpat erämaan järvien rantaan ja jokien auringonpaisteisille, pohjoistuulen suojassa oleville törmille sekä raivasivat ja kaskesivat metsät pelloiksi. Ajan kuluessa oli selvää, etteivät pelkkä erätalous ja nauristen viljely kaskimailla enää riittäneet elättämään erämaan uudisrakentajien suuria perheitä, vaan oli ryhdyttävä hankkimaan elantoa myös muilla tavoin. Lähellä olevat kaskimaat köyhtyivät ja elintärkeät nauris ja vilja tarvitsivat kasvuvoimaa. Niille oli saatava voimaa eli lannoitetta. Karjan lanta oli ratkaisu tähän ongelmaan. Näin erätaloudesta ja kaskeamisesta alettiin siirtyä yhä enemmän karjatalouteen 1600 -luvun alussa muun muassa Etelä-Pohjanmaalla.

Uusille asutusalueille perustettiin seurakuntia. Seurakuntalaiset rakensivat ajan myötä papillensa pappilan ja antoivat hänelle palkaksi muun muassa lehmiä, lampaita ja hevosia sekä peltotilkun viljeltäväksi. Pappilan navetta rakennettiin yleensä viimeisimmän tyylin mukaiseksi. Siihen otettiin malli naapuriseurakunnasta.

Pappilan navetta oli taas mallina seurakunnan karjan pitäjille. Lattiallisen navetan tyyli levisi näin seurakunnan talonpoikien pihoihin ja käyttöön. On uskottavaa, että ne olivat Pohjanmaalla yleisiä jo 1600 -luvulla.

Karjanhoidon tärkeimpänä tavoitteena oli siis aluksi saada lantaa raivattujen peltojen lannoitteeksi. Maidon tuottaminen tuli tärkeämmäksi vasta myöhemmin.

 

Lattia-­ eli luontinavetan tai parsinavetan parsien välissä oli lehmän sija. Se oli alussa kiinnitettynä kaulan ympäri asennetulla kytkimellä eli lavilla ja siitä johdetulla vitsaliekalla, joka kulki usein seinähirsien välistä ja kiinnitettiin poikkitapilla seinän ulkopuolelle. Nautojen päät olivat alkuaikana seinään päin. Uudemmissa parsinavetoissa karjan päät käännettiin seinän puolelta keskikäytävän suuntaan.

Parret eli pilttuut, jossa oli nautojen ja muiden eläinten sijat, olivat aluksi maalattioilla. Vain navetan keskiosassa oli puulattia. Sen alla oli virtsaa varten kaivanto tai virtsakaivo. Eläinten sijojen eli parsien ja keskiosan puulattian välissä eläinten takana oli lantaa ja virtsaa varten kourut eli luorit. Virtsa johtui kourun pohjaan tehtyjen reikien kautta edelleen lattian alla olevaan kaivantoon tai kaivoon.

navetta16001700byjarijtuomisto19-001

Kouru tyhjennettiin lannasta ja lapioitiin pienestä ikkunaluukusta lantakasaan sen alla. Lanta saatettiin myös kantaa esimerkiksi koivuista ja vitsaksista tedyillä ”paareilla” ulos oviaukosta lähellä olevaan lantakasaan. Kourun pohjalle saatettiin asettaa havuja eli hakoja tai myöhemmin olkia, jolloin lannan sekaan saatiin lisälannoitetta ja se muuttui helpommin käsiteltäväksi ja paloi paremmin lantakasassa.

Parret olivat yleensä molemmilla seinillä ja lisäksi navetassa oli usein erotettu erillinen tila esimerkiksi vasikalle tai esimerkiksi sialle ja sen porsaille. Navetan ovi oli yleensä yläosastaankin avattava. Näin sen aukaisulla saatiin tuuletettua navetta liikaa lämpöä menettämättä ja lisäksi aukosta tuli valoa navetan pimeyteen.

Navetassa oli yleensä yksi ikkunaluukku, joka toimi lannanpoisto- ja valoaukkona. Navetassa käytettiin pärettä valonlähteenä, kuten asuintuvissakin tuohon aikaan, keskiajalla. Helposti tulipalon aihettanutta pärettä käytettiin aina navettalyhtyjen käyttöönottoon asti. Navettalyhdyn valon polttoaineena olivat kynttilät.

Navetassa lämmönlähteinä olivat sen eläimet. Erillistä lämmitystä ei ollut. Myös lattian alla oleva lannan ja virtsan sekoiteliete saattoivat tuoda navettaan lisälämpöä.

Eläimet syötettiin ja juotettiin talvisin usein saman katon alla olevan navettaosan ja heinäladon välitilassa yksitellen tai pareittain. Siihen otettiin viereisestä heinäladosta heinä ja vesi saatiin pihan kaivosta. Jos kaivoa ei ollut tai veden tulo loppui, haettiin vesi kauempaa. Talvella jouduttiin joissain navetoissa sulattamaan lunta vedeksi pihalle rakennetussa keittopaikassa tai -kodassa. 

Keväällä karja ajettiin päiväksi usein niitty- tai metsälaitumelle, joihin oli rakennettu Länsi-Suomessa usein kesänavetta tai suoja. Niiden suojassa lehmät lypsettiin päivittäin. Ne olivat vainiolla karjalle rauhallinen ja turvallinen nukkumapaikka, suoja säältä, petoeläimiltä ja jopa varkailta. Lähipelloilta lehmät kutsuttiin talon navettaan ennen pimeää ja lypsettiin siellä. Viljeltävät pellot ja niin kutsutut miespihat eli asuintalojen ihmisille tarkoitetut pihat erotettiin aidalla karjasta ja muista kotieläimistä. Karjalla oli noina aikoina ”oikeus” kulkea siellä ja täällä, etsiä syömistä alueilta, joilla ne olivat tai joille ne johdettiin paimentamalla.

Samuli Paulaharju on kirjoittanut entisaikojen navetoistakin kirjoissaan. Alla on esitetty otteita hänen tekstistään.

Otteita kirjasta Härmän aukeilta v.1932:

s.188

”Paimenel on pahat päivät

kun ei saata syörä

Lehmiä pitää ajella

ja niitä pitää lyörä”

s.137

”Hirvelän poika vedättää sontaa kesantomaalle. Rakensivat talven mittaan ison tunkion ja hoitivat sen hyvin, vedättäen siihen nevamättäitä,sudensammalia ja ojamaita, hakkauttaen kuusenhakoja sekä tavan takaa kannattaen joukkoon navettasontaa, tallisontaa ja lammaskettaa.

Pömpelin Jaakoon tunkio oli suuri ja leveä kuin luhtalato, ja se paloi kuin tervahauta. Jaakkoo oli ankara asumamies ja tunkiomestari, metsästäkin palatessaan hän kanniskeli kukkulinnaansa kepinnoukassa omatekoisia kylmettyneitä lisiä kuin suksenporkkia. Apua oli niistäkin.

Mutta tallisonta pani tunkion palamhan ja piti niin lämpöisenä, että kaikki aineet siinä hautuivat ja väkiintyivät hyväksi pellonhöystöksi, ja koko tunkio oli kuin voita, hakokapulatkin rumannäköisiä, mustia ja kuumia kuin olisi valkea ollut kyljessä.

Ja kun sontaa ajettaessa avojaloin sotkettiin tunkiossa, niin oikein jalkoja poltti, ja koivet olivat ruokottomat kuin pöyröön käpälät. Vain huonon isännän lantakasassa asui routa niin, että täytyi sanoa: »Jonk’ on routa valporina tunkios, niin sen pellos perttelinä.>>

Melkein koko tunkio vedätettiin kesantopellolle — ohramaille ajettiin vain lammaskettoja kattosonnaksi, jopa joskus levitettiin pelkkiäpahnoja, ja perunapellolle vedettiin lehmänsontaa, tallisonta kun teki peruna trupisiksi, samoin kuin tuhka ja ihrnislanta. Kärryillä, sontilavalla, tunkiota ajettiin vainiolle, kolisteltiin yli ojien ja purettiin kuormat pieniin kasoihin pitkin peltoa. Oli sitten kesannolla pitkät rivit tummia sontaläjiä niin, että hyvin Rannanjärven erustuvan vanha huonosilmäinen mumma saattoi ikkunasta katsoessaan erehtyä imehtelemään; »Mikäs raakkules nua mustat lamphat on pannu menemhän nuan peräpperää?»

Koimikertaan piti kesantopellot kyntää ja äestää ennenkuin ne kelpasivat rukiille. Ensin käännettiin sänki, sitten aarralla kynnettiin peltoon lanta ja äestettiin, ja vielä taas juuri ennen kylvämistä kynnettiin. Viimeiset kyntämiset toimitettiin risthin eli viteehinsä,  jotta pelto tuli pehmooseksi kun jauhovakka. Mutta jo ennen mettumaaria piti kääntää sängetnurin, sillä oli sanottu: »Jok ei oo mettumaarhin sänkiänsä kääntänyt, sillen tuloo syyshalla»”

 
Lisää tietoa navetan historiasta saat muun muassa näistä linkeistä:

1. ”Historiallinen maatalous, navetat ja eläinsuojat” -verkkojulkaisu, Helsingin Yliopisto 

2. Virtuaalikylä ”Navetan historiaa…”

© Jari J Tuomisto

Lattia- eli luontinavetta – Pihapiiri ennen osa 5

Kuortaneen Haapaniemen pappila v.1600 – 1800 – Hengellisyyden ja sivistyksen  ikkuna   

Pappilan paikan valinta

Pappilan paikka valittiin 1600 -luvulla Haapaniemeen sen luonnonkauneuden ja sijaintinsa takia.  Se sijaitsi nimittäin perustamisensa aikana tärkeän Uusikaarlepyyn ja Ruoveden välisen tien varrella. Kuortaneen kirkkoon oli matkaa maanteitse 8 kilometriä ja järven poikki noin kolme kilometriä. Vaikka kirkko ja kylä eivät olleet aivan pappilan läheisyydessä se päätettiin kuitenkin perustaa sinne. Myös sillä, että Haapalan isäntä suostui tai tarjoutui antamaan niemen seurakunnan käyttöön lienee ollut päätöksen teolle tärkeää. Antoiko kirkko ja seurakunta maallista vastiketta Haapalan isännälle, en tiedä. Pappila on ollut Haapaniemessä vuodesta 1663 lähtien. Viimeisin päärakennus on rakennettu vuonna 1811.

vanhakartta-haapaniemipappila

haapaniemipappila16006-001
Haapaniemi ja sen ensimmäisen rakennuksen paikka oli todennäköisesti 1600 -luvulla noin 20 metriä nykyistä vanhaa pappilaa alempana ja lähempänä järveä.

Pappilan rakennukset

Haapaniemen ensimmäinen asuirakennus lienee toiminut myös kappalaisen pappilana 1660 -luvulta lähtien, antaa Heikki Klemetti ymmärtää. Olen piirtänyt pappilarakennuksen Heikki Klemetin kirjassa ”Kuortaneen vaiheita sanoin ja kuvin” olleesta valokuvasta. Alussa siinä lienee ollut malkakatto ja se on ollut puun värinen eli harmaa. Malka- ja turvekatto olivat yleisiä kattorakenteita Kuortaneenkin rakennuksissa 1600 – 1800 -luvuilla. Pärekatot yleistyivät vasta 1800 -luvun lopulla. Puutarha oli alussa lähinnä hyötytarha eli siellä saattoi olla marjapensaita ja ehkä muutama ruusupensas. Takana on kirkkoveneet valmiina viemään pappia ja kirkkoväkeä järven selän yli Kuortaneen kirkkoon.

vanha-pappila-haapaniemi-kuortane
Kuva: Lähde: Kuortaneen Vaiheita sanoin ja kuvin. Heikki Klemetti,v.1935. Kuortaneen pappilan entinen ”vähäpuoli” Lakajoen sahalle siirrettynä. Oli ennen korkeammalla kivijalalla. Ikkunat oli pienemmät ja oven edessä portaitten kate. Todennäköisesti tämä rakennus on ollut aikoinaan pappilan ainoa asuinrakennus silloin 1700 – luvun alulta ainakin.

Haapaniemen ensimmäinen asuirakennus lienee toiminut myös kappalaisen pappilana 1660 -luvulta lähtien. Olen piirtänyt pappilarakennuksen Heikki Klemetin kirjassa ”Kuortaneen vaiheita sanoin ja kuvin” olleesta valokuvasta, jossa on hänen tietonsa mukaan  Haapaniemen ensimmäinen asuinrakennus. Alussa siinä lienee ollut malkakatto ja se on ollut puun värinen eli harmaa. Malka- ja turvekatto olivat yleisiä kattorakenteita Kuortaneenkin rakennuksissa tuohon aikaan.

haapaniemipappila160014-001

haapaniemipappila160013-001

haapaniemipappila160011
Tämä piirrokseni on pärekatolla, joka tuli kuitenkin käyttöön vasta 1800 -luvun loppupuolella. Uudempi pappila oli jo rakennettu tuolloin 20 metriä ylemmäs tästä rakennuksesta.

Minulla ei ole varmaa tietoa, mitä ja minkälaisia rakennuksia ja niiden huonejakoja Haapaniemessä oli 1600 – ja 1700 -luvuilla, mutta niistä ja niiden ryhmityksestä saa jonkun käsityksen, jos oletetaan niin, että pappilan rakennukset olivat rakennettu sen aikaisten määräysten mukaisesti.

Haapaniemen pappila 2 pi rere
Tämä Haapaniemen nykyinen pappila on rakennettu 1800 -luvun alkuvaiheessa

Ruotsin vallan aikana säädeltiin pappiloiden rakentamista tiukasti. Pappiloiden rakentamista varten määrättiin säännöt ja mallipiirrustukset. Ruotsi (-Suomen) valtiopäivillä vuonna 1727 annettiin päätös, että seurakuntalaisten oli rakennettava pappiloihin jo keskiaikana käsketyt rakennukset.

haapaniemen-pappila-jarven-puolipi
Haapaniemen nykyinen päärakennus lienee rakennettu 1811, jonka jälkeen siihen on tehty lisäsiipi ja useita huoltoremontteja. Terassi on komea ja siitä aukeaa ranta ja Kuortanejärvi katselijan silmiin.

Niissä asuin- ja vierastuvan sekä keittiön täytyi olla saman katon alla. Nämä rakennussäännöt loivat uudenmallisen päärakennuksen rakentamisiin ja aikaisemmin 1600 -luvulla käytetyn niin sanotun karoliinisen viishuonejärjestelmän ottamisen käyttöön. Sen mukaan rakennuksen keskellä oli eteinen ja sali ja sen molemmin puolen kamarit ja keittiö.

aittakuortanehaapaniemi-jari-j-tuomisto-pi

haapaniemitallinavettakuortane-jari-j-tuomistopi
Nykyinen ulkorakennus sijaitsee mitä todenäköisimmin vanhan navetan ja hevostallin paikalla

Näin ollen määräyksen mukaiset rakennukset olisivat olleet Haapaniemen pappilassakin: asuintupa, jossa oli kaksi kamaria ja kyökki sekä eteinen saman katon alla, panimohuone, jossa on leivinuuni ja kyökintakka, kaksilattiainen aitta eli luhti, ruoka-aitta ja kaksilattiainen lato ja luua välissä sekä navetta parsineen ja talli tarpeenmukaisine pilttuineen.

haapan-kuortanepappilan-takapiha-jari-j-tuomistopi
Pappilan aikaisempi päärakennus sijaitsi parikymmentä metriä lähempänä järveä, mutta alue huvimajalle ja puutarhalle oli samalla lailla kuin kuvassa sijoitettuna ja reunustettuna kiviaidalla. Sitä oli mukava katsella pappilan terassilta.

Luonnonkauneus Haapaniemessä

Haapaniemi sijaitsee Kuortanejärven pohjoisrannalla.

haapaniemi-pappila-piha-3-jari-j-tuomistopiHaapaniemen pappilaa reunustaa peltoaukeat. Sitä varjostaa siellä täällä vanhoja korkeita riippakoivuja ja havisevia haaparyhmiä.

Rantaan vie lehväkuja, joka varjostaa kulkijan tien ja luo turvallisen tunnon. Kesäisin saa valon ja varjon leikki luonnon vihreissä ja kirjavissa väreissä Haapaniemessä olijan mielen rauhoittumaan ja ihastelemaan sitä yhä uudelleen. Matalaa rantatöyrästä pitkin kulkee rantapolku, joka johtaa Hiironniemen puoleiselle oleilualueelle. Siinä on ollut pappilanväen mukava istuskella ja katsella ilta-aurinkoa tyynenä kesäiltana. Onhan siellä saaneet virkistyksen varmasti vieraat ja muukin pappilanväki, kunhan ovat muilta asioiltaan, töiltään ja kiireiltään ehtineet. Haapaniemessä oli papilla ja hänen perheellään hyvä olla, tehdä virkatyönsä ja asua.

haapaniemi-pappila-lehtokuja-jari-j-tuomistopi

Kuortanejärven rannat ovat hiekkaiset ja osittain kivikkoiset. Järven vesi on lämpimän ruskeaa ja kaislikot reunustavat rantaa siellä täällä. Rannassa on puulaituri, jonka alle on kerätty jo aikaisemmin rantavedessä olleet nostettavat kivet. Ranta oli pappilan kohdalta pitkälle matalaa ja hiekkaista. Ranta, laituri ja vilpola eli rantamaja olivat oiva paikka niille, jotka halusivat uida tai viettää rannalla muuten vain aikaa. Tuuli kävi usein kuitenkin järveltä päin ja silloin rannassa oli perin ikävä olla. Venevalkama oli kaivettu laiturin läheisyyteen rannan suojaan.

nakyma-kuortaneen-kirkkoon-pappilasta-jari-j-tuomistopi

nakyma-kuortaneen-kirkkoon-haapaniemen-pappilasta1pi
Näkymä Kuortaneen kirkkoon Haapaniemen vanhalta kivilaiturilta.

Kirkkovene, jossa oli 6 airoparia, on ollut koko pappilan ajan tärkeä kulkuväline. Kirkon torni ja tapuli siintää rannasta katsoen noin 3 kilometrin päässä järven vasemmassa laidassa hiekkatöyryn ja metsikön takaa. Kirkkoon ja kirkonkylälle soudettiin järven selän yli usein varsinkin hyvällä säällä. Veneeseen mahtui monta henkilöä ja aina oli vapaaehtoisia soutajia. Pappi oli monesti pitämässä perää.

nakyma-lansirannalle-haapaniemestapi-jari-j-tuomisto

Toinen vene oli kalastusta ja ajankulua varten. Ei pappilassa paljoa kalastettu, jos poikasten onkimista ei oteta huomioon. Jos kalaa tarvittiin, sitä sai ostettua hyvätahtoisilta kalastajilta.

Pappila virka- ja asuinpaikkana

Vuonna 1811 rakennettu pappila rippikoulusaleineen ja asuinhuoneineen sekä väentupa eli ”vanha pappila” ja mahdollinen renkitupa sekä sen muut rakennukset olivat Kuortaneen seurakunnan. Päärakennuksessa eli pappilassa, jota kutsuttiin myös puustelliksi, olevien vierashuoneiden lisäksi oli sen länsipäädyssä todennäköisesti kouluhuone.

Tärkeät virkamiehet, kirkolliset ja muut huomattavat vieraat sekä pastorin sijaiset majoitettiin pappilan päärakennukseen. Olipa pappilassa mahdollisesti ajan hengen mukaan myös olut- ja viinikellari valtion virkamiehiä, kuten maamittareita, tuomareita ja upseereja varten. Väentupa oli nimensä mukaisesti tarkoitettu pappilan ”tavalliselle” väelle. Pappilassa oli lisäksi navetta, jossa oli ainakin hevosia ja lehmiä sekä lampaita, sikoja ja kanoja.

Pappilan hyvinvoinnin ja elämän ylläpitäjät

Naisväki hoiti kodin ja pappilan askareet. Johtajana oli kappalaisen vaimo, pappilan emäntä. Töitä oli paljon. Emäntä teki itse kotitöitä ja piti huolta lapsista. Kappalaisella ja hänen sijaisillaan oli apunaan palvelijoita. Sisätilatöihin palkattiin sisäkkö ja navettaan karjapiika. Sisäkkö huolehti emännän kanssa kodin ja pappilan yhteisten tilojen hoidon ja tarjoilut. Navettapiika hoiti tilan lehmien ylläpidon ja maidon lypsyn jatkokäsittelyineen. Miesten työt kuten hevosten hoidon ja ajot hoiti pappilan renki.

Pappilan elämässä arvostettiin tuona aikana käsitöitä, raamatun ääneen lukua ja kuuntelua. Niiden ääressä istuttiin ja rauhoituttiin. Myös tarkkaa ja jopa muodinmukaista pukeutumista pidettiin tärkeänä.

Hevonen oli tärkeä apu monessa asiassa. Se kuljetti pappia ja pappilan väkeä päivittäin paikasta toiseen, ympäri pitäjää. Kirkkomatkat olivat sille tuttuja. Kesällä se valjastettiin useimmiten vetämään kärryjä ja talvisin rekeä. Kyllähän sillä tehtiin myös pappilan maatöitä, mikäli sille aikaa reissuiltansa jäi. Pappilan renki huolehti yleensä hevosen valjastuksesta, ajosta ja sen hoidosta.

”Hengellisyyden ja sivistyksen ikkuna” kuortanelaisille

Seurakunta ja kuortanelaiset odottivat, että pappilan rakennukset ovat kauniita, edustuskelpoisia ja siistejä. Sen vieressä olevat puutarha ja hedelmäpuut oli myös oltava edustuskelpoisia. Ne olivat myös esimerkkinä koko pitäjän talollisille. Uusimpana muotina oli pappiloihin tulossa hyötypuutarhanurkkaus mauste- ja rohdoskasveineen ja siitä puhuttiin myös Kuortaneella 1800 -luvulla.

10
Kuortaneen Haapaniemen pappilan puutarha ei liene ollut ulkoasultaan aivan näin koristeellinen kuin tämä Toini Olga Kallion vesivärityössä oleva verannan edusta Ruoveden pappilasta 1800 -luvulta. Sen lisäksi, että Toini piirtää upeasti pappilan eri paikoista, niin hän on liittänyt moneen niistä kuvauksen ja pappilan elämän hetken.

Kurkistus pappiloiden ihmisiin, elämään, rakennuksiin, kalustukseen ja sisustukseen

Tästä artikkelista pääset kurkistamaan Kuortaneen Haapaniemen pappilan elämään lapsen näkökulmasta Frans Immanuel Wettberg eli Kivekäs osa 3- Lapsuus ja nuoruus Haapaniemen pappilassa

Lisää tietoa ja kuvan yleensä pappiloiden ihmisistä, elämästä, sisutuksesta ja kalustuksesta vuosilta 1860 – 1890 saat  muun muassa katselemalla lisää kirkkoherrantytär Toini Olga Kallion  , s.11.7. 1891, piirtämiä upeita vesiväritöitä ja niissä olevia selityksiä Ruoveden ja Pirttikylän pappiloista. Niihin pääset tästä Finna -hakupalvelun linkeistä: ”Ruoveden pappila”  ja ”Pirttikylän pappila”.

Kuortaneen seurakunnan entisestä Haapaniemen pappilasta on lisää tietoa esimerkiksi Museoviraston sivulla:”Ruonan kylä ja Haapaniemen pappila”  ja Ensio Rislakin eli entiseltä nimeltään Svanbergin ”Valentin” nimellä kirjoitetusta kirjasta ”Pappilan häjy poika”, jossa hän kertoo muun muassa lapsuudenkokemuksistaan Kuortaneen Haapaniemen pappilassa 1900 -luvun alussa.

© Jari J Tuomisto

.

Kuortaneen Haapaniemen pappila v.1600 – 1800 – Hengellisyyden ja sivistyksen  ikkuna   

Frans Immanuel Wettberg eli Kivekäs osa 3- Lapsuus ja nuoruus Haapaniemen pappilassa

Frans E Wettberg KivekasTörmäsin tähän Kuortaneelta, Etelä-Pohjanmaalta, lähtöisin olleeseen papnpoika Fransiin sattumalta vanhan digitoidun lehden uutisessa. Siinä kerrottiin hänen maailmanympärysmatkastaan jalkapatikalla. Edellisessä osassa ”Frans Immanuel Wettberg eli Kivekäs osa 2- Syntymä ja perhe” kuvailin hänen syntymäänsä ja perhettä Kuortaneella. Mikä on tämä lehtileikkeitten perusteella oleva ihmemies; merimies, leipuri, ammattijalankulkija, ”lännenmies”, maapallonkiertäjä ja vedonlyöjä sekä viisilapsisen perheen isä Frans Immanuel Wettberg eli Kivekäs? Taisipa hän kaiken lisäksi olla lehtileikkeiden mukaan syytettynä murhastakin.  Päätin ottaa hänen elämästään hiukan enemmän selvää. Käytän lähteinäni vanhoja sanomalehtilehtiä ja muita saatavilla olevia tietoja esimerkiksi digitoiduista kirkonkirjoista. Täytyy myöntää se, että tämän herra Fransin ”liikkujen” selvitys on ollut mielenkiintoista ja osin hankalaakin salapoliisityötä.

Fransin synnyinkoti oli Kuortaneen Haapaniemen pappila

vanhakartta-haapaniemipappila

vanha-pappila-haapaniemi-kuortane

Kuvan lähde: Kuortaneen Vaiheita sanoin ja kuvin. Heikki Klemetti. Kuortaneen pappilan entinen ”vähäpuoli” Lakajoen sahalle siirrettynä. Oli ennen korkeammalla kivijalalla. Ikkunat oli pienemmät ja oven edessä portaitten kate. Todennäköisesti tämä rakennus on ollut aikoinaan pappilan ainoa asuinrakennus silloin 1700 – luvun alulta ainakin.

Haapaniemen ensimmäinen asuirakennus lienee toiminut myös kappalaisen pappilana 1660 -luvulta lähtien. Olen piirtänyt pappilarakennuksen Heikki Klemetin kirjassa ”Kuortaneen vaiheita sanoin ja kuvin” olleesta valokuvasta, jossa on hänen tietonsa mukaan  Haapaniemen ensimmäinen asuinrakennus. Alussa siinä lienee ollut malkakatto ja se on ollut puun värinen eli harmaa. Malka- ja turvekatto olivat yleisiä kattorakenteita Kuortaneenkin rakennuksissa tuohon aikaan.

Tämä rakennus oli Fransin lapsuuden aikaan 1860 -luvulla ”väentupa”, jossa Fransin perhe asui 1865 lähtien.

haapaniemipappila160014-001

haapaniemipappila160013-001

haapaniemipappila160011
Tämä piirrokseni on pärekatolla, joka tuli kuitenkin käyttöön vasta 1800 -luvun loppupuolella. Uudempi pappila oli jo rakennettu tuolloin 20 metriä ylemmäs tästä rakennuksesta.

Haapaniemen pappila 2 pi rere

Fransin synnyinkoti oli 1811 rakennettu uusi pappila.

haapaniemen-pappila-jarven-puolipi
Haapaniemen nykyinen päärakennus lienee rakennettu 1811, jonka jälkeen siihen on tehty lisäsiipi ja useita huoltoremontteja. Terassi on komea ja siitä aukeaa ranta ja Kuortanejärvi katselijan silmiin.

Pappilassa oli asuin- ja vierastupa sekä keittiö saman katon alla. Rakennuksen keskellä oli eteinen ja sali ja sen molemmin puolen kamarit ja keittiö.

aittakuortanehaapaniemi-jari-j-tuomisto-pi

haapaniemitallinavettakuortane-jari-j-tuomistopi
Nykyinen ulkorakennus sijaitsee mitä todenäköisimmin vanhan navetan ja hevostallin paikalla

Kuortaneen Haapaniemen pappilassa oli asuintupa, jossa oli kaksi kamaria ja kyökki sekä eteinen saman katon alla, panimohuone, jossa on leivinuuni ja kyökintakka, kaksilattiainen aitta eli luhti, ruoka-aitta ja kaksilattiainen lato ja luua välissä sekä navetta parsineen ja talli tarpeenmukaisine pilttuineen.

haapan-kuortanepappilan-takapiha-jari-j-tuomistopi
Pappilan aikaisempi päärakennus sijaitsi parikymmentä metriä lähempänä järveä, mutta alue huvimajalle ja puutarhalle oli samalla lailla kuin kuvassa sijoitettuna ja reunustettuna kiviaidalla. Sitä oli mukava katsella pappilan terassilta.

 

Luonnonkauneus Haapaniemessä

Haapaniemi sijaitsee Kuortanejärven pohjoisrannalla.

haapaniemi-pappila-piha-3-jari-j-tuomistopiHaapaniemen pappilaa reunustaa peltoaukeat. Sitä varjostaa siellä täällä vanhoja korkeita riippakoivuja ja havisevia haaparyhmiä.

Rantaan vie lehväkuja, joka varjostaa kulkijan tien ja luo turvallisen tunnon. Kesäisin saa valon ja varjon leikki luonnon vihreissä ja kirjavissa väreissä Haapaniemessä olijan mielen rauhoittumaan ja ihastelemaan sitä yhä uudelleen. Siellä on papilla ja hänen perheellään hyvä olla, tehdä virkatyönsä ja asua.

haapaniemi-pappila-lehtokuja-jari-j-tuomistopi

 

Kuortanejärven rannat ovat hiekkaiset ja osittain kivikkoiset. Järven vesi on lämpimän ruskeaa ja kaislikot reunustavat rantaa siellä täällä. Rannassa on puulaituri, jonka alle on kerätty jo aikaisemmin rantavedessä olleet nostettavat kivet. Ranta oli pappilan kohdalta pitkälle matalaa ja hiekkaista. Ranta, laituri ja vilpola eli rantamaja olivat oiva paikka niille, jotka halusivat uida tai viettää rannalla muuten vain aikaa. Tuuli kävi usein kuitenkin järveltä päin ja silloin rannassa oli perin ikävä olla. Venevalkama oli kaivettu laiturin läheisyyteen rannan suojaan.

nakyma-kuortaneen-kirkkoon-pappilasta-jari-j-tuomistopi

nakyma-kuortaneen-kirkkoon-haapaniemen-pappilasta1pi
Näkymä Kuortaneen kirkkoon Haapaniemen vanhalta kivilaiturilta.

Kirkkovene, jossa oli 6 airoparia, on ollut koko pappilan ajan tärkeä kulkuväline. Kirkon torni ja tapuli siintää rannasta katsoen noin 3 kilometrin päässä järven vasemmassa laidassa hiekkatöyryn ja metsikön takaa. Kirkkoon ja kirkonkylälle soudettiin järven selän yli usein varsinkin hyvällä säällä. Veneeseen mahtui monta henkilöä ja aina oli vapaaehtoisia soutajia. Pappi oli monesti pitämässä perää.

nakyma-lansirannalle-haapaniemestapi-jari-j-tuomisto

Toinen vene oli kalastusta ja ajankulua varten. Ei pappilassa paljoa kalastettu, jos poikasten onkimista ei oteta huomioon. Jos kalaa tarvittiin, sitä sai ostettua hyvätahtoisilta kalastajilta.

Pappila virka- ja asuinpaikkana

Vuonna 1811 rakennettu pappila rippikoulusaleineen ja asuinhuoneineen sekä väentupa eli ”vanha pappila” ja mahdollinen renkitupa sekä sen muut rakennukset olivat Kuortaneen seurakunnan. Päärakennuksessa eli pappilassa, jota kutsuttiin myös puustelliksi, olevien vierashuoneiden lisäksi oli sen länsipäädyssä todennäköisesti kouluhuone.

Tärkeät virkamiehet, kirkolliset ja muut huomattavat vieraat sekä pastorin sijaiset majoitettiin pappilan päärakennukseen. Olipa pappilassa mahdollisesti ajan hengen mukaan myös olut- ja viinikellari valtion virkamiehiä, kuten maamittareita, tuomareita ja upseereja varten. Väentupa oli nimensä mukaisesti tarkoitettu pappilan ”tavalliselle” väelle. Pappilassa oli lisäksi navetta, jossa oli ainakin hevosia ja lehmiä sekä lampaita, sikoja ja kanoja.

 

Pappilan hyvinvoinnin ja elämän ylläpitäjät

Naisväki hoiti kodin ja pappilan askareet. Johtajana oli kappalaisen vaimo, pappilan emäntä. Töitä oli paljon. Emäntä teki itse kotitöitä ja piti huolta lapsista. Kappalaisella ja hänen sijaisillaan oli apunaan palvelijoita. Sisätilatöihin palkattiin sisäkkö ja navettaan karjapiika. Sisäkkö huolehti emännän kanssa kodin ja pappilan yhteisten tilojen hoidon ja tarjoilut. Navettapiika hoiti tilan lehmien ylläpidon ja maidon lypsyn jatkokäsittelyineen. Miesten työt kuten hevosten hoidon ja ajot hoiti pappilan renki.

Pappilan elämässä arvostettiin tuona aikana käsitöitä, raamatun ääneen lukua ja kuuntelua. Niiden ääressä istuttiin ja rauhoituttiin. Myös tarkkaa ja jopa muodinmukaista pukeutumista pidettiin tärkeänä.

Hevonen oli tärkeä apu monessa asiassa. Se kuljetti pappia ja pappilan väkeä päivittäin paikasta toiseen, ympäri pitäjää. Kirkkomatkat olivat sille tuttuja. Kesällä se valjastettiin useimmiten vetämään kärryjä ja talvisin rekeä. Kyllähän sillä tehtiin myös pappilan maatöitä, mikäli sille aikaa reissuiltansa jäi. Pappilan renki huolehti yleensä hevosen valjastuksesta, ajosta ja sen hoidosta.

”Hengellisyyden ja sivistyksen ikkuna” kuortanelaisille

Seurakunta ja kuortanelaiset odottivat, että pappilan rakennukset ovat kauniita, edustuskelpoisia ja siistejä. Sen vieressä olevat puutarha ja hedelmäpuut oli myös oltava edustuskelpoisia. Ne olivat myös esimerkkinä koko pitäjän talollisille. Uusimpana muotina oli pappiloihin tulossa hyötypuutarhanurkkaus mauste- ja rohdoskasveineen ja siitä puhuttiin myös Kuortaneella.

Fransin lapsuus nälkävuosina 1860 -luvulla

Frans eli lapsuutensa ja kasvoi Kuortaneella Haapaniemen pappilassa 1860 -luvulla, jolloin Kortaneenkin pitäjää koettelivat niin kutsutut nälkävuodet.

Nälkävuodet ajoittuivat 1860 -luvulle Fransin lapsuuteen.  Aikaa kuvaa kertomukset esimerkiksi siitä, miten vuonna 1867 kevät tuli myöhään ja lunta oli vielä toukokuun lopulla paljon, lumimyrskyt pauhasivat lakeuksillakin ja kirkot olivat täynnä surullisia ihmisiä.

Talvella 1867-1868 nälkä kouraisi pahiten koko kansaa. Kuortane säästyi pahimmalta, sinne kulki kuitenkin muilta pahemmin kärsineiltä alueilta kerjäläisten joukkoja. Keväällä aliravitsemuksesta johtuvasta alentuneesta vastustuskyvystä heikentyneet ihmiset saivat sairauksia, joita osa ei enää kestänyt.

Pappilassa nälkävuosista selvittiin mitä ilmeisimmin ainakin kohtuullisesti seurakuntalaisten avustuksella. Nälkä ja siitä puhuminen olivat kuitenkin varmasti pappilassakin jokapäiväiseen elämään liittyvää, eikä siltä lie säästynyt Fransikaan. Uskottavaa on myös se, että pettuleipä tuli myös pappilassa tutuksi. Asuinalueiltaan lähteneitä nälkää näkeviä kerjäläisiä kiersi Kuortaneellakin talosta taloon ja tuli heitä pappilaankin.

kerjalaiset-haapaiemi-pappila
Kerjäläisperhe maantiellä. Robert Wilhelm Ekmanin maalaus vuodelta 1860
Kulkuri
Hallands Konstmuseum. CC BY-NC 3.0

Frans ja isä Jaakko -pastori

Frans -pojan isä Jacob Wettberg oli siis pastori. Hänellä oli ollut vuodesta 1849 lähtien kappalaisen virka Kuortaneen kappeliseurakunnassa. Fransin perhe asui pitkään Kuortaneen Haapaniemen pappilan vanhassa pytingissä, jota nimitettiin myös kappalaisen puustelliksi. Se oli aiemmin pappilan päärakennus, joka oli järven rannasta noin 80 metrin päässä.

Myöhemmin, vuonna 1865, Jaakko isä teki sopimuksen muuttamisesta niin kutsuttuun vähäpuoleen. Puustelli, eli päärakennus, ja vähäpuoli muodostivat yhdessä navetan, hevostallin ja aitan kanssa suojaisan sisäpihan. Sinne eivät yltäneet Kuortanejärven myrskyt, eivätkä Maunuksen peltoaukean puhaltavat puhurit. Länsituulilta sitä suojasi Hiironniemi ja sen korkeat lehvät. Pieni kuusimetsikkö suojasi taas sitä pohjoisen suunnasta puhaltavalta kalsealta ja kylmältä pohjoistuulelta. Pappilan sisäpiha oli lämmin ja löytyi sieltä sopivasti varjopaikkojakin.

Pappila oli ollut isä Jacobin virkatalona vuodesta 1849. Hän oli paljon poissa kotoa. Papilliset työt, velvollisuudet ja pitkät välimatkat veivät häneltä paljon aikaa. Kuortaneen seurakuntalaiset olivat valinneet hänet virkaan äänten enemmistöllä ja olivat olleet tyytyväisiä Jacob pastoriinsa. Hänen vietti aikaansa heidän kanssaan paljon, myös tavallisten virkatehtäviensä lisäksi.

Isä Jaakko oli myös perheen pää, kuten ajan kuvaan kuului. Kotia ja lapsia hoiti ajan tapaan äiti Loviisa. Hänellä oli apunaan pappilan sisäkkö ja navetassa oli apuna navettapiika. Vaimonsa ja lapsiensa luo kotiin eli pappilan pienempään pytinkiin pastori ehti työreissuiltansa usein vasta iltatunteina.

Vaikka isä Jaakko oli valittu voittajana kappalaiseksi pitäjän vaalissa kuortanelaisten seurakuntalaisten äänillä, hänen toimensa eivät miellyttäneet Alavudella tuohon aikaan hallintoaan pitävää kirkkoherraa. He eivät pitäneet Wettbergin tavasta hoitaa työtään ja esiintymisestä muuna aikana. Hänen edesottamuksensa esimiehensä sekä myöhemmin myös kirkon ja seurakuntalaisten kanssa loivat tummia varjoja hänen ja perheen hyvinvointiin ja päivittäiseen elämään.

Kuortaneen seurakunnan kappelipappila oli Jacob pastorin hallinnassa virkapalkkaa vastaan. Hänen kuului sopimuksen mukaisesti pitää huolta pappilasta ja hänen hallintaansa annetuista seurakunnan maista. Ei Jacob ehtinyt paljoa pappilan maatöitä johtamaan, saati niitä itse tehdä. Pappilan maiden vaillinainen hoito alkoi näkyä. Siemenviljarästit ja puustellin korjaustarpeet kertyivät vuosi vuodelta. Pappilan rakennuksien ylläpitotoimien ja huollon puute alkoivat näkyä 1860 luvulla. Niiden huono hoito alkoi huolestuttamaan Kuortaneen seurakuntalaisia. Pappilan rakennuksien ulkoasu jäi näyttävyydeltään Kuortaneen isäntien kaksfooninkisten eli kaksikerroksisten puisten pohjalaistalojen jälkeen.

Isä Jacobin mieltä oli synkistänyt myös viran vastaanottamisesta 1849 lähtien vuosi vuodelta kasvava paine hänen esimiehensä ja eräiden seurakuntalaisten taholta. Paineet kirkkoherran ja myöhemmin kasvavana seurakuntalaisten tahoilta vaikuttivat myös kodin ilmapiiriin, eivätkä ne jääneet huomaamatta lapsiltakaan. Paine oli muuttunut myös julkiseksi.

Jacob isä kävi virallisesti taistelua oikeuksiensa puolesta eri oikeusasteissa vuodesta 1861 lähtien. Oikeusprosessin tuloksena ylin oikeusaste senaatti päätti jäädyttää hänen virkansa toistaiseksi. Tämä aiheutti sen, ettei hänellä ollut enää tuloja elättääkseen perheensä. Perhe eli tuon jälkeen monta vuotta suuressa puutteessa. Isä Jacobilla ei ollut enää varaa palkata apulaista kotitöihin eikä navettaan. Tämä Fransin isän hyllyttäminen ja viran sekä palkan jäädyttäminen päättyi Jacob isän kuolemaan 26.5.1870. Fransin isä kuolinsyyksi on laitettu kirjoihin hengen ahdistus.

Esimiehen painostus ja kappalaisen vuodesta toiseen jatkuva ”hyllytys” virastaan kirkon tuomiokuntakäsittelyjen ajaksi johtivat hänen ja perheensä kasvavaan epäsuosioon ja ”silmätikuksi” joutumiseen Kuortaneella. Perheen toimeentulo laski ja lasten koulutukseen laittomahdollisuudet heikkenivät. Tästä kertoo kirjassaan ”Kuortaneen vaiheita sanoin ja kuvin” myös Fransin siskon mies Heikki Klemetti.

Yhtenä merkkinä seurakuntalaisten ja kappalaisen perheen suhteiden viilenemisestä voidaan nähdä myös kappalaisen perheen muuttojärjestelyt kappalaisen puustellista isompaan ”vähäpuoleen”. Asia otettiin ensimmäsien kerran esille kirkonkokouksessa vuonna 1862 ja sopimukseen päästiin vasta kolmen vuoden päästä. Sopimus ja ehdot muuttamisjärjestelyistä ovat tässä kirkonkokouksen pöytäkirjassa syyskuun 17. päivältä 1865. Oliko seurakuntalaisilla halu päästä eroon esimiehensä epäsuosioon joutuneesta kappalaisestaan ja hänen perheestään sekä antaa  puustellin kunnostettavat tilat kappalaisen sijaiselle? Näin kävikin myöhemmin.

Lapset ja heidän joukossaan Frans eivät voineet olla kuulematta ja aistimatta perheen vanhempien kokemista vaikeuksista ja ahdistusta. Ensimmäisellä kymmenellä kuullut ja koetut asiat  eivät voineet olla vaikuttamatta myös Fransin kasvuun, arvoihin ja asenteiden muodostumiseen. Isä Jaakko kuoli ilmeisen väsyneenä kaikkeen vuonna 1870 64 vuotiaana. Frans oli tuolloin 11 vuotias.

wetberg

Omaisten ja ehkä vanhempienkin katkeruudesta kertonee myös Fransin äidin Loviisan useita vuosia myöhemmin ilmestyneessä kuolinilmoituksessa oleva värssy :

”Sitt’ nähdä saan minun Jumalan

Kasvot ja silmät kirkkaat

Kaupungiss’ uudess’ iankaikkisuudess’

Ilon kanss’ ilman pilkatt'”

Ajankuva 1870 luvulla Kuortaneella

”Ajankuvaa Kuortaneelta 1830 -1920” -verkkosivu on tässä linkissä.

Ajankuvasta Kuortaneella vuonna 1874, Fransin ollessa 15 vuotta, saa kuvan myös ”Uusi Suometar no 103 Maaseudulta v.1874-lehtileikkeestä:

”Kuortaneelta 18.8.1874

Etehen päin on elävän mieli, ja sinne päin mekin koetamme kulkea, vaikka hitaalta se näyttää. Vaan parempi hiljaakin, kuin ei ollenkaan.

 Täällä, niin kuin muuallakin, on ollut kysymys mihin tarpeeseen käytetään ne rahat, joita hallitukselta on saatu viinaverosta ja joita saatiin 248 markkaa 23 penniä. Sanotut rahat on kunta päättänyt panna kansakoulun kassan perusteeksi, ja aivan yksistä mielin, jotta ei ollut yhtään vastaan sanojaa.

 Kaikilla oli se mieli, että kun meidän seurakunnassa sanottua wiinaa ylen runsaasti wiljellään, se myös ylöllisen raakuuden myötänsä tuopi, ja että sanotut rahat siis ovat käytettävät siihen tarkoitukseen, joka toisi sivistyksen myötänsä. Jos sanotun wiinaveron jako tehtäisiin sen mukaan kuinka paljon kussakin seurakunnassa wiljellään sanottua wiinaa, niin luulisin meidän seurakunnan osaksi tulevan likemmä 2000 markkaa. Kun sanottu wiina olisi Amerikasta asti, eiköhän salakapakat olisi vähän harvemmat, eikä joka toisessa mökissä, niin kuin nyt on. Kun sanottu wiina suuren valtameren takaa tuotaisiin, niin tottahan edes tuo hyvä maku jäisi wälille.

 Kyllä täällä olisi tarpeen waranimismies, joka estäisi suurta wiinan tulvaa, ettemme siihen hukkuisi. Herra läänin kuwernööri on luvannut sanotun nimismiehen, ja sitä on pyydettykin; mutta ei sitäkään ole kuulunut , ainakaan vielä. En luulisi sitä missään paremmin tarwittawan kuin täällä, kun wan olisi mies eikä miettulainen.

 Tämän kuun 5. p. wastaan warkaat murtautuivat wiidestä lukosta sisälle vaivaistukkiin, josta rahat, arviolta noin 20 markkaa, pihdit ja seinävaran. Voi surkeus suuri, kun tällaisia löytyy, jotka niin hirvittävää raakuutta harjoittavat. Olisi tarpeen esirukouksella lähestyä suurta Luojaa näiden raukkain puolesta, jotta Jumala awaisi heidänkin silmänsä näkemään millä tiellä hekin waeltawat, ja että he tekisivät totisen katumuksen ja parannuksen . Warkaista ei ole mitään tietoa. Ollaan siinä luulossa, jotta ei näin hirweän raakoja löydy omasta seurakunnasta, waan että ne owat olleet jostakin tulewia.

Wiime toukokuun 7. päivänä Etelämäen talossa tapahtui hirveä tulipalo. Walkea pääsi navetasta irralle ja poltti poroksi nawetan, 7 lehmää, 1 härän, 2 wasikkaa ja 5 lammasta. Wahinko on arwattu 1003 markkaan 25 penniin. Toinen tulipalo on ollut Matti Koiviston talossa wiime maaliskuun 17 p., jossa paloi poroksi aittariwi ja siinä paljon löytyvää irtainta tawaraa. Wahinko on arwattu 1907 markkaan 30 penniin.

Pappilan puustellia on seurakunta korjannut oikein miehen tawalla. Wiime syksynä wedettiin puustellin tielle santaa 700 kuormaa, ja niittyjen perkaamiseen on mennyt 350 miehen päivätyötä, sekä pellon ojien perkaamiseen 175 miehen päivätyöt. Sitten on iso pytinki rakennettu tällä suvella , sisältä ja päältä, kaikki uudesta, paitsi seinät.  Niin hyvästi on tehty kuin waan on saatu, maksoi mitä maksoi. Lisäksi on korjattu muita ulkohuonehia paljon. 3 maalaria maalaa parahillaan aita luikua sanotussa pytingissä. Kyllä luulen sanotun pykäyksien maksamaan tulewan likemmä 3000 markkaa. Kun kaikki palorahat ja pappilan pykäysmaksu pannaan yhteen, niin kyllä isännät taskunsa saawat warustaa kun menevät maksamaan. Toiste lisää. J. Kokkila”

Kasvuympäristö

Kasvuympäristö oli pappilassa virikkeitä antava, vilkas ja  joissain määrin ehkä vaativa. Pappilan tavat, säännöt ja sosiaalinen elämä sekä niiden omaksuminen loivat Fransin elämälle perustan.

Ensi vuodet 1860 –luvun alussa

Frans ja hänen pikkuveljensä Karl kasvoivat ensi vuodet äidin hellässä huolenpidossa Kuortaneen kappalaispappilan vähälläpuolella. Apunaan hänellä oli jo kohta aikuinen Katarina ja kotipiika.  Heidän lisäkseen heidän kehittymistään lapsena seurasivat innostuneen kiinnostuneita siskonsa Eva ja häntä 3 vuotta vanhempi Olga. He oppivat paljon lapsen huolenpidosta nähdessään ja ollessaan mukana poikien ensi askelissa. Nythän heillä oli mahdollisuus harjoitella lapsen hoitoa todellisuudessa, muullakin kuin nukella. 7 vuotta vanhempaa Johania ei paljoa kotona näkynyt.

Pappilan talouteen kuuluivat renki ja kaksi piikaa. Ohessa on rippikirjaote heistä.

piiat-ja-rengit-haapaiemi-pappila

Isä oli paljon poissa ja hän oli kotona ollessaan itsekseen ja ajatuksissaan. Jacobin ja lasten välillä oli kuitenkin lämpimiä hetkiä, jolloin hän otti jonkun heistä syliin ja hyräili hiljaa.

Pappilan piika oli paljon äiti Lovisan apuna kotitöissä. Isosiskot olivat myös apuna pikkumiesten hoidossa. Parasta oli molemmille mielikuvitukselliset leikit joita Eva ja Olga keksivät. leikit ja Äiti oli keskittynyt entistä enemmän Fransin ja perheen nuorimmaisen Karlin hoitoon.

Kaverit, poikien leikit ja työt

Kaverina olivat todennäköisesti ainakin samanikäiset naapurin kummien pojat Hiironniemestä, Juho ja Jaakko Jaakonpoika. Kolmas Hiironniemen veljeksistä kuoli nuorena, mikä lienee koskettanut syvästi myös Fransia ja hänen sisaruksiaan. Muita samanikäisiä naapurinpoikia oli muun muassa Tuomas Kustaa* Juhanpoika Hiironniemi, Maunukselan Juha ja Jylhä Kustaa Juhonpoika, Matti Juhanpoika Hiiro ja Haapalan Heikki, Juha sekä Matti Matinpoika.

Fransilta, papin pojalta kysyttiin ehkä taitoa tulla hyväksytyksi säätynsä ja ruotsinkielensä takia. On todennäköistä, että Frans oppi myös suomenkielen ja puhui sitä ainakin kavereidensa kanssa. Ympärillä oli paljon samanikäisiä poikia ja Haapaniemen pappilan ympäristö tarjosi lukuisia mahdollisuuksia leikeille. Voi hyvin kuvitella poikien olleen usein yhdessä leikeissä järven rannalla; noukkimassa ja kaivamassa hiekasta kuoreita, pyydystämässä heinähirttosilmukalla hauentumppeja tai onkimassa, uimassa, tai muuten vain soutelemassa.

Talvisin he tekivät luultavasti lumilinnoja ja olivat lumisotasilla. Hurjimmat leikit lienevät olleen jäälautoilla ja omatekoisilla lautoillabseilaamista. Tietenkin niin Frans kuin muutkin tappelivat keskenään, välillä apunaan kivet, mailat tai muut apuvälineet. Pelasivat he todennäköisesti myös pilppua eli sauvapeliä, jossa lyödään teräväpäistä palikkaa seipäällä ympäri ”peltoja”. Kilpajuoksu pappilan 100 metrin pääsää olevalle kansanhilalle ja takaisin oli yksi ajankulu. Piilosilla olo pappilan rakennuksien salapaikoissa oli jännittävintä, olihan pappilassa useita mielenkiintoisia ja ehkä peloittaviakin komeroita ja huoneita. Pappilan kuulu aisakiikku lienee ollut jo silloin poikien temppupaikka. Hurjimmat menivät sillä varmasti useamman kerran ympärikin.

aisakiikku-haapaiemi-pappila

Uskottavasti osa leikeistä suuntautui puutöihin, opeteltiin käyttämään vasaraa ja kirvestä. Välillä kuunneltiin vain tarinoita , joita äiti, isä, piiat ja rengit kertoivat. Parhaimpia olivat esitelmöitsijät, joita kävivät pitämässä luentoja koulusalissa.

Joutui Frans myös töihin; oli ryytimaan kitkentää, perunoiden nostoa, aidanseipäiden ja riukujen kuorintaa, aitojen rakentamista ja korjausta sekä ojien perkuuta. Polttopuiden kanto ja hakuapu oli myös yhtenä tehtävänä.

Vaikka oltiin pappilan ”sivistyneessä” ympäristössä, voi uskoa Fransin oppineen rengeiltä ja kavereilta manaamisen taidon ja voimasanojen käytön. On Frans ehkä joskus saanut isältään ojennukseksi myös ajan henkeen sopivaa ”koivuniemen herraa” muun muassa manaamisestaan kiinni jäädessään.

Ruokapöytä

Ruokaa oli yleensä pappilan pöydässä. Kalaa oli harvoin, sillä kuortanelaiset pitivät kalaa kanan ruokana. Leipä, voi, ohra- ja ruisvelli sekä lihakeitto kuuluivat ruokapöytään. Niin kutsutut maitoperunat olivat täällä herkkua. Sienestä pappilanväki eikä muut kuortanelaiset ”piitanneet vähääkään”. Muita kasviksia kuin perunaa ei syöty ja kaura syötettiin hevosille, karjalle ja kanoille.

Katovuosien iskettyä vuosina 1866-1868 oli pappilan väenkin turvauduttava enemmän kalan syömiseen. Yhdelle rengeistä kuului tuolloin kalojen pyydystäminen. Kuortanejärvestä saatiinkin kalaa hauesta kuhaan ja särkeen. Noina nälkävuosina madetta varten oli talvella jäitten aikaan koukut pappilankin edustalla. Taidettiinpa sitä maistaa pettuleipääkin pahimpana aikana pappilassakin.

Oppimisympäristö ja saatu oppi

Fransia opetettiin todennäköisesti kotona lukemaan, pappilassa ku oltiin ja olihan Eva siskollakin  jo ollut kotiopettajatar musiikkia opettamassa. Pappilassa Frans oppi muiden mukaan lukemaan ja veisaamaan virsiä sekä tuntemaan itsensä syntiseksi. Miksi Frans kävi kuitenkin rippikoulun vasta 17 vuotiaana vuonna 1877, vaikka yleensä tuolloin ripille pääsi jo 15 vuotiaana? Oliko syynä Fransin vastenhakoisuus vai esimerkiksi muualla sijaitsevat kansakouluopinnot?

ripille-paasyfransewettberg

Kävikö Frans ruotsinkielistä ylempää kansakoulua Nikolaistadissa eli Vaasassa? Fransin leski äidin omistuksessa oli Nikolaistadissa eli Vaasassa Storalångatan 50:ssä ainakin kahden huoneen asuinhuoneisto.  Jostain syystä Lovisa äiti muutti virallisesti lapsiensa kanssa kuukaudeksi sinne 1874 Fransin ollessa 15 vuotias. Mistä syystä äiti kappalaisenleski Katarina Lovisa Wetberg vuokraa myöhemmin lehdessä asuntoa Nikolaistadissa opiskelijapojille?

lovisa-poisisaannikolaistadvaasa

1875-loviisa-wettberg-vasabladet-no-35-28-08-1875

Fransin saamat ”eväät ja kivet” lapsuudesta ja nuoruudesta

Mitä Frans sai elon reppuun evääksi ja mitä kiviksi? Fransin luonne lienee ollut lehtitietojen ja kertomusten perusteella levoton, vilkas ja rohkea, utelias, seikkailunhaluinen ja ehkä ovela. Oveluus tuli ilmi myöhemmässä elämässä siinä mielessä, että hän osasi käyttää hyvkseen lehdistöä ja ihmisten uteliaisuutta omien tavotteidensa saavuttamiseksi.

Hänellä useita lahjoja kuten esimerkiksi: älykkyys, hyvä ulosanti ja esiintymistaito. Hän oli rohkea ja pystyi esiintymään suurilekin joukoille. Hän oli sosiaalisesti taitava ja osasi käyttäytyä myös sivistyneesti, hän osasi oletettavasti ainakin ruotsia, suomea ja ehkä vähän venäjääkin sekä englantia. Hän oli lisäksi ulkoiselta olemukseltaan suuri ja vahva sekä fyysiseltä kunnoltaan kiitettävä.

Lapuudestaan ja nuoruudestaan Fransille jäi mitä ilmeisimmin traumaattinen kokemus häntä, isää ja äitiä sekä perhettä kohdanneesta väärinkohtelusta. Tämä näyttää seuranneen häntä koko elämän, hautaan saakka.

Frans muutti leipurinoppiin Helsinkiin 18 vuotiaana Joulupäivänä 25.12.1877.

frans-muutto-kuortaneelta-helsinkiin-1877

Aikaisemmat Fransin elämää koskevat artikkelit:
FRANS IMMANUEL WETTBERG ELI KIVEKÄS OSA 2 – SYNTYMÄ JA PERHE 

”Ei mikään tavallinen elämäntarina osa 1 – Frans Immanuel Wettberg eli Kivekäs”

© Jari J Tuomisto

Frans Immanuel Wettberg eli Kivekäs osa 3- Lapsuus ja nuoruus Haapaniemen pappilassa

Suutari, kenkäseppä, pikikoura – Pihapiiri ennen osa 4

Jalkinetta pieksusta ja saappaasta alkaen upokkaaseen ja korvalopposeen

Talon isännillä oli tapana pyytää suutari käymään talossa kerran vuodessa.Tämä tapahtui monesti ennen talven tuloa syksyllä. Suutari valmisti kengät talon väelle. Hän korjasi lisäksi kengät, joille talonväki itse ei ollut mahtanut mitään. Samuli Paulaharju kertoo suutarista ja hänen töistään teoksessaan Suomenselän wieriltä, vuodelta 1930, sivuilla 195-196:

”Hyvä oli suutarikin, vaikkei hän toki ollutkaan niin korkea virkamies eikä niin suuripalkkainen kuin seppä. Silti kyllä häntäkin isännän piti käydä tietelemässä: — Milloinkahan suutari joutaa? Meiän nahat ovat jo valmiit. Suutari lupasi ja tuli heti, kun aikaa sai. Pikikouraisena hän omin neuvoin tulla kyökytti kantaen polvi hihnassa arkkua ja lestanippua olallaan kuin haarakasta teinin pussia. Ja kun suutari kalahdutti kymmenisen lesti nippunsa lattialle ja lateli arkkunsa sisällön sivupenkille, niin oli siinä kampetta kaikenlaista: vasaroita ja veitsiä, pikipallia ja pikilankaa, naskaleita viisin, kuusin, harjaksia, ruusupuita, vanhoja kellon rattaita ja luupuikkoja. Näki kyllä, että mestari oli tullut taloon.

1. Suutari shoemaker-001Kevättalvella Marian tienoissa tämä tavallisesti tapahtui, ja talo itse oli jo etukäteen huolehtinut kenkänahat kuntoon. Nahat oli karvattu ja parkittu, kuivattu ja hierottu, joskus vielä puristeltu nahkamyllyssä. Oli jäljellä itse nahkojen päämestarin, suutarin, saavuttua enää vain viimeinen pehmitys, pihtisuun käyttö. Suutari itse piteli nahkaa pihtisuun sarvissa, ja talon miehet kingottelivat sitä kangilla. Sitten suutari siveli nahan lämpöisellä terva-talivoiteella, kääräisi kokoon ja käänteli nyyttiään pölkynpäässä, kun miehet kaksin puumoukarein, nahkakurikoin, sitä vuorovuoroon moikottivat. Tervatynnyrin pohjalle laitettiin jostakin ovesta lava, jasiinä mestari veteli ja leikkeli nahasta kaikenlaisia kengäntarpeita.

Pieksut-001
Karvakengät Paulaharju Härmän aukeilta Public Domain-001

Avonaiseen silakkanelikon puoliskoon naulattiin nahkainen kansi, ja se oli kenkäsepän valtaistuin »Syli suutarille sijaa», oli hänen virkapaikkansa alana sivuikkunan edessä, ja siinä kun mestari köyrynä istui, pisteli ja pujotteli ja ojenteli syltään sekä väliin seisoi konkka jalkana kehräten pikilankaa, syntyi kaikenlaista jalkinetta pieksusta ja saappaasta alkaen upokkaaseen ja korvalopposeen asti.
Pimeästä pimeään, illalla vielä kynttilän valossa kenkäseppä kyökytti,niin että hartiat painuivat yhä köyrymmiksi, peukalo hiertyi pikiseksi, ja pikilanka puristi kouriin syvät uurteet.”

Suutarin työ oli siis vaativa, kuten Paulaharjukin kuvailee. Esitän alla lisää suutarin kenkien teon työvaiheista. Kuvat ovat koottu teoksesta ”How to Make a Shoe. BY JNO. P. HEADLEY, 1882.” (The Project Gutenberg License) Huomattava on se, että kengän teon työvaiheita on paljon enemmän kuin kuvasarja osoittaa.Suutarin shoemaker work tyon vaiheet

Taitavaa kenkien tekijää ja käsityöläistä on tarvittu aina

On ilmeistä, että ihminen on tarvinnut taitoa tehdä itselleen suojia ja työkaluja siitä ajasta lähtien kun ensimmäiset ihmisiksi kutsut ovat olleet maapallollamme. Ihminen ja yhteisöt tarvitsivat jo alkukodissamme taitoa tehdä apuvälineitä esimerkiksi ruoan hankintaan ja käsittelyyn sekä taisteluun. Ihmisyhteisöjen oli opeteltava uusia elämisen mahdollistavia taitoja siirtyessä lämpimästä Afrikasta pohjoisempien alueiden kylmempään ilmanalaan. Jotta selvittiin kylmästä ja iho pidettyä lämpimänä ja jalat toimintakuntoisina oli osattava nahkan muokkaaminen, leikkaaminen ja neulominen. Käsityötaito on periytynyt mitä ilmeisimmin sukupolvelta toiselle. Materiaalit, työvälineet ja tarpeet ovat olleet kullekin ajalle omansa. Suuremmissa yhteisöissä on ollut mitä todennäköisimmin käsityön erikoisosaajia kuten esimerkiksi taitavia kenkien tekijöitä ja korjaajia. Heidän erityistaitoansa on käytetty jo varhain hyväksi suurempienkin käsityötarpeiden tyydyttämiseksi esimerkiksi sotajoukon vaatettamisessa.

Kenkien valmistamisen parhaiten taitavat olivat tärkeitä myös pienemmissä perhe- ja sukuyhteisöissä. Ammattinimikkeiden tultua keskiajalla käyttöön heitä alettiin suutareiksi. Yhteisön jäsenistä on valikoitunut kenkien samoin kuin vaatteiden muokkaaja ja valmistaja. Tämän työn tekijäksi tuloon on ollut vaikuttamassa todennäköisesti muun muassa yhteisön tavat, kulttuuriperinne ja kyvykkyys. Voi hyvin uskoa myös esimerkiksi likinäköisyyden tai muun rajoittuneisuuden olleen vaikuttamassa kenestä yhteisön jäsenestä tuli käsi- ja tarvetyön eli esimerkiksi suutari. Kaikki eivät voineet eivätkä kyenneet osallistumaan metsästykseen ja ruoan hankintaan.

Kenkien materiaali saatiin eläimistä ja luonnosta

Kenkien tekijät ja käyttäjät ovat turvautuneet asuinympäristöstä saatavaan materiaaliin ja ainekseen sekä niin villi- kuin kotieläinten nahkaan. Kenkien materiaalina on käytetty niin eläinten nahkaa kuin puuta sekä muita luonnosta saatavia materiaaleja. Nahka on ollut käytännöllinen materiaali. Huolellisesti valmistettuna ja käyttöhuollettuna se on olut myös kestävä ja miellyttävä käyttää. Nahkaa käytettiin niin asuin majan, vaatteiden kuin kenkien valmistuksessa. Sitä oli mahdollisuus muokata, leikata ja käsitellä jo kivikaudella. Se kesti myös pintakäsiteltynä hyvin sään vaihteluita. Puuta on käytetty myös yleisesti kenkien valmistusmateriaalina. Puukengät pysyi nikkaroimaan hyvin niin talonpoika kuin torpparikin itse. Jalkineiden kylmän ja talven kestävyyttä on parannettu esimerkiksi lampaista saatavalla villalla sekä pellavalla, heinällä ja oljilla.

Jalkojen yksilöllisyys huomioitiin

Suutari teki kullekin ihmiselle yksilölliset kengät. Kenkiä pidettiin jalassa säällä kuin säällä, yleensä niin pitkään kuin voitiin. Niitä huollettiin ja korjattiin tarpeen tullen. Kenkiä ja niiden tekijää, suutaria arvostettiin. Suutari tiesi yleensä myös oman arvonsa kyläläisten silmissä.

Suutarit ja muut käsityöläiset yhteisön palveluksessa

Tarkastellessa niin suutareita kuin muiden käsityöläisten ja heidän ammattikuntien kehittymistä, on hyvä muistaa, että että suurin osa kansasta eli 1800 -luvun lopullakin kaupunkien ulkopuolella. Suomen niemimaalla ja sen pohjoisosissa arvellaan eläneen 1300 -luvulla alle 100 000 ihmistä. 10 prosenttia heistä asui kaupungeissa, joita oli muutama. Tuolloin rakennettiin ensimmäiset kaupungit, Turku, Ulvila ja Porvoo. Maa oli hyvin harvaan asuttu. Kylät olivat muutaman talon keskittymiä. Suurin osa kansasta asui rannikkoseudulla ja sen läheisyydessä sekä nykyisen Lounais-Suomen, Kokemäenjoen, Pirkkalan, Hämeenlinnan sekä Savonlinnan alueilla. Näiden lisäksi voidaan mainita pohjalaisten väestökeskittymä nykyisen Vaasan ja Kyröjoen alueella. Alueet näistä pohjoiseen ja rannikolta sisämaahan olivat saamelaisten elinalueita. Ne olivat myös eränkäyntialueita muille suomalaisille. Heidän elinkeinojaan olivat karjatalous, metsästys, kalastus ja keräily sekä kaskenpoltto. Saamelaiset harjoittivat noihin aikoihin ”kesytetyn” peuran eli poron laiduntamista. Myös turkiskauppaa alettiin käymään.

Keskiajalta lähtien Ruotsin kruunu perusti Suomen alueelle lisää kaupunkeja ja kyliä. Tämän lisäksi valtakunnan väestömäärä kasvoi. Suutareiden samoin kuin muiden käsityöläisten tarve lisääntyi. Ihmisiä oli paljon yhdellä alueella ja heidän päivittäiseen elämiseen tarvittiin käsitöitä ja niiden tekijöitä. Moniosaamisesta siirryttiin erityisosaamiseen ja käsityön tekeminen muuttui yhä ”ammattimaisemmaksi”. Myös käsityöläisten apulaitteet ja koneet kehittyivät.

Ruotsin valtakunnan synty ja hallinnollinen ohjaus loi raamit ja perustan käsityöammattikuntien syntyyn, niistä käytettävien termien käyttöön ja toimintaan. Kruunu ei kuitenkaan kahlinnut ja halvaannuttanut perinteisen käsityön tekemisen kulttuuria kylissä ja taloissa. Ruotsin syntyvaiheista lähtien, eli noin 1250 -1300 väliseltä ajalta, Suomen niemimaalla olevien ”suutareiden” kuten muidenkin käsityöläisten mahdollisuutta harjoittaa ammattiaan rajoitettiin lailla.

Maunu Eerikinpojan maanlaki otettiin Ruotsin valtakunnassa virallisesti käyttöön noin vuosina 1347–1352 ja kaupunginlaki noin vuosien 1347–1360 välillä. Niillä pyrittiin muun muassa rajoittamaan ammatinharjoittamista ja näin hallitsemaan kaupankäyntiä. Käsityötuotanto ja tällä tavoin elantonsa hankkijat sekä heiltä saatavat verotulot haluttiin saada kontrolliin, varsinkin kaupungeissa.

Suutari shoemaker 3-001 pi

Kustaa Vaasan aikana, vuonna 1546, säädettiin ensimmäistä kertaa erikseen ammattien harjoittamisesta kaupungeissa. Ammatteja koskevia lakeja säädettiin lisää aina 1600 -luvun alkuun. Tällöin oltiin valtakunnassa sellaisessa tilassa, että siellä vallitsi ammattikuntapakko. Valtakuntaan määrättiin ammattikuntajärjestys vuonna 1621, johon perustuvat vanhimpien ammattien säännökset. Tästä lähtien muun muassa suutareiden ammattikunnan työn laatua, hintaa ja ansiotasoa määritti suutareiden ammattikunnan yhteinen kokous. Se päätti kaikista jäseniensä ammattiin liittyvistä asioista.

Maaseudulla tehtävää käsityötä ei siis erityisesti kielletty Ruotsin valtakunnassa. Kruunu ymmärsi valtakunnan olosuhteiden asettamat vaatimukset käsitöiden tekemiselle perustamalla vuonna 1680 pitäjänkäsityölaitoksen valtakuntaan. Laaja maa ja vaikeakulkuiset tiet sekä pitkät välimatkat olivat muun muassa syitä, minkä takia maaseudunkin käsitöiden tarve oli tyydytettävä. Kaupungeissa toimivat ammattilaiset eivät kyenneet suoriutumaan tästä tehtävästä.

Lait sallivat ja mahdollistivat pienen määrän käsityöläisiä, kuten räätäleiden, seppien ja suutareiden, tehdä töitä kaupunkien ulkopuolisissa pitäjissä. Heidän kuului tehdä käsitöitä maaseudun välttämättömiin tarpeisiin. Ne maalla olevat käsityöläiset, jotka kruunu katsoi olevan liikaa, käskettiin siirtyä kaupunkeihin. Kruunun tavoitteena oli varmistaa kaupunkien käsityöläisten toimeentulo sekä heiltä saatavat verotulot. Maalla suoritettavaa käsityötä valvottiin ja rajattiin. Maaseudulle määrättiin ammatit ja niiden tekijöiden määrä.

Porvari-, pitäjän-, aatelisten palkka-, sotaeläke-, kylä-, talonpoika- ja epävirallinen suutari

Tilanne oli siis 1600 -luvun lopulla sellainen, että kaupungeissa oli laillistetuttuina käsityöläiset, porvarit, kuten suutarit, räätälit ja sepät. Tämän lisäksii näitä ammatteja harjoitti maaseutupitäjissä pitäjää kohti virallistetut käsityöläiset.

Pitäjänkäsityöläisten ryhmä toisena oli suurin ja heidän velvollisuutenaan oli palvella pitäjän väkeä ammatissaan kuten esimerkiksi pitäjän suutarina.

Kolmantena ryhmänä olivat aatelisien, sahojen ja ruukkien palkkaamat käsityöläiset. Näiden lisäksi entisille sotilaille annettiin oikeus ansaita elantonsa käsitöillä kuten olemalla kylänsä suutarina.

Maaseudulla oli vielä viides käsityöammatin harjoittajaryhmä eli kylien kanssa sopimuksen tehneet käsityöläiset eli esimerkiksi kyläsuutarit, -sepät ja -räätälit. He olivat sopimuksella kylän ”laillisessa” huomassa, sillä heillä paikka ja asema kyläläisten palveluksessa sekä vakituinen asunto.

Sitten oli vielä epäviralliset käsityöläiset, joita on kutsuttu myös torpparikäsityöläisiksi eli esimerkiksi torppariseppä tai -suutari. Tämä ei tarkoita sitä, että epäviralliset ammatinharjoittajat olisivat olleet laittomia tai kiellettyjä.

Näiden kaikkien käsityöammatin harjoittajien lisäksi oli seitsemäntenä ryhmänä talonpojat itse. Heillä oli ”perinteinen” oikeus tehdä käsityötuotteita omaan tarpeeseen eli olla esimerkiksi kotisuutarina, -räätälinä ja -seppänä.

Valtakunnassa oli siis näin ollen ainakin 7 käsityöammattiryhmää kutakin käsityöammattia kohtaan joko virallisena tai epävirallisena. Näin tuon ajan ihmisten kengät, vaatteet ja työkalut sekä laitteet saatiin valmistettua ja pidettyä kunnossa niin kaupungeissa kuin maallakin.

Voi hyvin kuvitella, että pitäjän ja kylien taloissa ja pajoissa oli vilskettä. Jos talossa ei itse suutaroitu, räätälöity tai sepitetty, kiersi siellä muun muassa pitäjänsuutareita, epävirallisia kyläsuutareita tai ”sotilassuutareita”. He hoitivat työnsä tilauksien mukaisesti. Esimerkiksi suutarit kiersivät ja tekivät pitäjän kylissä ja taloissa tilausten mukaan töitä niille joilla oli mahdollisuus maksaa palkka ylöspidolla, luontaistuottein ja, tai rahalla.

Teeseitse -suutarointi

Myös kodeissa ja kylissä tehtiin lakien säätämisestä huolimatta edelleen käsin mitä tarvittiin. Muun muassa suutarin, sepän ja muiden käsityöläisten töitä tehtiin kaupunkien ulkopuolella kuten ennenkin, mutta epävirallisesti. Talonpoikien parissa käsityöammatti oli erityisesti 1700 -luvulla tärkeä ja perinteinen keino tulla toimeen talon perimysjärjestyksessä nuoremmille pojille. Heitä laitettiin mieluiten sepän oppiin, mutta myös koulutettavaksi suutareiksi ja räätäleiksi. Kylissä ja perheissä oli käsitöiden moniosaajia. Talon isännät, torpparit ja muut eläjät tekivät itse ne työt käsin, jotka osasivat. He tilasivat tarvittaessa kylän tai naapurikylän erikoisosaajan valmistamaan vaativimpia tarvekaluja. Kylissä oli otaksuttavasti moniosaajia ja myös pelkästään tietyn käsityön tekijöitä. ”Ammattinimikkeet” ja eriytyminen tiettyjen käsitöiden tekijöiksi ei ollut vielä 1800 -luvun alkupuolella tavallista Suomen Suuriruhtinaskunnan kylissä ja erämaissa.

Teollisuus ohitti suutarit 1870 -luvulla

Suutareita ja muita käsityöläisiä tarvittiin yhä enemmän 1800 -luvun alkupuolella. Virallisten käsityöammatin harjoittajien määrä maaseudulla kasvoi kaksinkertaiseksi 1800 -luvun alusta 1850 -luvulle. Tähän oli ilmeisenä syynä väestön kasvu sekä tuotannon erikoistuminen ja vaurastuminen. Kasvu oli suhteessa suurempi kuin kaupungeissa. Tähän lienee ollut syynä se, ettei maaseudun ammateilla ollut niin tehokasta säätelymekanismia kuin kaupungeissa. Teollisuuden parissa olleiden työntekijöiden määrä ohitti perinteisten käsityöläisten määrän 1870 -luvulla.

Lopuksi

Niin jäivät sinne ajan taakse työntouhuun kyläsuutarit, pikikourat. Tässä on vielä lopuksi Samuli Paulaharjun kuvausta suutarista teoksessa ”Rintakyliä ja larvamaita, Kurikan vanhaa elämää”:

”Pian istui penkin ääressä mies matalana köyryselkänä, repi sutena suurta sonnin nahkaa, pikipeukalona sujutteli pieksunpohjaa, pisteli naskalilla ja nakutteli ja sanoi: »Kyllä kuollusen nahkaa onniin paljo, kun elävä polokoo.» Ja nahan tuoksuinen, pieltä hajahtava ilmapiiri oli ahertajan ympärillä sekä aina silloin tällöin talon tenavia antamassa lisätuntua. Heti pistettiin paapalle pieksua,isäpaappojen ruskeaa ilttikenkää, jonka pohjat oli sivallettu vuodan parhaasta selkänahasta, puon puolesta, iltti koipisuikaleesta, notkea ruojus vasikannahasta. Tuli pieksu, nysänenä, kantapää irvisteli sammakan suuna, tuli toinenkin, ja mestari näpräili kenkäparin ruojuhunreimistä toisiinsa suutarinsolmella, nakkasi lattialle ja sanoi: »Siin on yks’.» Ja alkoi toista paria. Välillä vain piti vyhdetä uutta pikilankaa. Kyynärpää ja käsivarsi oli suutarin vyhdinpuuna, polvenpäällys kehruupuuna, pikilappu loppusivalluksena. Lähti mestarin polvilta taas pieksupareja.

Suutari on talossa Paulaharju Härmän aukeilta Public Domain-001

Saivat jo lapsetkin omansa, kietaisivat heti koipiinsa ja kapistivat pihalle. Lopuksi tuli mustaa saapasta,oikein väärällä lestalla tehtyä, tuli oikoosella lestalla laitettua akkaväen kenkua. Omitekoisin koivunauloin, piikein, suutari niitä nakutteli kokoon. Eikä saanut naru puuttua pohjasta. Sikavallin mestarikin panetti narun, asteli kirkonmäellä ja ihasteli: »Jopas nyt narajaa!» Joskus piti vanhoille paapoille tehdä vanhojen paappojen pikisauma-saappahat. Ne tehtiin vain neulomalla.

Aamusta iltaan kenkäseppä istua kyrjytti ja oikoi käsiään, pistäisi tenavaa naskalilla ja naurahti: »Syli sijaa suutarilleni» Ja samalla pisteli pikilankaisia tikkiä, nykinarua ja laususkeli: »Tuuma ja tikki, sanoo Hippi, jons’ei pirä, niin menköhön rikki. Ei se ennen ratkee, ennenkö lanka kätkee.» Vanha pikipeukalo teki hartaana tärkeää työtänsä, pisti ja nakutteli kuin hyvään käyntiin vedetty konesvärkki— pitkän päivän kuluksi tuumaillen maailmanmenoa. Oli siinä aikaa tuumailla— kädet vain sekä pikilanka liikkuivat tuttua tietänsä. Oli aikaa vaikka lauleskella. Entinen kenkämestari pistäisi naskalin aina välillä nenänsä alle, ylähuulen kopruun, nykipikilankaa ja hyvää tahtia pitäen lunutteli raukkaansa: »Sii monga, pekkai, rungen effir, första,venttai..  pöhö-höhö— höö!» Sitten nakutteli vasaralla neuletta ja yrisi: »Surirattai, surirattai, surirattariurallaa!»”

Käytin ”Suutari” -osion lähteinä oman perustiedon, tekstissä ja kuvissa esittämieni tekijöiden teosten lisäksi muun muassa seuraavia:

Darja Heikkilän teosta: Käsityön ammatillinen opetus Suomessa 1700-luvulta nykypäiviin

Liisa Nordmannin artikkelia: Siltamäen ja Suutarilan nimien historiaa

 

© Jari J Tuomisto

Suutari, kenkäseppä, pikikoura – Pihapiiri ennen osa 4

Seppä, rauta ja Sampo – Pihapiiri ennen osa 3

Seppä, raudan ja Sammon takoja

_

Raudan työstäjää ja muokkaajaa on kutsuttu kielessämme nimellä ”seppä”. Se on lainasana ja johtuu germaanisista kielistä. Sepästä on käytetty kielessämme myös nimitystä ”rautio”.

seppa-by-jj-tuomisto-dsc_1263-001

Seppä on näkyvässä osassa myös kansalliseepoksessamme Kalevalassa. Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän ikuinen, oli aikaisemmin epäonnistunut Sammon taonnassa ja pyytänyt avuksi seppä Ilmarista Sammon taontatehtävään. Seppä Ilmarinen loi ja takoi Sammon.

Seppä hallitsi maata, tulta ja ilmaa. Hän oli ”yliluonnollisen” taitaja. On ilmeistä, että seppä oli yhteisössään tärkeä henkilö ja jopa palvotussa asemassa ainakin niin kutsutulla pakanallisella aikakaudella. Voi hyvin uskoa hänen olleen arvostettu henkilö myös myöhemmin kristillisellä aikakaudella.

Rauta, seppä ja raudan muotoilu- ja muokkaustaito ovat olleet sampo kansallemme

Voi myös ajatella, että seppä on luonut perustan ensin maatalouden ja sitten yleisen koneellistumisen kehitykselle.Seppä on takonut rautaa vuosituhansien ajan hyvinvoinnin kivijalaksi. Rauta, sen takoja ja muokkaustaito yhteisöjen ja myöhemmin yhteiskuntamme tarpeisiin on ollut yhtenä tärkeänä perustana kansamme hyvinvoinnin ja muun rikkauden kehittymisessä. Rauta, seppä ja raudan muotoilu- ja muokkaustaito ovat olleet Kalevalan Sampo kansallemme ennen ja nyt.

Seppä ja hänen apulaisensa kaivoivat järvi- ja suomaasta malmin. Tästä rautapitoisesta malmista luotiin hänen johdollaan tulen sekä hiilen avulla rauta. Tämän jälkeen seppä kasasi mustia syliä ahjoon, sytytti sylet ja puhalsi ahjon sydämmeen syttyneisiin syliin ilmaa palkeella.  Näin hän sai ahjon sydämmessä sylet hehkumaan oranssinpunaisena ja tulikuumana. Sinne hän työnsi rautaharkon pitäen sitä pitkävartisissa pihdeissään. Kun rautaharkko alkoi hehkua siirsi seppä sen alasimelle ja otti toiseen käteensä ison vasaran, jolla alkoi takoen muovata hehkuvaa rautapalasta halutuksi esineeksi.

Metallisten esineiden, laitteiden ja aseiden tarve kasvoi entisestään Suomen nimimaallakin keskiajalla. Metallien työstön erikoisosaajia eli seppiä tarvittiin siitä syystä lisää. Pitäjiin perustettiin kruunun nimissä sepän virkoja.

Rautaa tuotiin valmiina ja rautamalmina lähinnä Ruotsin mantereelta. Rautaruukkeja perustettiin myös Suomen puolelle. Suo-ja järvimalmista saatavaa rautaa käytettiin edelleen muun muassa sekoittaen sitä ominaisuuksiltaan paremmaksi pidettyyn tuontirautaan.

Kyläyhteisöissä oli ollut jo aikaisemmin niin kutsuttuja kyläseppiä. Kirkonkirjamerkintöjä on näistä pitäjänseppäryhmään kuulumattomista kylissä olleista sepistä 1700 -luvun loppupuolelta lähtien. Jos kylässä oli kyvykäs raudan käsittelemisen osaava ihminen, hänen taitoansa on käytetty hyväksi otaksuttavasti yhteisöissä ”perinteisesti” jo 1700 -luvulla ja hyvin todennäköisesti jo raudan tarpeen ja käytön yleistymisestä lähtien.

Kylä teki sopimuksen sepän kanssa. Hänelle annettiin usein maapalanen ja autettiin ehkä talkoilla talon rakentamisessakin. Häntä autettiin myös tarvittaessa asumiseen liittyvissä asioissa kuten polttopuiden hankinnassa. Seppä sai näin osan tai koko palkan luontasituotteina kyläläisiltä sepän töistään.

Talollisten rakentamat, erityisesti sepän töille tarkoitetut pajat yleistyivät 1800 -luvun lopulla pihapiireissä. Talossa itsenäisesti tehtyjen sepäntöiden lisäksi kiertävät pitäjän sepät tekivät sepän töitä isännälle hänen tarpeensa mukaan. Talon isäntä tai renki takoivat ja korjasivat myös itse yksinkertaisempia rautatöitä. Seppä sai palkan ja ylöspidon talosta.

Sepän paja ja sen sisustus

Palkeen pumppaus, raudan kuumennus, taonta ja viilennys sekä viimeistely

sepan-taos-dsc_1260-001

Raudan käytön historiaa

Metallien käyttö ja sen yleistyminen on liittynyt ihmisten tapaan elää eri aikakausina. Voi hyvin uskoa metallien tarpeen liittyneen aluksi metsästys- ja muiden aseiden kehittämiseen. Polvijärven Solasta ja Suomussalmen Kukkosaaresta kaivettujen löydösten perusteella on Suomen niemimaalla ainakin käytetetty ja mahdollisesti työstetty pronssisia kourutalttoja, nuolien kärkiä ja myös koruesineitä jo 3000 – 2000 eaa. Vaikka löydöksiä on löydetty jo tuolta ajalta, katsotaan Suomessa pronssikauden metallien käytön yleistyä ja levitä hitaasti 1800 – 1300 eaa. On huomattava se, ettei pronssin raaka-aineita tinaa ja kuparia saatu Suomen maaperästä, vaan se oli tuotava ulkopuolelta. Sitä saatiin niin idästä kuin lännestä.

Arkeologisten löydösten perusteella voidaan uskoa, että soista ja järvien pohjasta saatavista rautaa sisältävästä aineksesta on pelkistetty rautaa Suomen niemimaalla jo 300 – 200 eaa.

Metallien tarve kasvoi ihmisten asetuttua aloilleen, esimerkiksi karjataloutta ja viljelyä harjoittamaan. Yhteisöjen elämän turvaamiseen liittyivät myös aseet ja niiden kehittäminen. Tarvittiin metalleja monenlaisten työvälineiden ja muiden apulaitteiden sekä aseiden kehittämisessä. Niistä haluttiin saada entistä kestävämpiä ja tehokkaampia.

Raudan ja siitä työstetyn teräksen ominaisuudet kestävyyden ja kovuuden suhteen olivat ylivoimaiset verrattuna siihen asti käytettyihin pehmeämpiin metalleihin kuten esimerkiksi pronssiin ja kupariin. Raudan selvänä etuna näihin oli myös sen saatavuus. Sitä oli kaikille tarjolla läheisillä soilla ja järvien pohjissa.

Metallien erotus ja työstötaito levisivät Suomen niemimaalla hitaasti. Ennen raudankäyttöä suurimpana syynä vähäiseen pronssin ja muiden pehmeiden metallien käyttöön oli näissä tarvitavien metallien puuttuminen maaperästä. Raudan helpompi saatavuus ja löytäminen asuinpaikkojen läheltä loivat mahdollisuuden raudan käytön yleistymiselle. Raudasta saatavien esineiden tarve oli alku sen käytölle.

Tieto ja taito raudan työstöön levisivät niin idän kuin lännen suunnista. Leviäminen tapahtui eri tahdissa rannikolla ja sisämaassa. Tähän lienee syynä kylä- ja sukuyhteisöjen väliset pitkät etäisyydet ja osin Suomen niemimaan vaikeakulkuiset maastot. Myös raudan tarve oli liikkuvalla ”paimentolaisella”, metsästäjäkeräilijällä tai eränkävijällä toinen kuin paikollaan eläneellä karjataloutta ja viljelyä harjoittavalla.

Raudan pelkistys suoraudasta ja järvimalmista

Järvimalmia saatiin järvien pohjista muun muassa haavilla ja lapioitiin soiden ruosteisista kerrostumista. Rauta-aines pelkistettiin savella ja kivillä vuoratuissa maakuopissa tai yksinkertaisissa matalissa uuneissa. Tämän jälkeen muusta aineksesta erotettu eli pelkistetty rautapalanen kuumennettiin ahjossa ja taottiin kovalla pinnalla halutun muotoiseksi esineeksi. Voi hyvin otaksua, ettei seppä itse osallistunut aina järvimalmin ja suoraudan keräämiseen ja pelkistämispolttoon vaan tähän työhön osallistui koko yhteisö tai perhe.

Vaikka maakuoppauunit kehittyivät rannikkoseudulla ja idän vilkkaammilla kauppapaikoilla suuremmiksi ja tehokkaammiksi, säilyi raudan pelkistys maakuoppauuneissa pitkään yksittäisillä tiloilla ja kaukana muista asuvissa kyläyhteisöissä.

Järvi- ja suomalmi olivat koko keskiajan eli 1500 -luvulle asti mitä todennäköisimmin tärkein raudan lähde. Järvistä ja soista saatiin 90 prosenttisesti maalla asuvan väestön tarpeeseen rauta ja siitä työstetyt tarve-esineet ja työkalut.

Harkkohytit, joissa saatiin pelkistettyä rautaa sisältävästä maa-aineksesta yhä suurempia määriä rautaa yleistyivät. Rauta toimitettiin sepille pienempinä ja suurempina harkkoina.

1600 -luvulla Ruotsin länsiosista tuotiin kovempaa ja työstettävämpää rautaa sen itäosan eli Suomen niemimaan sepille. Suorautaa ja järvimalmia on käytetty rinnan tai yhdessä vuorimalmin kanssa yleisesti 1880 vuoteen saakka niin rautateollisuudessa kuin pienemmissä sepän pajoissa. Kuvaavaa on se, että vuosien 1850–1875 aikana Suomen suurruhtinaskunnan rautateollisuudessa käytetystä rautamalmista saatiin 75 prosenttia järvistä. Metalliteollisuuden edelleen kehittyessä järvimalmin käyttö loppui sen suuren fosforipitoisuuden takia.

Tarinaa sepistä

Samuli Paulaharju kertoo sepästä ja hänen arvostuksestaan sekä töistään kirjassaan ”Härmän aukeilta” vuodelta 1932 sivulta 74 seuraavaa:

”YKS SEPPÄ ON PAREE KUN KYMMENEN PAPPIA!” ”Vanha härmäläinen näin arvioi mustaa miestä, joka nokisessa pajassa tuimana moikotti alasinta ja piti kurissa tulta sylkevää rautaa. Seppä oli kaikkein tarpeellisin virkamies koko mailla. Sen kovista kourista kirposivat kaikki talon rautakalut pienistä pärekattonauloista kuokkiin ja aitan lukkoihin asti. Sepättä ei lakeuksia asuttu, ei saatu taloakaan pystyyn, eikä liioin kuokittu kytömaita.

Raudatta ei tultu toimeen eikä raudan takojatta. Kunnollinen seppä piti olla jokaisessa hyvässä kylässä, ellei ollut oikeata seppää, tarvittiin ainakin paja. Monessa isossa talossa olikin paja. Mutta entiseen aikaan oli parhaissa kylissä yhteinen kylänpaja, jossa koko kyläkunnan rautatyöt toimitettiin. Yhteisin voimin paja oli rakennettu, ja yhteisesti sitä koetettiin pitää kunnossakin.

Nukalan neljän talon kylänpaja oli kaivettu mäen kylkeen, kasattu kuin kivinavetta harmaista mulkkeroista niin,että vain pääty ja kolme hirsikertaa oli puuta. Mattilassa oli yhteispaja, samoin Hakolassa, Hiilissä, Voltissa, Heikkilässä ja Köykkärissä. Pastupakassa oli niin kova ja merkillinen pajalaitos, että heti heitettiin katto ilmaan, jos pajaan mentiin pyhänä kalkuttelemaan. Kankahankylän takomahuoneena oli Kovaasimen äijän entinen tupamökki, Keskikylä oli rakentanut sepän virkahuoneen luoman rantaan, Ala-Matti-vainaankartanon taakse, ja piriiläisten paja kyhjötti kylän laidassa, teiden risteyksessä. Porrenmäellä on vieläkin puolilahona ja katotonna kylän entinen pajaröttelö, ja Vähän-Pesoolan ikivanha yhteispaja, jo 1700-luvulla rakennettu, on Pesoolan Kaapoon hallussa kylätien vieressä, vastapäätä vanhaa tuulimyllyä. Mutta Isoossa-Pesoolassa eletään vielä niinkuin ennenkin.

Vanha harmaa kylänpaja kyköttää aivan kuten entis ukkojenkin aikoina luoman töyrällä, Pesoolan sillan korvassa. Ja vanha huone on vieläkin Isoon-Pesoolan numeron yhtöhöösenä pajana. Kylän ukot, Jaska-isäntä, Mäen Kallee, Mäen Eemi, Elijaksen Kuustaa ja muut mennä köykyttävät sinne vuoro-vuoroonsa sysipussi kainalossa pikku tarpeita takelemaan. Ja pajassa on vanha alasin, jonka Matin Kuustaa on entiseltä Kuuroo-sepältä vaihtanut kahdella ruistynnyrillä. Yhteisesti ukot laittoivat pajaansa tarpeelliset pajaroskat. Alaasin istutettiin paksuun tolphan keskelle lattiaa, ahjo kasattiin peräseinälle ja palkhet pantiin puhaltamaan. Sitten piti olla karkaasu ruuhet ja sysiloorat ynnä vielä joku vasara ja muutamat pihrit niin, että voitiin yhtä ja toista itsekin kalkutella.

Mutta kun seppä saapui virkansa töihin, hänellä oli matkassaan oikeat sepänvärkit, monet pihrit, vasarat, puntit, kalpeetit, meraasimet ja fiilat, vielä fiilapenkki ja iso moukari. Seppiä, oikeita mestaritakojia, oli entisessä Härmässä toinen jos toinenkin. Monet vanhat hyvät pajatyöt ovat heidän alasimeltaan lähteneet. Heidän vasaransa jälkiä ovat vieläkin kymmenet vanhojen aittojen tukevat tukkilukut sekä rautalevylle rakennetut monimutkaiset, monisalpaiset lukot, mahtavat aittojen avaamat ja komeat koukerosaranat, aittojen harjalla piipottavat kruunut sekä sadat toinen toistansa kauniimmin koukeroidut lukunkiltit, joista vanhimmat ovat aina 1700-luvun lopulta, ynnä vielä kirkkomaan lukuiset hautaristit.

Paulaharju jatkaa sivulla 78: ”Monessa kylässä oli oikein vasituinen kylänseppä, jonka piti ensi sijassa pitää huolta, että kylän rautakalut olivat kunnossa. Hakolan seppänä takeli aikoinaan Antti Hahka, ja hänelle piti kylän viedä puita, heiniä ja jyviä kuin ruarisotamiähellen. Heikkilän mäellä asui jo aikoja sitten Juha Riihikangas, jolle kylän yhteismaasta oli annettu mökinpaikka, olipa rakennettu pajakin. Siitä sepän piti taksivärkkinä joka vuosi takoa kylän taloihin, toisiin pari päivää, toisiin puolitoista. Juha takoi, teki sepän Taipalhen Jaakoostakin ja Riskunmäen lisakista, laittoi pajaansa kolmileiviskäisen, varresta seinään kiinnitetyn moukarin, jolla neljän miehen voimalla moikotettiin kaikkein suurimpia rautoja. Joi Juha viinaa, kävi lauantaisin kyläläisten kanssa saunassa vihtomassa ja oli niin raaka mies, että aina kylvyn jälkeen roikaisi selkäänsä sangollisen jääkylmää vettä, eikä siitä edes ähähtänyt.

Ekoolan kylän seppänä oli entiseen aikaan, jo lähes kuusikymmentä vuottata kaperin kuollut Alarannan Juha. Ekoolaiset olivat joutavasta jokirannastaan antaneet ison kappaleen katajikkotöyrää, jota Juha sai asua, kunhan vain kylän kuudelle talolle takoi vuosittain kolme päivääkullekin. Seppä teki katajikkoon hyvän torpan, kuokki peltoa japiti hevosta sekä lehmiä neljin, viisin ynnä lampaita parinkymmenin ja takoi kylälle taksivärkkinsä. Ennätti Juha vielä kalkutella muissakin kylissä, Köykkärissä, Kojoolassa, Holmassa ja Pyörkholmassa, jopa kulkea Jepualla asti.

Markkulan seppänä, Pesoolan takana taas paukkasi Riivin Juha, Munsalasta tullut tuima ruotsalainen. Kyläläiset antoivat Riiville neljän tynnyrin maat, vedättivät kökällä vielä tuvanhirret, ja Juhasta tuli hyvä kylänseppä, joka osasi takoa, mitä tarvittiin, osasi vielä valaa vaskesta kulut, kakrut ja peltrut sekä tehdä kylän emännille komeita kankhan pänniä. Takoi ja valoi musta Munsalan mies, mitä tahtoi, kunhan hän vain ei päässyt kimpautumaan. Hyvällä päällä ollessaan Juha vain, jos sattui vaikkapa hitsaus epäonnistumaan, murahti: »Muista, Jukka, oikeen!» ja yritti uudestaan. Mutta kun seppä oli kaikkein pahimmalla päällään, oli pajassa pian eri rytinät. Jos vain rauta sattui ahjossa palamaan taikka takamies moukaroi huonosti, Juha paatui aivan taitamattomasti, kynsi päätänsä jamanasi, jamanasi, kutsui kaikki perkeleet ja saatana tavukseen niin, että oikein koko paja sähisi. Kiroten Juha paiskasi pilalle menneen työnsä pajanovesta luomaan ja yhä yltyen nakkeli toistensa perään sinne pihdit ja vasarat ja moukarit ja kaikki ja manasi, juoksi manaten tupaan ja paiskasi maata.

Vähän ajan päästä suuttunut seppä tuli taas pajaan, onki tavaransa luomasta ja rupesi uutena Jussina takomaan. Mutta jos pajatyön apulainenkin rupesi auttamaan Juhaa värkkien nakkelemisessa, seppä heti äsähti äkäisesti: »Mitä tanaa sinä siinä?» heitti kiukuttelemisen ja rupesi takomaan, eikä mennytkään maata. Kiukkuinen, kerrassaan kiukkuinen oli Markkulan kylänseppä. Saattoi hän kiukkupäitä maatessaan ja kiusallisia kärpäsiä pois hätistellessään hoksata, että kärpäset kaiken lisäksi ottivat kellon tikkelissä edestakaisia kyytejä. Siitä seppä yhä enemmän piruuntui, lennätti kellon nurkkaan ja krääkäisi: »Viälä teillen, kelehillen, pitää kiikutkin laittaa!»

Kiukkuinen mies oli Kosken Kaappookin, Alarannan Juhanpoika, joka asui ja takeli Huhtamäen kylillä, Kaappoo liikkui monen kylän seppänä, Nukalaa, Hilliä, Mattilaa, Piriltä ja Porrea myöten ja takoi ja oli äkäinen. Ei ukko kyllä kovin kiroillut, karjahteli vain harvakseen ja täydellä suulla, mutta jos työ rupesi menemään pilalle, seppä alkoi heti voivotella: »Voi-voi-voi-voi…nyt ei siitä tule mitänä…voi-voi-voi-voivoi, sen tuhannen kööpeli» Olikin silloin aika töpinä, kun Kaapoon komennolla pantiin, vaikkapa päällysrautoja kärrynpyöriin. Siinä häärittiin ja hypittiin ja hosuttiin, karjuttiin ja voivoteltiin, seppä itse parhaana miehenä.

Vasarat siinä paukkuivat, valkea suihki ja rauta sähisi. Helposti Kaappoo saattoi karjaista kuin peto ja paiskata nolon miehen niin, että se lensi sippuloittain. Ei ollut hyvä panna ketä tahansa Kaapoon pajaan takamiäheksi. Kun Kosken seppä seisoi alasimen edessä lyöttämässä, piti takamiehen moukarista tulla laakit niinku taivhasta puroten. Ellei kaikki tapahtunut tahdilleen, paksu leveä hartiainen Kaappoo karjaisi kiukkuisesti. Eikä ollut sepän kanssa punaisissa väleissä asuvan naapurin hyvä mennä äijän ääreen. Ainakin Kaappoo uhkasi Isoa-Juhaa, jonka kanssa hän riiteli rajamaista, paiskata valkeaisella ahjolla vasten silmiä, jos hän vain tulee pajaan. Mutta joka pyhä Kaappoo ajaa körötteli kirkkoon istuen akkansa kanssa korvan pikkulavalla hevosen hännän takana.

Hyvin piti mestariseppää kohdella. Maanmiehen työ oli möhkätyätä ja maanmiehet olivat möhkämiähiä, mutta hantvärkkärit olivat eri poikia. Olihan kyllä kuka tahansa kuullut: »ASIAS MIASTA TARVITHAN, HAKKAA SITÄ PUUTA PÖLLÖÖMPIKI!»

Mutta kaikkeimman parhaita mestareita olivat suuret sepät, punaisen pajan ahjon ja tulisen raudan isännät, jotka mustassa pajassaan, kaikkinaisen velhouren pesässä, häärivät pohisevan tulen ääressä kuin kadotuksen päämiehet. He tunsivat raudan tavat sekä teräksen luonnon ja elkeet niin, että tiesivät, miten niitä milloinkin oli pidettävä. Niinkuin teräkaluja karaastes, että valkoiseksi karahtanut viikatteen terä oli kostutettava niin, että se oli kellahtava ja kuparinfärinen ja puukonhamaralla painettaessa prinahti. 

Kuparin kaltaiseksi oli puukkokin päästettävä, mutta kirvestä piti kostutella niin kauan, että se ensin kellahti, sitten muuttui sinertäväksi, sitten harmaaksi ja pruuniksi, sitten tuhaankarvallen, ja silloin se oli hyvä. Mutta jos siitä vielä laski lisää, niin terä meni kohta taas luannontilhan. Itse paholaiselta, tulisimman ahjon isännältä oli seppä oppinut rautaa keittäessään heittämään ahjoon hiataa, jotta keitos paremmin onnistuisi. Kuulun Konnin kautta oli kulkeutunut taito keittää teräs piilun halkaistuun lavansuuhun, kun taas itse Könni oli saanut oppinsa oudolta kerjäläispojalta, joka ovelta oli katsonut pajaan, ja nähdessään terästä keitettävän lavan poskeen, sanonut: »Nuanko taala piilua tehrähän?» 

Suuri mestari seppä oli, ja näinpä häntä piti kohdella virkansa mukaan. Hevosella hänet haettiin taloon, kamarissa häntä ruakithin, ja proinaa piti pöydällä olla aina juustoressusta ruvetenfiilhin  ja korppumaithon asti. Piti vielä sepälle tarjota hyvät ruokaryypyt. Se oli kunnian osootus mestarille, joka muuten olisi ollut vastahakoonen pirettävä. Kauhavan entinen Kuuroo-seppä oli niin kovettu viinaan, ettei ruvennut ilman takomaankaan, ja RiiviJuha vaatihyvästi viinaa. Jos Juhan kallitsemia viikatteita kyläläiset moittivat huonoiksi pystymään, Juha sanoi: »Miksei laitettu karkaasuvettä!»

Karkaasemavettä vaati Kosken Kaappookin, ennenkuin sai viikatteisiin hyvän terän, ja Pesoolan sepälle piti vielä viedä iso juusto lahjaksi, kun mentiin hein’ajan edellä viikatteita kallituttamaan. Siitäkin tuli hyvä teränapu. Taidolla oli seppää pidettävä. »Niinkun pispallen pappilas, pitää olla sepällen pito», sanottiin. Kujalan entinen Hullu-Juha oli monesti naapurilleen teroitellut: »Tairakkos oikeen pitää seppää? Sillen pitää olla pruukis prykättyä kuuren kraarin olutta aina pajan lautaasella…» 

Mutta kyllä seppä sitten riehkaisikin, kun hän kevättalvella, jolloin jo oli pitkät valoisat päivät ja lehmät hyvässä maidossa, saatiin taloon. Jo viideltä aamulla, ja neljältäkin, musta mies painui pajaan ja teki, mitä isoinkin isäntä tarvitsi. Iltayhdeksään asti pajassa oltiin, joskus kymmeneen, yhteentoista. Ja kova töpinä luomanrannan nokisessa mökissä monesti oli sekä tulenpalavat paikat, kun paksusta leveästä rautakangesta piti lyödä talontarviskalua. 

Takamies sai vuorovuoroin lyärä ja liahtua, moikottaa moukarilla niin, että paja paukkui. Siinä kyllä koko paja ratisi ja hikosi ja haisi. Tarvitsi kovan pajan päämies toki kovan palkan. Seppä olikin kaikkeimman kallein virkamies, ja tyyriimmän palkan möhkämies sai hänelle maksaa. Markan ja kaksikin markkaa parahimmat mestarit kiskaisivat päivästä. Eipä ollut siis kumma, jos seppä tuli niin hyvästi toimeen, että hänestä voitiin sanoa: »Seppä syää selvän leivän, takoja palat paremmat.»”. 

8.6.2016 Jari Tuomisto

Hain tiedon ja pohdintojeni perustan muun muassa näistä lähteistä:
7. Tadikko – Tyylipiirteitä tunkiolla, Muuttuva maaseutu, historiallinen maatalous -verkkosivut, Teppo Korhonen, Helsingin Yliopisto
© Jari J Tuomisto
Seppä, rauta ja Sampo – Pihapiiri ennen osa 3

Vesimyllyt – Pihapiiri ennen osa 2

watermill vesimylly 5

Pihapiirin laitamilla tai vähän kauempana oli vedestä voimansa saava mylly. Ne olivat yleensä pienikokoisia, veden ääressä seisovia pieniä hirsirakennuksia. Rakennuksen alla piilossa tai seinän vieressä näkyvissä oli siipiratas, jota pyöritti purosta tai patovedestä puurännillä johdettu vesi.  

Jalkamylly

Jalka eli härkinmyllyä pidetään yleisesti vesimyllyjen vanhimpana tyyppinä. Sitä on kutsuttu myös hierin- ja puromyllyksi. Sen uskotaan olleen käytössä jo esihistoriallisella ajalla. Suomeen se lienee tullut noin 900 -luvulla viikinkien mukana. Tämä myllytyyppi oli pieni. Se  ei tarvinnut paljoa vettä toimintaansa. Näin ollen se sopi ”vähäpätöisiinkin” puroihin ja patorakennelmiin. Jalkamyllyjä käytettiin jauhojen jauhamisen ohella luu- ja ruutijauhojen tekemiseen. Sillä jauhettiin myös pellavaa ja nuuskatupakkaa.

Jalkamylly halkileikkaus koneisto watermill 2

Yksi piirre näille pienille myllyille oli se, että niiden käyttöikä oli varsin lyhyt. On arvioitu niiden olleen ”tehokkaassa” käytössä keskimäärin 10 vuotta. Käyttöikää lyhensivät puurakennelmat, jotka olivat jatkuvasti tekemisissä veden ja kosteuden kanssa. Talvi, kevättulvat jäänlähtöineen koettelivat ja vahingoittivat joka vuosi niiden rakennelmia. Myllyt tarvitsivat jatkuvaa huoltoa ja ylläpitoa. Lyhyeen käyttöikään lienee vaikuttanut se, että myllyn huoltoon ja ylläpitoon ei jäänyt myllyn omistajalla usein aikaa ja voimavaroja. Vaikeat olosuhteet, alkeellinen viljelystekniikka ja maanomistussuhteet olivat vaikuttamassa satoon. Jauhettavia jyviä ei välttämättä joka vuosi ollut.

Vesi ohjattiin yleensä puisen vesirännin avulla vesirattaan toiselle puolelle, saaden siten lavat pyörittämään akselina toimivaa tukkia. Tukki taas pyöritti sen yläpäähän kiinnitettyä ylempää myllykiveä.  Alempi oli kiinnitetty lujasti ja liikkumattomasti alusrakenteeseen. Jauhojen karkeutta säädettiin nöstamalla tai laskemalla kiilalaitteen avulla sammakkohirttä. Sammakkohirsi, joka toimi samalla tukkiakselin tukena, nosti tai laski tällöin ylempää myllykiveä ja näin jyvien murskausväli kasvoi tai pieneni.

”Härkinmylly” nimen se on saanut tukin ja rattaan lapojen muistuttaessa puusta ja sen oksista veistettyä härkintä eli puuvispilää. Ratas oli usein aluksi neljälapainen kuten nelioksatynkäinen härkinkin.  Tästä se on saanut ”puromylly” -nimen. Jalkamyllyn nimen se lienee saanut kiilaulaitteesta, joka muistutti jalkaa.” Hierinmylly” -nimitystä on käytetty Samuli Paulaharjun mukaan maamme pohjoisosissa. Tämä myllytyyppi oli yleisimmin käytössä aina 1900 -luvun alkuun asti. 

Ratasmylly

Ratasmyllyt ovat olleet aikojen saatossa käytössä rinnan jalkamyllyjen kanssa. Varmuutta siitä, kumpi malli on ollut Suomessa ensin käytössä ei ole. Niiden koneisto ja siipirattaan koko olivat kehittyneempiä kuin jalkamyllyssä. Sen rattaan koko ja koneisto pyörittivät myllynkiveä tasaisemmin, varmemmin ja tarvittaessa nopeammin. 

Myllyt yhteisöissä

Myllyjen ylläpito ja huolto oli yhdelle ihmiselle työlästä. Parempien myllyjen rakentamiseen tarvittiin sukujen ja kylien yhteisöllisyyttä. Yhteisöt rakensivat uusia entistä tehokkaampia ja suurempia myllyjä yhä enemmän tultaessa 1500 -luvun puoliväliin. Myllyjen toimintaan ja pyörittämiseen erikoistuneita henkilöitä alettiin nimittää ”mylläreiksi”. Ulkopuolisilta jyvien jauhottajilta alettiin perimään myllytullia, maksua. Kustaa Vaasan aikana , vuonna 1542, alettiin näitä myllytullin periviä myllylahkoja verottamaan. 1570 -luvulta lähtien verottaminen levisi jopa käsikivimyllyihin, joita pyöritettiin savutuvissa omin voimin. Vuonna 1585 luetteloitiin kruunun myllyt ja laitettiin ne verolle.  (Esko Aaltonen, Länsi-Suomen yhteismyllyt, 1944, 82-101)

Alla on kuvia Kuortaneen ja Lapuan rajalla Lapuajoen varrella Karankylässä sijaitsevasta Lakaluoman Mylly Oy:n 1900 -luvun ensimmäisiltä vuosikymmeniltä olevasta myllystä.  


Uutisia ja kertomuksia myllyistä

Alla on lehtileike Suomalainen Wirallinen Lehti no 70 uutisesta, 23.6.1870, jossa on aiheena ”Ihmeellinen pelastus Kuortaneella ja muita kevätuutisia” . (Kansalliskirjaston digitoima sanomalehti) Siinä kerrotaan pojan joutuneen myllyn rattaan syövereihin.

Oikoluin sen tähän tapaan: ”Toukokuun puolivälistä tapahtui täällä kummastuttava tapaus. Erään itsellismiehen Juha Saaren 10 vuotias poika meni kävelemään myllynpatoa, josta luiskahtivat molemmat jalkansa yhtaikaa ja hän keiskahti myllynruuheen selällensä, josta meni silmänräpäyksessä myllyn alitse; vaan onneksi sattui olemaan paikalla samanikäinen Mäenpään talon poika, joka meni kiireimmän kautta myllyn ovesta huutamaan isällensä, että poika putosi myllyn alle.
Mutta kun isäntä tämän hätähuudon kuuli, niin hyppäsi hän ulos myllystä ja pani myllyn sulkuun ja samaa päätä hyppäsi veteen myllyn alapuolelle, josta pojan tapasi virran vietävänä ja veti hänen ylös hengissä, niin vähän vahingoittuna että ainoastansa lautiomia oli vähän musertanut. Vieläpä oli hänellä lakkikin päässä ylös saataessa; arvaten ei malttanut ainoata lakkiansa virran omaksi jättää. Viikon päästä jo alkoi poika kävellä.”O. A.

Lisää tietoa myllyistä saat muun muassa seuraavista lähteistä:

Lauri Leppänen, Opinnäytetyö, Turun AMK: ”SNICKARSIN VESIMYLLY Dokumentointi ja historiaa”

”Tarinaa vesimyllyistä”,  Samuli Paulaharjun matkakuvaus, toimittanut Pekka Laaksonen

© Jari J Tuomisto

Vesimyllyt – Pihapiiri ennen osa 2

Kivikasalämmitin eli kiuas – asuminen ennen osa 3

On uskottavaa, että ihminen on huomannut kiven lämmönsitomiskyvyn jo aikaisin. Voi otaksua, että hän on osannut kerätä ja latoa kiviä tulen ympärille ja päälle jo tulen sytyttämisen ja hallinnan oppimisen yhteydessä noin 300 – 400 000 vuotta sitten. Voi hyvin olettaa, että tulen tuottama lämpö mahdollisti jo tuolloin myös Suomen niemimaalla asumisen kylminä aikoina.

Ennen kuin ihmiset asettuivat eläimien hoidon ja maanviljelyn myötä paikoilleen ja alkoivat rakentaa puupirttejä asuttiin Suomen niemimaallakin turvekammissa sekä kota- ja ”risu”- rakennelmissa.

Asuinsijat eristettiin ulkoilmasta ympäriltä saatavalla maalajeilla ja kasvustolla, kuten turpeella. Myös eläimien nahkoja käytettiin hyväksi.Sisätiloissa lämpöä antoivat maa, ihmiset ja yhteisessä tilassa pidettävät eläimet sekä avotuli. Avotuli oli kuitenkin tärkein edellytys saada asuinsija tarpeeksi lämpimäksi kylminä pakkaskausina.

Kotarakennelmaan lämpimänä pysymiseen riitti usein tulen ympärille kasattu pieni kivikeko, jossa oli tulipesä. Kun asuinrakennuksien asuinala suureni, ja alettiin rakentaa niin kutsuttuja savupirttejä, piti tämän kivirakennelma rakentaa entistä isommaksi. Kivikasaa, joka on ladottu siten, että tulipesä on saatu holvattua sen sisään sopivan muotoisilla ja kokoisilla kivillä nimitetään savukiukaaksi.

Se oli savupiiputon ja savu tuli kivien välistä lämmitettävään tilaan. Savu johdettiin asuinsijan seinissä ja ylärajassa olevista tuuletuskanavista ja rei’istä ulos. Usean tunnin lämmittämisen jälkeen kiviin varastoitui lämpö niin, että ne olivat tulikuumat. Ne lämmittivät tulen sammumisen ja savun hälvenemisen jälkeenkin asuinsijaa pitkän aikaa.

Kiuas nimi vääristää sen tarkoitusta ja käyttötapaa. Sen käyttötarkoitusta kuvaisi paremmin esimerkiksi sana ”savupiiputon kivikasalämmitin”. Sen tarkoitus oli toimia kylmän asuinsijan lämmittäjänä. Tulen avulla kuumennetut kivet luovuttivat lämmön hitaasti ja tasaisesti.

Sitä ei käytetty yleensä siinä mielessä kiukaana, että sille heitetäisiin vettä. Tässä mielessä se eroaa savusaunan kiukaan käyttötarkoituksesta.

Voi olla, että samaa tilaa käytettiin aika ajoin, silloin tällöin, myös peseytymistarkoitukseen ja siihen liittyvään ”saunomiseen”. Näitä kivikasalämmittimiä tarvittiin myöhemmin monissa tiloissa asuinsijan lisäksi. Tätä kivikasakiuasta käytettiin lämmittämään muun muassa ihmisten peseytymiseen liittyvät saunat, olutsaunat ja riihisaunat.

Tätä lämmitintä tai kiuasta ei käytetty yleensä apuna ruoan valmistuksessa. Ulos rakennettiin yleensä erikseen ruoan paisto- ja keittopaikka, jonka suojana oli usein ”kota” rakennelma.

Alla on esitetty esimerkki savupirtin savupiiputtomasta kivikasalämmittimestä, jota myös savukiukaaksi nimitetään. Se mahdollisti Suomen niemimaan asuttamisen ja perheiden asumisen yleisesti 1800 -luvulle ja osin aina 1900 -luvun alkuun saakka.

savupirtti kiuas

© Jari J Tuomisto

 

 

 

Kivikasalämmitin eli kiuas – asuminen ennen osa 3