Suutari, kenkäseppä, pikikoura – Pihapiiri ennen osa 4

Jalkinetta pieksusta ja saappaasta alkaen upokkaaseen ja korvalopposeen

Talon isännillä oli tapana pyytää suutari käymään talossa kerran vuodessa.Tämä tapahtui monesti ennen talven tuloa syksyllä. Suutari valmisti kengät talon väelle. Hän korjasi lisäksi kengät, joille talonväki itse ei ollut mahtanut mitään. Samuli Paulaharju kertoo suutarista ja hänen töistään teoksessaan Suomenselän wieriltä, vuodelta 1930, sivuilla 195-196:

”Hyvä oli suutarikin, vaikkei hän toki ollutkaan niin korkea virkamies eikä niin suuripalkkainen kuin seppä. Silti kyllä häntäkin isännän piti käydä tietelemässä: — Milloinkahan suutari joutaa? Meiän nahat ovat jo valmiit. Suutari lupasi ja tuli heti, kun aikaa sai. Pikikouraisena hän omin neuvoin tulla kyökytti kantaen polvi hihnassa arkkua ja lestanippua olallaan kuin haarakasta teinin pussia. Ja kun suutari kalahdutti kymmenisen lesti nippunsa lattialle ja lateli arkkunsa sisällön sivupenkille, niin oli siinä kampetta kaikenlaista: vasaroita ja veitsiä, pikipallia ja pikilankaa, naskaleita viisin, kuusin, harjaksia, ruusupuita, vanhoja kellon rattaita ja luupuikkoja. Näki kyllä, että mestari oli tullut taloon.

1. Suutari shoemaker-001Kevättalvella Marian tienoissa tämä tavallisesti tapahtui, ja talo itse oli jo etukäteen huolehtinut kenkänahat kuntoon. Nahat oli karvattu ja parkittu, kuivattu ja hierottu, joskus vielä puristeltu nahkamyllyssä. Oli jäljellä itse nahkojen päämestarin, suutarin, saavuttua enää vain viimeinen pehmitys, pihtisuun käyttö. Suutari itse piteli nahkaa pihtisuun sarvissa, ja talon miehet kingottelivat sitä kangilla. Sitten suutari siveli nahan lämpöisellä terva-talivoiteella, kääräisi kokoon ja käänteli nyyttiään pölkynpäässä, kun miehet kaksin puumoukarein, nahkakurikoin, sitä vuorovuoroon moikottivat. Tervatynnyrin pohjalle laitettiin jostakin ovesta lava, jasiinä mestari veteli ja leikkeli nahasta kaikenlaisia kengäntarpeita.

Pieksut-001
Karvakengät Paulaharju Härmän aukeilta Public Domain-001

Avonaiseen silakkanelikon puoliskoon naulattiin nahkainen kansi, ja se oli kenkäsepän valtaistuin »Syli suutarille sijaa», oli hänen virkapaikkansa alana sivuikkunan edessä, ja siinä kun mestari köyrynä istui, pisteli ja pujotteli ja ojenteli syltään sekä väliin seisoi konkka jalkana kehräten pikilankaa, syntyi kaikenlaista jalkinetta pieksusta ja saappaasta alkaen upokkaaseen ja korvalopposeen asti.
Pimeästä pimeään, illalla vielä kynttilän valossa kenkäseppä kyökytti,niin että hartiat painuivat yhä köyrymmiksi, peukalo hiertyi pikiseksi, ja pikilanka puristi kouriin syvät uurteet.”

Suutarin työ oli siis vaativa, kuten Paulaharjukin kuvailee. Esitän alla lisää suutarin kenkien teon työvaiheista. Kuvat ovat koottu teoksesta ”How to Make a Shoe. BY JNO. P. HEADLEY, 1882.” (The Project Gutenberg License) Huomattava on se, että kengän teon työvaiheita on paljon enemmän kuin kuvasarja osoittaa.Suutarin shoemaker work tyon vaiheet

Taitavaa kenkien tekijää ja käsityöläistä on tarvittu aina

On ilmeistä, että ihminen on tarvinnut taitoa tehdä itselleen suojia ja työkaluja siitä ajasta lähtien kun ensimmäiset ihmisiksi kutsut ovat olleet maapallollamme. Ihminen ja yhteisöt tarvitsivat jo alkukodissamme taitoa tehdä apuvälineitä esimerkiksi ruoan hankintaan ja käsittelyyn sekä taisteluun. Ihmisyhteisöjen oli opeteltava uusia elämisen mahdollistavia taitoja siirtyessä lämpimästä Afrikasta pohjoisempien alueiden kylmempään ilmanalaan. Jotta selvittiin kylmästä ja iho pidettyä lämpimänä ja jalat toimintakuntoisina oli osattava nahkan muokkaaminen, leikkaaminen ja neulominen. Käsityötaito on periytynyt mitä ilmeisimmin sukupolvelta toiselle. Materiaalit, työvälineet ja tarpeet ovat olleet kullekin ajalle omansa. Suuremmissa yhteisöissä on ollut mitä todennäköisimmin käsityön erikoisosaajia kuten esimerkiksi taitavia kenkien tekijöitä ja korjaajia. Heidän erityistaitoansa on käytetty jo varhain hyväksi suurempienkin käsityötarpeiden tyydyttämiseksi esimerkiksi sotajoukon vaatettamisessa.

Kenkien valmistamisen parhaiten taitavat olivat tärkeitä myös pienemmissä perhe- ja sukuyhteisöissä. Ammattinimikkeiden tultua keskiajalla käyttöön heitä alettiin nimittää suutareiksi. Yhteisön jäsenistä on valikoitunut kenkien samoin kuin vaatteiden muokkaaja ja valmistaja. Tämän työn tekijäksi tuloon on ollut vaikuttamassa todennäköisesti muun muassa yhteisön tavat, kulttuuriperinne ja kyvykkyys. Voi hyvin uskoa myös esimerkiksi likinäköisyyden tai muun rajoittuneisuuden olleen vaikuttamassa kenestä yhteisön jäsenestä tuli käsi- ja tarvetyön eli esimerkiksi suutari. Kaikki eivät voineet eivätkä kyenneet osallistumaan metsästykseen ja ruoan hankintaan.

Kenkien materiaali saatiin eläimistä ja luonnosta

Kenkien tekijät ja käyttäjät ovat turvautuneet asuinympäristöstä saatavaan materiaaliin ja ainekseen sekä niin villi- kuin kotieläinten nahkaan. Kenkien materiaalina on käytetty niin eläinten nahkaa kuin puuta sekä muita luonnosta saatavia materiaaleja. Nahka on ollut käytännöllinen materiaali. Huolellisesti valmistettuna ja käyttöhuollettuna se on olut myös kestävä ja miellyttävä käyttää. Nahkaa käytettiin niin asuin majan, vaatteiden kuin kenkien valmistuksessa. Sitä oli mahdollisuus muokata, leikata ja käsitellä jo kivikaudella. Se kesti myös pintakäsiteltynä hyvin sään vaihteluita. Puuta on käytetty myös yleisesti kenkien valmistusmateriaalina. Puukengät pysyi nikkaroimaan hyvin niin talonpoika kuin torpparikin itse. Jalkineiden kylmän ja talven kestävyyttä on parannettu esimerkiksi lampaista saatavalla villalla sekä pellavalla, heinällä ja oljilla.

Jalkojen yksilöllisyys huomioitiin

Suutari teki kullekin ihmiselle yksilölliset kengät. Kenkiä pidettiin jalassa säällä kuin säällä, yleensä niin pitkään kuin voitiin. Niitä huollettiin ja korjattiin tarpeen tullen. Kenkiä ja niiden tekijää, suutaria arvostettiin. Suutari tiesi yleensä myös oman arvonsa kyläläisten silmissä.

Suutarit ja muut käsityöläiset yhteisön palveluksessa

Tarkastellessa niin suutareita kuin muiden käsityöläisten ja heidän ammattikuntien kehittymistä, on hyvä muistaa, että että suurin osa kansasta eli 1800 -luvun lopullakin kaupunkien ulkopuolella. Suomen niemimaalla ja sen pohjoisosissa arvellaan eläneen 1300 -luvulla alle 100 000 ihmistä. 10 prosenttia heistä asui kaupungeissa, joita oli muutama. Tuolloin rakennettiin ensimmäiset kaupungit, Turku, Ulvila ja Porvoo. Maa oli hyvin harvaan asuttu. Kylät olivat muutaman talon keskittymiä. Suurin osa kansasta asui rannikkoseudulla ja sen läheisyydessä sekä nykyisen Lounais-Suomen, Kokemäenjoen, Pirkkalan, Hämeenlinnan sekä Savonlinnan alueilla. Näiden lisäksi voidaan mainita pohjalaisten väestökeskittymä nykyisen Vaasan ja Kyröjoen alueella. Alueet näistä pohjoiseen ja rannikolta sisämaahan olivat saamelaisten elinalueita. Ne olivat myös eränkäyntialueita muille suomalaisille. Heidän elinkeinojaan olivat karjatalous, metsästys, kalastus ja keräily sekä kaskenpoltto. Saamelaiset harjoittivat noihin aikoihin ”kesytetyn” peuran eli poron laiduntamista. Myös turkiskauppaa alettiin käymään.

Keskiajalta lähtien Ruotsin kruunu perusti Suomen alueelle lisää kaupunkeja ja kyliä. Tämän lisäksi valtakunnan väestömäärä kasvoi. Suutareiden samoin kuin muiden käsityöläisten tarve lisääntyi. Ihmisiä oli paljon yhdellä alueella ja heidän päivittäiseen elämiseen tarvittiin käsitöitä ja niiden tekijöitä. Moniosaamisesta siirryttiin erityisosaamiseen ja käsityön tekeminen muuttui yhä ”ammattimaisemmaksi”. Myös käsityöläisten apulaitteet ja koneet kehittyivät.

Ruotsin valtakunnan synty ja hallinnollinen ohjaus loi raamit ja perustan käsityöammattikuntien syntyyn, niistä käytettävien termien käyttöön ja toimintaan. Kruunu ei kuitenkaan kahlinnut ja halvaannuttanut perinteisen käsityön tekemisen kulttuuria kylissä ja taloissa. Ruotsin syntyvaiheista lähtien, eli noin 1250 -1300 väliseltä ajalta, Suomen niemimaalla olevien ”suutareiden” kuten muidenkin käsityöläisten mahdollisuutta harjoittaa ammattiaan rajoitettiin lailla.

Maunu Eerikinpojan maanlaki otettiin Ruotsin valtakunnassa virallisesti käyttöön noin vuosina 1347–1352 ja kaupunginlaki noin vuosien 1347–1360 välillä. Niillä pyrittiin muun muassa rajoittamaan ammatinharjoittamista ja näin hallitsemaan kaupankäyntiä. Käsityötuotanto ja tällä tavoin elantonsa hankkijat sekä heiltä saatavat verotulot haluttiin saada kontrolliin, varsinkin kaupungeissa.

Suutari shoemaker 3-001 pi

Kustaa Vaasan aikana, vuonna 1546, säädettiin ensimmäistä kertaa erikseen ammattien harjoittamisesta kaupungeissa. Ammatteja koskevia lakeja säädettiin lisää aina 1600 -luvun alkuun. Tällöin oltiin valtakunnassa sellaisessa tilassa, että siellä vallitsi ammattikuntapakko. Valtakuntaan määrättiin ammattikuntajärjestys vuonna 1621, johon perustuvat vanhimpien ammattien säännökset. Tästä lähtien muun muassa suutareiden ammattikunnan työn laatua, hintaa ja ansiotasoa määritti suutareiden ammattikunnan yhteinen kokous. Se päätti kaikista jäseniensä ammattiin liittyvistä asioista.

Maaseudulla tehtävää käsityötä ei siis erityisesti kielletty Ruotsin valtakunnassa. Kruunu ymmärsi valtakunnan olosuhteiden asettamat vaatimukset käsitöiden tekemiselle perustamalla vuonna 1680 pitäjänkäsityölaitoksen valtakuntaan. Laaja maa ja vaikeakulkuiset tiet sekä pitkät välimatkat olivat muun muassa syitä, minkä takia maaseudunkin käsitöiden tarve oli tyydytettävä. Kaupungeissa toimivat ammattilaiset eivät kyenneet suoriutumaan tästä tehtävästä.

Lait sallivat ja mahdollistivat pienen määrän käsityöläisiä, kuten räätäleiden, seppien ja suutareiden, tehdä töitä kaupunkien ulkopuolisissa pitäjissä. Heidän kuului tehdä käsitöitä maaseudun välttämättömiin tarpeisiin. Ne maalla olevat käsityöläiset, jotka kruunu katsoi olevan liikaa, käskettiin siirtyä kaupunkeihin. Kruunun tavoitteena oli varmistaa kaupunkien käsityöläisten toimeentulo sekä heiltä saatavat verotulot. Maalla suoritettavaa käsityötä valvottiin ja rajattiin. Maaseudulle määrättiin ammatit ja niiden tekijöiden määrä.

Porvari-, pitäjän-, aatelisten palkka-, sotaeläke-, kylä-, talonpoika- ja epävirallinen suutari

Tilanne oli siis 1600 -luvun lopulla sellainen, että kaupungeissa oli laillistetuttuina käsityöläiset, porvarit, kuten suutarit, räätälit ja sepät. Tämän lisäksii näitä ammatteja harjoitti maaseutupitäjissä pitäjää kohti virallistetut käsityöläiset.

Pitäjänkäsityöläisten ryhmä toisena oli suurin ja heidän velvollisuutenaan oli palvella pitäjän väkeä ammatissaan kuten esimerkiksi pitäjän suutarina.

Kolmantena ryhmänä olivat aatelisien, sahojen ja ruukkien palkkaamat käsityöläiset. Näiden lisäksi entisille sotilaille annettiin oikeus ansaita elantonsa käsitöillä kuten olemalla kylänsä suutarina.

Maaseudulla oli vielä viides käsityöammatin harjoittajaryhmä eli kylien kanssa sopimuksen tehneet käsityöläiset eli esimerkiksi kyläsuutarit, -sepät ja -räätälit. He olivat sopimuksella kylän ”laillisessa” huomassa, sillä heillä paikka ja asema kyläläisten palveluksessa sekä vakituinen asunto.

Sitten oli vielä epäviralliset käsityöläiset, joita on kutsuttu myös torpparikäsityöläisiksi eli esimerkiksi torppariseppä tai -suutari. Tämä ei tarkoita sitä, että epäviralliset ammatinharjoittajat olisivat olleet laittomia tai kiellettyjä.

Näiden kaikkien käsityöammatin harjoittajien lisäksi oli seitsemäntenä ryhmänä talonpojat itse. Heillä oli ”perinteinen” oikeus tehdä käsityötuotteita omaan tarpeeseen eli olla esimerkiksi kotisuutarina, -räätälinä ja -seppänä.

Valtakunnassa oli siis näin ollen ainakin 7 käsityöammattiryhmää kutakin käsityöammattia kohtaan joko virallisena tai epävirallisena. Näin tuon ajan ihmisten kengät, vaatteet ja työkalut sekä laitteet saatiin valmistettua ja pidettyä kunnossa niin kaupungeissa kuin maallakin.

Voi hyvin kuvitella, että pitäjän ja kylien taloissa ja pajoissa oli vilskettä. Jos talossa ei itse suutaroitu, räätälöity tai sepitetty, kiersi siellä muun muassa pitäjänsuutareita, epävirallisia kyläsuutareita tai ”sotilassuutareita”. He hoitivat työnsä tilauksien mukaisesti. Esimerkiksi suutarit kiersivät ja tekivät pitäjän kylissä ja taloissa tilausten mukaan töitä niille joilla oli mahdollisuus maksaa palkka ylöspidolla, luontaistuottein ja, tai rahalla.

Teeseitse -suutarointi

Myös kodeissa ja kylissä tehtiin lakien säätämisestä huolimatta edelleen käsin mitä tarvittiin. Muun muassa suutarin, sepän ja muiden käsityöläisten töitä tehtiin kaupunkien ulkopuolella kuten ennenkin, mutta epävirallisesti. Talonpoikien parissa käsityöammatti oli erityisesti 1700 -luvulla tärkeä ja perinteinen keino tulla toimeen talon perimysjärjestyksessä nuoremmille pojille. Heitä laitettiin mieluiten sepän oppiin, mutta myös koulutettavaksi suutareiksi ja räätäleiksi. Kylissä ja perheissä oli käsitöiden moniosaajia. Talon isännät, torpparit ja muut eläjät tekivät itse ne työt käsin, jotka osasivat. He tilasivat tarvittaessa kylän tai naapurikylän erikoisosaajan valmistamaan vaativimpia tarvekaluja. Kylissä oli otaksuttavasti moniosaajia ja myös pelkästään tietyn käsityön tekijöitä. ”Ammattinimikkeet” ja eriytyminen tiettyjen käsitöiden tekijöiksi ei ollut vielä 1800 -luvun alkupuolella tavallista Suomen Suuriruhtinaskunnan kylissä ja erämaissa.

Teollisuus ohitti suutarit 1870 -luvulla

Suutareita ja muita käsityöläisiä tarvittiin yhä enemmän 1800 -luvun alkupuolella. Virallisten käsityöammatin harjoittajien määrä maaseudulla kasvoi kaksinkertaiseksi 1800 -luvun alusta 1850 -luvulle. Tähän oli ilmeisenä syynä väestön kasvu sekä tuotannon erikoistuminen ja vaurastuminen. Kasvu oli suhteessa suurempi kuin kaupungeissa. Tähän lienee ollut syynä se, ettei maaseudun ammateilla ollut niin tehokasta säätelymekanismia kuin kaupungeissa. Teollisuuden parissa olleiden työntekijöiden määrä ohitti perinteisten käsityöläisten määrän 1870 -luvulla.

Lopuksi

Niin jäivät sinne ajan taakse työntouhuun kyläsuutarit, pikikourat. Tässä on vielä lopuksi Samuli Paulaharjun kuvausta suutarista teoksessa ”Rintakyliä ja larvamaita, Kurikan vanhaa elämää”:

”Pian istui penkin ääressä mies matalana köyryselkänä, repi sutena suurta sonnin nahkaa, pikipeukalona sujutteli pieksunpohjaa, pisteli naskalilla ja nakutteli ja sanoi: »Kyllä kuollusen nahkaa onniin paljo, kun elävä polokoo.» Ja nahan tuoksuinen, pieltä hajahtava ilmapiiri oli ahertajan ympärillä sekä aina silloin tällöin talon tenavia antamassa lisätuntua. Heti pistettiin paapalle pieksua,isäpaappojen ruskeaa ilttikenkää, jonka pohjat oli sivallettu vuodan parhaasta selkänahasta, puon puolesta, iltti koipisuikaleesta, notkea ruojus vasikannahasta. Tuli pieksu, nysänenä, kantapää irvisteli sammakan suuna, tuli toinenkin, ja mestari näpräili kenkäparin ruojuhunreimistä toisiinsa suutarinsolmella, nakkasi lattialle ja sanoi: »Siin on yks’.» Ja alkoi toista paria. Välillä vain piti vyhdetä uutta pikilankaa. Kyynärpää ja käsivarsi oli suutarin vyhdinpuuna, polvenpäällys kehruupuuna, pikilappu loppusivalluksena. Lähti mestarin polvilta taas pieksupareja.

Suutari on talossa Paulaharju Härmän aukeilta Public Domain-001

Saivat jo lapsetkin omansa, kietaisivat heti koipiinsa ja kapistivat pihalle. Lopuksi tuli mustaa saapasta,oikein väärällä lestalla tehtyä, tuli oikoosella lestalla laitettua akkaväen kenkua. Omitekoisin koivunauloin, piikein, suutari niitä nakutteli kokoon. Eikä saanut naru puuttua pohjasta. Sikavallin mestarikin panetti narun, asteli kirkonmäellä ja ihasteli: »Jopas nyt narajaa!» Joskus piti vanhoille paapoille tehdä vanhojen paappojen pikisauma-saappahat. Ne tehtiin vain neulomalla.

Aamusta iltaan kenkäseppä istua kyrjytti ja oikoi käsiään, pistäisi tenavaa naskalilla ja naurahti: »Syli sijaa suutarilleni» Ja samalla pisteli pikilankaisia tikkiä, nykinarua ja laususkeli: »Tuuma ja tikki, sanoo Hippi, jons’ei pirä, niin menköhön rikki. Ei se ennen ratkee, ennenkö lanka kätkee.» Vanha pikipeukalo teki hartaana tärkeää työtänsä, pisti ja nakutteli kuin hyvään käyntiin vedetty konesvärkki— pitkän päivän kuluksi tuumaillen maailmanmenoa. Oli siinä aikaa tuumailla— kädet vain sekä pikilanka liikkuivat tuttua tietänsä. Oli aikaa vaikka lauleskella. Entinen kenkämestari pistäisi naskalin aina välillä nenänsä alle, ylähuulen kopruun, nykipikilankaa ja hyvää tahtia pitäen lunutteli raukkaansa: »Sii monga, pekkai, rungen effir, första,venttai..  pöhö-höhö— höö!» Sitten nakutteli vasaralla neuletta ja yrisi: »Surirattai, surirattai, surirattariurallaa!»”

Käytin ”Suutari” -osion lähteinä oman perustiedon, tekstissä ja kuvissa esittämieni tekijöiden teosten lisäksi muun muassa seuraavia:

Darja Heikkilän teosta: Käsityön ammatillinen opetus Suomessa 1700-luvulta nykypäiviin

Liisa Nordmannin artikkelia: Siltamäen ja Suutarilan nimien historiaa

 

© Jari J Tuomisto

Mainokset
Suutari, kenkäseppä, pikikoura – Pihapiiri ennen osa 4

Seppä, rauta ja Sampo – Pihapiiri ennen osa 3

Seppä, raudan ja Sammon takoja

Raudan työstäjää ja muokkaajaa on kutsuttu kielessämme nimellä ”seppä”. Se on lainasana ja johtuu germaanisista kielistä. Sepästä on käytetty kielessämme myös nimitystä ”rautio”.

seppa-by-jj-tuomisto-dsc_1263-001

Seppä on näkyvässä osassa myös kansalliseepoksessamme Kalevalassa. Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän ikuinen, oli aikaisemmin epäonnistunut Sammon taonnassa ja pyytänyt avuksi seppä Ilmarista Sammon taontatehtävään. Seppä Ilmarinen loi ja takoi Sammon.

Seppä hallitsi maata, tulta ja ilmaa. Hän oli ”yliluonnollisen” taitaja. On ilmeistä, että seppä oli yhteisössään tärkeä henkilö ja jopa palvotussa asemassa ainakin niin kutsutulla pakanallisella aikakaudella. Voi hyvin uskoa hänen olleen arvostettu henkilö myös myöhemmin kristillisellä aikakaudella.

Rauta, seppä ja raudan muotoilu- ja muokkaustaito ovat olleet sampo kansallemme

Voi myös ajatella, että seppä on luonut perustan ensin maatalouden ja sitten yleisen koneellistumisen kehitykselle.Seppä on takonut rautaa vuosituhansien ajan hyvinvoinnin kivijalaksi. Rauta, sen takoja ja muokkaustaito yhteisöjen ja myöhemmin yhteiskuntamme tarpeisiin on ollut yhtenä tärkeänä perustana kansamme hyvinvoinnin ja muun rikkauden kehittymisessä. Rauta, seppä ja raudan muotoilu- ja muokkaustaito ovat olleet Kalevalan Sampo kansallemme ennen ja nyt.

Seppä ja hänen apulaisensa kaivoivat järvi- ja suomaasta malmin. Tästä rautapitoisesta malmista luotiin hänen johdollaan tulen sekä hiilen avulla rauta. Tämän jälkeen seppä kasasi mustia syliä ahjoon, sytytti sylet ja puhalsi ahjon sydämmeen syttyneisiin syliin ilmaa palkeella.  Näin hän sai ahjon sydämmessä sylet hehkumaan oranssinpunaisena ja tulikuumana. Sinne hän työnsi rautaharkon pitäen sitä pitkävartisissa pihdeissään. Kun rautaharkko alkoi hehkua siirsi seppä sen alasimelle ja otti toiseen käteensä ison vasaran, jolla alkoi takoen muovata hehkuvaa rautapalasta halutuksi esineeksi.

Metallisten esineiden, laitteiden ja aseiden tarve kasvoi entisestään Suomen nimimaallakin keskiajalla. Metallien työstön erikoisosaajia eli seppiä tarvittiin siitä syystä lisää. Pitäjiin perustettiin kruunun nimissä sepän virkoja.

Rautaa tuotiin valmiina ja rautamalmina lähinnä Ruotsin mantereelta. Rautaruukkeja perustettiin myös Suomen puolelle. Suo-ja järvimalmista saatavaa rautaa käytettiin edelleen muun muassa sekoittaen sitä ominaisuuksiltaan paremmaksi pidettyyn tuontirautaan.

Kyläyhteisöissä oli ollut jo aikaisemmin niin kutsuttuja kyläseppiä. Kirkonkirjamerkintöjä on näistä pitäjänseppäryhmään kuulumattomista kylissä olleista sepistä 1700 -luvun loppupuolelta lähtien. Jos kylässä oli kyvykäs raudan käsittelemisen osaava ihminen, hänen taitoansa on käytetty hyväksi otaksuttavasti yhteisöissä ”perinteisesti” jo 1700 -luvulla ja hyvin todennäköisesti jo raudan tarpeen ja käytön yleistymisestä lähtien.

Kylä teki sopimuksen sepän kanssa. Hänelle annettiin usein maapalanen ja autettiin ehkä talkoilla talon rakentamisessakin. Häntä autettiin myös tarvittaessa asumiseen liittyvissä asioissa kuten polttopuiden hankinnassa. Seppä sai näin osan tai koko palkan luontasituotteina kyläläisiltä sepän töistään.

Talollisten rakentamat, erityisesti sepän töille tarkoitetut pajat yleistyivät 1800 -luvun lopulla pihapiireissä. Talossa itsenäisesti tehtyjen sepäntöiden lisäksi kiertävät pitäjän sepät tekivät sepän töitä isännälle hänen tarpeensa mukaan. Talon isäntä tai renki takoivat ja korjasivat myös itse yksinkertaisempia rautatöitä. Seppä sai palkan ja ylöspidon talosta.

Sepän paja ja sen sisustus

Palkeen pumppaus, raudan kuumennus, taonta ja viilennys sekä viimeistely

sepan-taos-dsc_1260-001

Raudan käytön historiaa

Metallien käyttö ja sen yleistyminen on liittynyt ihmisten tapaan elää eri aikakausina. Voi hyvin uskoa metallien tarpeen liittyneen aluksi metsästys- ja muiden aseiden kehittämiseen. Polvijärven Solasta ja Suomussalmen Kukkosaaresta kaivettujen löydösten perusteella on Suomen niemimaalla ainakin käytetetty ja mahdollisesti työstetty pronssisia kourutalttoja, nuolien kärkiä ja myös koruesineitä jo 3000 – 2000 eaa. Vaikka löydöksiä on löydetty jo tuolta ajalta, katsotaan Suomessa pronssikauden metallien käytön yleistyä ja levitä hitaasti 1800 – 1300 eaa. On huomattava se, ettei pronssin raaka-aineita tinaa ja kuparia saatu Suomen maaperästä, vaan se oli tuotava ulkopuolelta. Sitä saatiin niin idästä kuin lännestä.

Arkeologisten löydösten perusteella voidaan uskoa, että soista ja järvien pohjasta saatavista rautaa sisältävästä aineksesta on pelkistetty rautaa Suomen niemimaalla jo 300 – 200 eaa.

Metallien tarve kasvoi ihmisten asetuttua aloilleen, esimerkiksi karjataloutta ja viljelyä harjoittamaan. Yhteisöjen elämän turvaamiseen liittyivät myös aseet ja niiden kehittäminen. Tarvittiin metalleja monenlaisten työvälineiden ja muiden apulaitteiden sekä aseiden kehittämisessä. Niistä haluttiin saada entistä kestävämpiä ja tehokkaampia.

Raudan ja siitä työstetyn teräksen ominaisuudet kestävyyden ja kovuuden suhteen olivat ylivoimaiset verrattuna siihen asti käytettyihin pehmeämpiin metalleihin kuten esimerkiksi pronssiin ja kupariin. Raudan selvänä etuna näihin oli myös sen saatavuus. Sitä oli kaikille tarjolla läheisillä soilla ja järvien pohjissa.

Metallien erotus ja työstötaito levisivät Suomen niemimaalla hitaasti. Ennen raudankäyttöä suurimpana syynä vähäiseen pronssin ja muiden pehmeiden metallien käyttöön oli näissä tarvitavien metallien puuttuminen maaperästä. Raudan helpompi saatavuus ja löytäminen asuinpaikkojen läheltä loivat mahdollisuuden raudan käytön yleistymiselle. Raudasta saatavien esineiden tarve oli alku sen käytölle.

Tieto ja taito raudan työstöön levisivät niin idän kuin lännen suunnista. Leviäminen tapahtui eri tahdissa rannikolla ja sisämaassa. Tähän lienee syynä kylä- ja sukuyhteisöjen väliset pitkät etäisyydet ja osin Suomen niemimaan vaikeakulkuiset maastot. Myös raudan tarve oli liikkuvalla ”paimentolaisella”, metsästäjäkeräilijällä tai eränkävijällä toinen kuin paikollaan eläneellä karjataloutta ja viljelyä harjoittavalla.

Raudan pelkistys suoraudasta ja järvimalmista

Järvimalmia saatiin järvien pohjista muun muassa haavilla ja lapioitiin soiden ruosteisista kerrostumista. Rauta-aines pelkistettiin savella ja kivillä vuoratuissa maakuopissa tai yksinkertaisissa matalissa uuneissa. Tämän jälkeen muusta aineksesta erotettu eli pelkistetty rautapalanen kuumennettiin ahjossa ja taottiin kovalla pinnalla halutun muotoiseksi esineeksi. Voi hyvin otaksua, ettei seppä itse osallistunut aina järvimalmin ja suoraudan keräämiseen ja pelkistämispolttoon vaan tähän työhön osallistui koko yhteisö tai perhe.

Vaikka maakuoppauunit kehittyivät rannikkoseudulla ja idän vilkkaammilla kauppapaikoilla suuremmiksi ja tehokkaammiksi, säilyi raudan pelkistys maakuoppauuneissa pitkään yksittäisillä tiloilla ja kaukana muista asuvissa kyläyhteisöissä.

Järvi- ja suomalmi olivat koko keskiajan eli 1500 -luvulle asti mitä todennäköisimmin tärkein raudan lähde. Järvistä ja soista saatiin 90 prosenttisesti maalla asuvan väestön tarpeeseen rauta ja siitä työstetyt tarve-esineet ja työkalut.

Harkkohytit, joissa saatiin pelkistettyä rautaa sisältävästä maa-aineksesta yhä suurempia määriä rautaa yleistyivät. Rauta toimitettiin sepille pienempinä ja suurempina harkkoina.

1600 -luvulla Ruotsin länsiosista tuotiin kovempaa ja työstettävämpää rautaa sen itäosan eli Suomen niemimaan sepille. Suorautaa ja järvimalmia on käytetty rinnan tai yhdessä vuorimalmin kanssa yleisesti 1880 vuoteen saakka niin rautateollisuudessa kuin pienemmissä sepän pajoissa. Kuvaavaa on se, että vuosien 1850–1875 aikana Suomen suurruhtinaskunnan rautateollisuudessa käytetystä rautamalmista saatiin 75 prosenttia järvistä. Metalliteollisuuden edelleen kehittyessä järvimalmin käyttö loppui sen suuren fosforipitoisuuden takia.

Tarinaa sepistä

Samuli Paulaharju kertoo sepästä ja hänen arvostuksestaan sekä töistään kirjassaan ”Härmän aukeilta” vuodelta 1932 sivulta 74 seuraavaa:

”YKS SEPPÄ ON PAREE KUN KYMMENEN PAPPIA!” ”Vanha härmäläinen näin arvioi mustaa miestä, joka nokisessa pajassa tuimana moikotti alasinta ja piti kurissa tulta sylkevää rautaa. Seppä oli kaikkein tarpeellisin virkamies koko mailla. Sen kovista kourista kirposivat kaikki talon rautakalut pienistä pärekattonauloista kuokkiin ja aitan lukkoihin asti. Sepättä ei lakeuksia asuttu, ei saatu taloakaan pystyyn, eikä liioin kuokittu kytömaita.

Raudatta ei tultu toimeen eikä raudan takojatta. Kunnollinen seppä piti olla jokaisessa hyvässä kylässä, ellei ollut oikeata seppää, tarvittiin ainakin paja. Monessa isossa talossa olikin paja. Mutta entiseen aikaan oli parhaissa kylissä yhteinen kylänpaja, jossa koko kyläkunnan rautatyöt toimitettiin. Yhteisin voimin paja oli rakennettu, ja yhteisesti sitä koetettiin pitää kunnossakin.

Nukalan neljän talon kylänpaja oli kaivettu mäen kylkeen, kasattu kuin kivinavetta harmaista mulkkeroista niin,että vain pääty ja kolme hirsikertaa oli puuta. Mattilassa oli yhteispaja, samoin Hakolassa, Hiilissä, Voltissa, Heikkilässä ja Köykkärissä. Pastupakassa oli niin kova ja merkillinen pajalaitos, että heti heitettiin katto ilmaan, jos pajaan mentiin pyhänä kalkuttelemaan. Kankahankylän takomahuoneena oli Kovaasimen äijän entinen tupamökki, Keskikylä oli rakentanut sepän virkahuoneen luoman rantaan, Ala-Matti-vainaankartanon taakse, ja piriiläisten paja kyhjötti kylän laidassa, teiden risteyksessä. Porrenmäellä on vieläkin puolilahona ja katotonna kylän entinen pajaröttelö, ja Vähän-Pesoolan ikivanha yhteispaja, jo 1700-luvulla rakennettu, on Pesoolan Kaapoon hallussa kylätien vieressä, vastapäätä vanhaa tuulimyllyä. Mutta Isoossa-Pesoolassa eletään vielä niinkuin ennenkin.

Vanha harmaa kylänpaja kyköttää aivan kuten entis ukkojenkin aikoina luoman töyrällä, Pesoolan sillan korvassa. Ja vanha huone on vieläkin Isoon-Pesoolan numeron yhtöhöösenä pajana. Kylän ukot, Jaska-isäntä, Mäen Kallee, Mäen Eemi, Elijaksen Kuustaa ja muut mennä köykyttävät sinne vuoro-vuoroonsa sysipussi kainalossa pikku tarpeita takelemaan. Ja pajassa on vanha alasin, jonka Matin Kuustaa on entiseltä Kuuroo-sepältä vaihtanut kahdella ruistynnyrillä. Yhteisesti ukot laittoivat pajaansa tarpeelliset pajaroskat. Alaasin istutettiin paksuun tolphan keskelle lattiaa, ahjo kasattiin peräseinälle ja palkhet pantiin puhaltamaan. Sitten piti olla karkaasu ruuhet ja sysiloorat ynnä vielä joku vasara ja muutamat pihrit niin, että voitiin yhtä ja toista itsekin kalkutella.

Mutta kun seppä saapui virkansa töihin, hänellä oli matkassaan oikeat sepänvärkit, monet pihrit, vasarat, puntit, kalpeetit, meraasimet ja fiilat, vielä fiilapenkki ja iso moukari. Seppiä, oikeita mestaritakojia, oli entisessä Härmässä toinen jos toinenkin. Monet vanhat hyvät pajatyöt ovat heidän alasimeltaan lähteneet. Heidän vasaransa jälkiä ovat vieläkin kymmenet vanhojen aittojen tukevat tukkilukut sekä rautalevylle rakennetut monimutkaiset, monisalpaiset lukot, mahtavat aittojen avaamat ja komeat koukerosaranat, aittojen harjalla piipottavat kruunut sekä sadat toinen toistansa kauniimmin koukeroidut lukunkiltit, joista vanhimmat ovat aina 1700-luvun lopulta, ynnä vielä kirkkomaan lukuiset hautaristit.

Paulaharju jatkaa sivulla 78: ”Monessa kylässä oli oikein vasituinen kylänseppä, jonka piti ensi sijassa pitää huolta, että kylän rautakalut olivat kunnossa. Hakolan seppänä takeli aikoinaan Antti Hahka, ja hänelle piti kylän viedä puita, heiniä ja jyviä kuin ruarisotamiähellen. Heikkilän mäellä asui jo aikoja sitten Juha Riihikangas, jolle kylän yhteismaasta oli annettu mökinpaikka, olipa rakennettu pajakin. Siitä sepän piti taksivärkkinä joka vuosi takoa kylän taloihin, toisiin pari päivää, toisiin puolitoista. Juha takoi, teki sepän Taipalhen Jaakoostakin ja Riskunmäen lisakista, laittoi pajaansa kolmileiviskäisen, varresta seinään kiinnitetyn moukarin, jolla neljän miehen voimalla moikotettiin kaikkein suurimpia rautoja. Joi Juha viinaa, kävi lauantaisin kyläläisten kanssa saunassa vihtomassa ja oli niin raaka mies, että aina kylvyn jälkeen roikaisi selkäänsä sangollisen jääkylmää vettä, eikä siitä edes ähähtänyt.

Ekoolan kylän seppänä oli entiseen aikaan, jo lähes kuusikymmentä vuottata kaperin kuollut Alarannan Juha. Ekoolaiset olivat joutavasta jokirannastaan antaneet ison kappaleen katajikkotöyrää, jota Juha sai asua, kunhan vain kylän kuudelle talolle takoi vuosittain kolme päivääkullekin. Seppä teki katajikkoon hyvän torpan, kuokki peltoa japiti hevosta sekä lehmiä neljin, viisin ynnä lampaita parinkymmenin ja takoi kylälle taksivärkkinsä. Ennätti Juha vielä kalkutella muissakin kylissä, Köykkärissä, Kojoolassa, Holmassa ja Pyörkholmassa, jopa kulkea Jepualla asti.

Markkulan seppänä, Pesoolan takana taas paukkasi Riivin Juha, Munsalasta tullut tuima ruotsalainen. Kyläläiset antoivat Riiville neljän tynnyrin maat, vedättivät kökällä vielä tuvanhirret, ja Juhasta tuli hyvä kylänseppä, joka osasi takoa, mitä tarvittiin, osasi vielä valaa vaskesta kulut, kakrut ja peltrut sekä tehdä kylän emännille komeita kankhan pänniä. Takoi ja valoi musta Munsalan mies, mitä tahtoi, kunhan hän vain ei päässyt kimpautumaan. Hyvällä päällä ollessaan Juha vain, jos sattui vaikkapa hitsaus epäonnistumaan, murahti: »Muista, Jukka, oikeen!» ja yritti uudestaan. Mutta kun seppä oli kaikkein pahimmalla päällään, oli pajassa pian eri rytinät. Jos vain rauta sattui ahjossa palamaan taikka takamies moukaroi huonosti, Juha paatui aivan taitamattomasti, kynsi päätänsä jamanasi, jamanasi, kutsui kaikki perkeleet ja saatana tavukseen niin, että oikein koko paja sähisi. Kiroten Juha paiskasi pilalle menneen työnsä pajanovesta luomaan ja yhä yltyen nakkeli toistensa perään sinne pihdit ja vasarat ja moukarit ja kaikki ja manasi, juoksi manaten tupaan ja paiskasi maata.

Vähän ajan päästä suuttunut seppä tuli taas pajaan, onki tavaransa luomasta ja rupesi uutena Jussina takomaan. Mutta jos pajatyön apulainenkin rupesi auttamaan Juhaa värkkien nakkelemisessa, seppä heti äsähti äkäisesti: »Mitä tanaa sinä siinä?» heitti kiukuttelemisen ja rupesi takomaan, eikä mennytkään maata. Kiukkuinen, kerrassaan kiukkuinen oli Markkulan kylänseppä. Saattoi hän kiukkupäitä maatessaan ja kiusallisia kärpäsiä pois hätistellessään hoksata, että kärpäset kaiken lisäksi ottivat kellon tikkelissä edestakaisia kyytejä. Siitä seppä yhä enemmän piruuntui, lennätti kellon nurkkaan ja krääkäisi: »Viälä teillen, kelehillen, pitää kiikutkin laittaa!»

Kiukkuinen mies oli Kosken Kaappookin, Alarannan Juhanpoika, joka asui ja takeli Huhtamäen kylillä, Kaappoo liikkui monen kylän seppänä, Nukalaa, Hilliä, Mattilaa, Piriltä ja Porrea myöten ja takoi ja oli äkäinen. Ei ukko kyllä kovin kiroillut, karjahteli vain harvakseen ja täydellä suulla, mutta jos työ rupesi menemään pilalle, seppä alkoi heti voivotella: »Voi-voi-voi-voi…nyt ei siitä tule mitänä…voi-voi-voi-voivoi, sen tuhannen kööpeli» Olikin silloin aika töpinä, kun Kaapoon komennolla pantiin, vaikkapa päällysrautoja kärrynpyöriin. Siinä häärittiin ja hypittiin ja hosuttiin, karjuttiin ja voivoteltiin, seppä itse parhaana miehenä.

Vasarat siinä paukkuivat, valkea suihki ja rauta sähisi. Helposti Kaappoo saattoi karjaista kuin peto ja paiskata nolon miehen niin, että se lensi sippuloittain. Ei ollut hyvä panna ketä tahansa Kaapoon pajaan takamiäheksi. Kun Kosken seppä seisoi alasimen edessä lyöttämässä, piti takamiehen moukarista tulla laakit niinku taivhasta puroten. Ellei kaikki tapahtunut tahdilleen, paksu leveä hartiainen Kaappoo karjaisi kiukkuisesti. Eikä ollut sepän kanssa punaisissa väleissä asuvan naapurin hyvä mennä äijän ääreen. Ainakin Kaappoo uhkasi Isoa-Juhaa, jonka kanssa hän riiteli rajamaista, paiskata valkeaisella ahjolla vasten silmiä, jos hän vain tulee pajaan. Mutta joka pyhä Kaappoo ajaa körötteli kirkkoon istuen akkansa kanssa korvan pikkulavalla hevosen hännän takana.

Hyvin piti mestariseppää kohdella. Maanmiehen työ oli möhkätyätä ja maanmiehet olivat möhkämiähiä, mutta hantvärkkärit olivat eri poikia. Olihan kyllä kuka tahansa kuullut: »ASIAS MIASTA TARVITHAN, HAKKAA SITÄ PUUTA PÖLLÖÖMPIKI!»

Mutta kaikkeimman parhaita mestareita olivat suuret sepät, punaisen pajan ahjon ja tulisen raudan isännät, jotka mustassa pajassaan, kaikkinaisen velhouren pesässä, häärivät pohisevan tulen ääressä kuin kadotuksen päämiehet. He tunsivat raudan tavat sekä teräksen luonnon ja elkeet niin, että tiesivät, miten niitä milloinkin oli pidettävä. Niinkuin teräkaluja karaastes, että valkoiseksi karahtanut viikatteen terä oli kostutettava niin, että se oli kellahtava ja kuparinfärinen ja puukonhamaralla painettaessa prinahti. 

Kuparin kaltaiseksi oli puukkokin päästettävä, mutta kirvestä piti kostutella niin kauan, että se ensin kellahti, sitten muuttui sinertäväksi, sitten harmaaksi ja pruuniksi, sitten tuhaankarvallen, ja silloin se oli hyvä. Mutta jos siitä vielä laski lisää, niin terä meni kohta taas luannontilhan. Itse paholaiselta, tulisimman ahjon isännältä oli seppä oppinut rautaa keittäessään heittämään ahjoon hiataa, jotta keitos paremmin onnistuisi. Kuulun Konnin kautta oli kulkeutunut taito keittää teräs piilun halkaistuun lavansuuhun, kun taas itse Könni oli saanut oppinsa oudolta kerjäläispojalta, joka ovelta oli katsonut pajaan, ja nähdessään terästä keitettävän lavan poskeen, sanonut: »Nuanko taala piilua tehrähän?» 

Suuri mestari seppä oli, ja näinpä häntä piti kohdella virkansa mukaan. Hevosella hänet haettiin taloon, kamarissa häntä ruakithin, ja proinaa piti pöydällä olla aina juustoressusta ruvetenfiilhin  ja korppumaithon asti. Piti vielä sepälle tarjota hyvät ruokaryypyt. Se oli kunnian osootus mestarille, joka muuten olisi ollut vastahakoonen pirettävä. Kauhavan entinen Kuuroo-seppä oli niin kovettu viinaan, ettei ruvennut ilman takomaankaan, ja RiiviJuha vaatihyvästi viinaa. Jos Juhan kallitsemia viikatteita kyläläiset moittivat huonoiksi pystymään, Juha sanoi: »Miksei laitettu karkaasuvettä!»

Karkaasemavettä vaati Kosken Kaappookin, ennenkuin sai viikatteisiin hyvän terän, ja Pesoolan sepälle piti vielä viedä iso juusto lahjaksi, kun mentiin hein’ajan edellä viikatteita kallituttamaan. Siitäkin tuli hyvä teränapu. Taidolla oli seppää pidettävä. »Niinkun pispallen pappilas, pitää olla sepällen pito», sanottiin. Kujalan entinen Hullu-Juha oli monesti naapurilleen teroitellut: »Tairakkos oikeen pitää seppää? Sillen pitää olla pruukis prykättyä kuuren kraarin olutta aina pajan lautaasella…» 

Mutta kyllä seppä sitten riehkaisikin, kun hän kevättalvella, jolloin jo oli pitkät valoisat päivät ja lehmät hyvässä maidossa, saatiin taloon. Jo viideltä aamulla, ja neljältäkin, musta mies painui pajaan ja teki, mitä isoinkin isäntä tarvitsi. Iltayhdeksään asti pajassa oltiin, joskus kymmeneen, yhteentoista. Ja kova töpinä luomanrannan nokisessa mökissä monesti oli sekä tulenpalavat paikat, kun paksusta leveästä rautakangesta piti lyödä talontarviskalua. 

Takamies sai vuorovuoroin lyärä ja liahtua, moikottaa moukarilla niin, että paja paukkui. Siinä kyllä koko paja ratisi ja hikosi ja haisi. Tarvitsi kovan pajan päämies toki kovan palkan. Seppä olikin kaikkeimman kallein virkamies, ja tyyriimmän palkan möhkämies sai hänelle maksaa. Markan ja kaksikin markkaa parahimmat mestarit kiskaisivat päivästä. Eipä ollut siis kumma, jos seppä tuli niin hyvästi toimeen, että hänestä voitiin sanoa: »Seppä syää selvän leivän, takoja palat paremmat.»”. 

8.6.2016 Jari Tuomisto

Hain tiedon ja pohdintojeni perustan muun muassa näistä lähteistä:
7. Tadikko – Tyylipiirteitä tunkiolla, Muuttuva maaseutu, historiallinen maatalous -verkkosivut, Teppo Korhonen, Helsingin Yliopisto
© Jari J Tuomisto
Seppä, rauta ja Sampo – Pihapiiri ennen osa 3

Vesimyllyt – Pihapiiri ennen osa 2

watermill vesimylly 5

Pihapiirin laitamilla tai vähän kauempana oli vedestä voimansa saava mylly. Ne olivat yleensä pienikokoisia, veden ääressä seisovia pieniä hirsirakennuksia. Rakennuksen alla piilossa tai seinän vieressä näkyvissä oli siipiratas, jota pyöritti purosta tai patovedestä puurännillä johdettu vesi.  

Jalkamylly

Jalka eli härkinmyllyä pidetään yleisesti vesimyllyjen vanhimpana tyyppinä. Sitä on kutsuttu myös hierin- ja puromyllyksi. Sen uskotaan olleen käytössä jo esihistoriallisella ajalla. Suomeen se lienee tullut noin 900 -luvulla viikinkien mukana. Tämä myllytyyppi oli pieni. Se  ei tarvinnut paljoa vettä toimintaansa. Näin ollen se sopi ”vähäpätöisiinkin” puroihin ja patorakennelmiin. Jalkamyllyjä käytettiin jauhojen jauhamisen ohella luu- ja ruutijauhojen tekemiseen. Sillä jauhettiin myös pellavaa ja nuuskatupakkaa.

Jalkamylly halkileikkaus koneisto watermill 2

Yksi piirre näille pienille myllyille oli se, että niiden käyttöikä oli varsin lyhyt. On arvioitu niiden olleen ”tehokkaassa” käytössä keskimäärin 10 vuotta. Käyttöikää lyhensivät puurakennelmat, jotka olivat jatkuvasti tekemisissä veden ja kosteuden kanssa. Talvi, kevättulvat jäänlähtöineen koettelivat ja vahingoittivat joka vuosi niiden rakennelmia. Myllyt tarvitsivat jatkuvaa huoltoa ja ylläpitoa. Lyhyeen käyttöikään lienee vaikuttanut se, että myllyn huoltoon ja ylläpitoon ei jäänyt myllyn omistajalla usein aikaa ja voimavaroja. Vaikeat olosuhteet, alkeellinen viljelystekniikka ja maanomistussuhteet olivat vaikuttamassa satoon. Jauhettavia jyviä ei välttämättä joka vuosi ollut.

Vesi ohjattiin yleensä puisen vesirännin avulla vesirattaan toiselle puolelle, saaden siten lavat pyörittämään akselina toimivaa tukkia. Tukki taas pyöritti sen yläpäähän kiinnitettyä ylempää myllykiveä.  Alempi oli kiinnitetty lujasti ja liikkumattomasti alusrakenteeseen. Jauhojen karkeutta säädettiin nöstamalla tai laskemalla kiilalaitteen avulla sammakkohirttä. Sammakkohirsi, joka toimi samalla tukkiakselin tukena, nosti tai laski tällöin ylempää myllykiveä ja näin jyvien murskausväli kasvoi tai pieneni.

”Härkinmylly” nimen se on saanut tukin ja rattaan lapojen muistuttaessa puusta ja sen oksista veistettyä härkintä eli puuvispilää. Ratas oli usein aluksi neljälapainen kuten nelioksatynkäinen härkinkin.  Tästä se on saanut ”puromylly” -nimen. Jalkamyllyn nimen se lienee saanut kiilaulaitteesta, joka muistutti jalkaa.” Hierinmylly” -nimitystä on käytetty Samuli Paulaharjun mukaan maamme pohjoisosissa. Tämä myllytyyppi oli yleisimmin käytössä aina 1900 -luvun alkuun asti. 

Ratasmylly

Ratasmyllyt ovat olleet aikojen saatossa käytössä rinnan jalkamyllyjen kanssa. Varmuutta siitä, kumpi malli on ollut Suomessa ensin käytössä ei ole. Niiden koneisto ja siipirattaan koko olivat kehittyneempiä kuin jalkamyllyssä. Sen rattaan koko ja koneisto pyörittivät myllynkiveä tasaisemmin, varmemmin ja tarvittaessa nopeammin. 

Myllyt yhteisöissä

Myllyjen ylläpito ja huolto oli yhdelle ihmiselle työlästä. Parempien myllyjen rakentamiseen tarvittiin sukujen ja kylien yhteisöllisyyttä. Yhteisöt rakensivat uusia entistä tehokkaampia ja suurempia myllyjä yhä enemmän tultaessa 1500 -luvun puoliväliin. Myllyjen toimintaan ja pyörittämiseen erikoistuneita henkilöitä alettiin nimittää ”mylläreiksi”. Ulkopuolisilta jyvien jauhottajilta alettiin perimään myllytullia, maksua. Kustaa Vaasan aikana , vuonna 1542, alettiin näitä myllytullin periviä myllylahkoja verottamaan. 1570 -luvulta lähtien verottaminen levisi jopa käsikivimyllyihin, joita pyöritettiin savutuvissa omin voimin. Vuonna 1585 luetteloitiin kruunun myllyt ja laitettiin ne verolle.  (Esko Aaltonen, Länsi-Suomen yhteismyllyt, 1944, 82-101)

Alla on kuvia Kuortaneen ja Lapuan rajalla Lapuajoen varrella Karankylässä sijaitsevasta Lakaluoman Mylly Oy:n 1900 -luvun ensimmäisiltä vuosikymmeniltä olevasta myllystä.  


Uutisia ja kertomuksia myllyistä

Alla on lehtileike Suomalainen Wirallinen Lehti no 70 uutisesta, 23.6.1870, jossa on aiheena ”Ihmeellinen pelastus Kuortaneella ja muita kevätuutisia” . (Kansalliskirjaston digitoima sanomalehti) Siinä kerrotaan pojan joutuneen myllyn rattaan syövereihin.

Oikoluin sen tähän tapaan: ”Toukokuun puolivälistä tapahtui täällä kummastuttava tapaus. Erään itsellismiehen Juha Saaren 10 vuotias poika meni kävelemään myllynpatoa, josta luiskahtivat molemmat jalkansa yhtaikaa ja hän keiskahti myllynruuheen selällensä, josta meni silmänräpäyksessä myllyn alitse; vaan onneksi sattui olemaan paikalla samanikäinen Mäenpään talon poika, joka meni kiireimmän kautta myllyn ovesta huutamaan isällensä, että poika putosi myllyn alle.
Mutta kun isäntä tämän hätähuudon kuuli, niin hyppäsi hän ulos myllystä ja pani myllyn sulkuun ja samaa päätä hyppäsi veteen myllyn alapuolelle, josta pojan tapasi virran vietävänä ja veti hänen ylös hengissä, niin vähän vahingoittuna että ainoastansa lautiomia oli vähän musertanut. Vieläpä oli hänellä lakkikin päässä ylös saataessa; arvaten ei malttanut ainoata lakkiansa virran omaksi jättää. Viikon päästä jo alkoi poika kävellä.”O. A.

Lisää tietoa myllyistä saat muun muassa seuraavista lähteistä:

Lauri Leppänen, Opinnäytetyö, Turun AMK: ”SNICKARSIN VESIMYLLY Dokumentointi ja historiaa”

”Tarinaa vesimyllyistä”,  Samuli Paulaharjun matkakuvaus, toimittanut Pekka Laaksonen

© Jari J Tuomisto

Vesimyllyt – Pihapiiri ennen osa 2

Siihirsi ja malkakatto – asuminen ennen osa 1

Törmäsin 1700 -luvun taloa piirtäessäni siihen, että ”päre” ei ollutkaan silloin vielä käytössä kattojen katemateriaalina. Selvisi, että päre otettiin käyttöön paljon myöhemmin. 

Muutama vuosisata sitten ei ollut samanlaisia rakennusteknisiä mahdollisuuksia rakentaa kuin nyt. Päärakennuksen katteen tekoon käytettiin parasta saatavissa olevaa materiaali. Tuvan katon rakentamiseen otettiin lähistön koivupuista tuohet ja jos koivua ei ollut kelpasi kuusen kuorikin kattoa tiivistämään. Olkea ja turvettakin käytettiin tarvittaessa. Tuvan katto tehtiin huolella ja siihen käytettiin  aikaa kun taas ladon katteeksi riitti usein pelkkä riukumatto.

Rakennuksiin otettiin materiaali ja tarpeet ympäristöstä. Käytettiin muun muassa puuta, olkea, multaa, turvetta ja savea. Kattorakenteiden vesieristysmateriaalina käytettiin yleensä tuohta eli koivun kuorta tai kuusen  kuorta. Tuohilevyt kiskottiin terävien apuvälineiden avulla puiden pinnoilta. Myöhemmin, noin 1860 -luvulta lähtien, kattojen eristeenä alettiin käyttää kattojen katteena pärettä, jonka käyttö yleistyi nopeasti.

Törmäsin tarkasteluissani termiin siihirrellinen malkakatto, joka oli minulle uusi. Selvisi, että siihirsikatosta puhutaan silloin, kun kyseessä on länsisuomalainen malkakatto. Tämän länsisuomalaisen kattorakentamismallin erottaa itäsuomalaisten käyttämästä mallista lähinnä räystäskoukut ja räystäspuu.

Aitta ennen 1800 lukua

Mistä sana ”sii” sitten tulee? En saanut sitä pikaisen tiedusteluni perusteella selville. Enemmän siihirrestä ja malkakatoista kertoo Hannu-Akseli Laaninen opinnäytetyössään vuodelta 2012 :”Malkakatto suomalaisessa kansanrakentamisessa, Kattotyypin tutkimus ja museon malkakattojen dokumentointi”.

malkakaton siihirsi ja räystin

Yllä olevassa kuvassa siihirren lovea vasten on asetettu alusmalat eli ruoteet. Tämä oli sisäkatto, jonka päälle aseteltiin usean kerroksen tuohi- tai muu eriste. Tuohen päälle tuli painomalat, joiden paikoillaan pysyminen tuulella ja tuiskulla varmistettiin päälle asetetulla vuoltisten suuntaisella raskaalla hirrellä sekä tarvittaessa lisäksi kivillä.

Malkakatto3

Lisää aiheesta ja sen vierestä :

Kanajärven restaurointileiri 2009-julkaisu, Kallion Savo-seura: Netta Böök, Marko Huttunen, Katja Savolainen

Muuttoon savupirtistä takkatupaan tarvittiin tiiliteollisuutta, 4.5.2016, Andrei Kalinitchev, http://www.ennenjanyt.net/2016/05/muuttoon-savupirtista-takkatupaan-tarvittiin-tiiliteollisuutta/

Siihirsi ja malkakatto – asuminen ennen osa 1, Jari J Tuomisto, https://wp.me/p5lBK3-wp

Multipenkki – asuminen ennen osa 2, Jari J Tuomisto: https://wp.me/p5lBK3-wZ

Multapenkki; Rakenne, vauriot ja säilyttäminen, Tiina Honkonen, opinnäytetyö 2011, Seinäjoen Ammattikorkeakoulu.

Kivikasalämmitin eli kiuas – asuminen ennen osa 3, Jari J Tuomisto: https://wp.me/p5lBK3-xT

Kaksifooninkisen talon tilat ja kalusteet v.1700 – 1900 – Asuminen ennen osa 5, Jari J Tuomisto: https://wp.me/p5lBK3-GK

Kaksifooninkinen talo – Asuminen ennen osa 4, Jari J Tuomisto: https://wp.me/p5lBK3-Fg

© Jari J Tuomisto

Siihirsi ja malkakatto – asuminen ennen osa 1

Nälkä ja epätoivo – Valistus, naavaleipä ja Elias Lönnrot

Nälkä ja epätoivo

”Nälkä ja epätoivo ajavat ihmisen syömään kaiken, joka on kiveä pehmeämpää” on joku köyhyyden ja nälän kokenut kertonut. Nälkää ja epätoivoa koettiin Suomessa monessa kodissa katovuosina 1600 ja 1800 luvuilla. Viljajauhoihin sekoitettiin tuolloin muun muassa sammalta, jäkälää, naavaa, pettua, kaleita ja olkea. Nälän pahetessa oli syötävä joissain talouksissa omat kotieläimet ja jopa lemmikit. Kaikkien eläimien liha oli syötävää, myös rottien. Kun tilanne paheni, oli lähdettävä kerjuulle ja pyydettävä muilta ihmisiltä apua. Osa nälkää näkevistä turvautui varkauksiin ja ryöstöihin. Epätoivo tuntuu olleen katovuosina 1696 – 1697 kuitenkin kovempi kuin vuosina 1866 – 1868. Siitä on osoituksena se, että 1600 luvun lopulla nälän takia tehtiin myös murhia ja syötiin jopa ihmisiä.

Hannu ja KerttuNälkä, epätoivo ja siitä aiheutuneet epäinhimilliset teot ovat aiheena monissa saduissammekin. Hannu ja Kerttu ja  Peukaloinen ovat keski-euroopassa 1700 ja 1800 -luvuilla kirjoitettuja satuja. Niitä kerrottiin jo aikaisemmin muistinvaraisina monenlaisina versioina. Ehkä noiden satujen taustalla on myös todellisia tapahtumia. Tiedetään, ettei lapsen asema ollut lainkaan sama, kuin nykyisessä maailmassa. Mitä todennäköisimmin nuo sadut ovat saaneet aiheensa ja kehyksensä sen aikaisesta maailmasta. Tuolloin olivat köyhyys, nälkä ja epätoivo sekä raa’at teot usein läsnä. Ei ollut epätavallista, että köyhyyden, nälän ja epätoivon vimmassa perheen ruokakuntaa vähennettiin tavalla tai toisella. Mikä noiden tarinoiden tarkoitus sitten oli? Näitä tarinoita ja satuja kerrottiin mitä ilmeisimmin kaiken ikäisille. Vanhemmille ne olivat tarinoita, joita kauhisteltiin ja päiviteltiin. Lapsien mieliin taas haluttiin tarinoiden avulla iskostaa, ettei heidän sopinut luottaa vieraisiin ihmisiin ja heidän tuli pysyä tutussa ympäristössä.

Nälkään ja kulkutauteihin kuollaan maailmassa nykyäänkin. Myös meillä Suomessa on ruoka-apua tarvitsevien jonoja mutta nälkäkuolemista ei ole uutisoitu. Viime vuosisatoina on ollut katovuosia usein, mutta kovimpia olivat peräkkäin koettelevat katovuodet. Tavallista suurempi nälänhätä ja siitä aiheutuneet kuolemat koskettivat suomen kansaa ankarasti vuosina 1696–1697 ja 1866–1868. Tuolloin ei saatu  moneen peräkkäiseen vuoteen kunnollisia viljasatoja huonojen luonnonolosuhteiden takia. Silloin kuoli joukoittain nälän heikentäneitä suomalaisia tarttuviin tauteihin. Jopa 10 – 20 % noiden ajanjaksojen aikaisesta väestöstä menehtyi.

Valistus ja naavaleipä

Halla vei sadon 1
Halla pilasi sadon ja talvi tuli aikaisin. Uppsala-Bild / Upplandsmuseet/CC BY-NC-ND 3.0/Muokattu

Valtiovalta pyrki ennakoimaan ja auttamaan hädästä kärsiviä. Pitäjien viljamakasiineista annettiin maksua tai lainaa vastaan viljaa niille joilla oli rahaa tai luottoa. Makasiinit kuitenkin tyhjenivät ja tilalle ei katojen takia saatu täydennystä. Viljaa oli pyydettävä ja toimitettava muualta Suomeen. Vilja-apu ja sen toimittaminen Suomeen kuitenkin kangerteli vuosina 1866 – 1868 muun muassa huonojen jääolosuhteiden takia. Myös sen kuljetus kaukaisiin kyliin pohjoisessa ja idässä huonoja teitä pitkin tuotti vaikeuksia ja apu ei aina mennyt perille sitä tarvitseville. Viljan riittävyyden varmistamiseksi ruoanlaittoon laati senaatti muun muassa lain viinan kotipolttokiellosta 1866. Tämä laki on muuten voimassa vieläkin. Senaatin vilja-apu vuonna 1866 saavutti huonosti aliravitut ihmiset Satakunnassa, Hämeessä, Pohjanmaalla ja Pohjois-Karjalassa. Noilla alueilla jopa 20 prosenttia ihmisistä kuoli. Ihmeellistä on myös se, että viljaa myytiin katovuotena ulos Suomesta enemmän kuin aikaisempana vuotena.

Kulkuri
Hallands Konstmuseum. CC BY-NC 3.0

Ne, jotka eivät osanneet, pystyneet tai kyenneet ravitsemaan itseään ja perhettään, joutuivat vaikeuksiin ja hätään. Heidän oli turvauduttava yhteisön tai naapuriyhteisöjen apuun. Heitä kohdeltiin yleensä hyvin jo kotiyhteisössä. Kaikki eivät kuitenkaan katsoneet kerjuuta ja kulkureita pelkästään hyvällä. Hädässä olijoille pyrittiin järjestämään pitäjän puolesta 1800 –luvulla hätäaputöitä, johon kuului ojan kaivuuta ja perkausta. Kerjuun sijasta pyrittiin esimerkiksi pohjanmaalla järjestämään pitäjän ylimmän säädyn toimesta pulassa oleville vastikkeellista apua. Tämä tarkoitti sitä, että nälkää näkevät tekivät muun muassa käsitöitä ja ompeluksia myyjäisiin. Myyjäisissä ne myytiin ja siitä saatavilla varoilla järjestettiin valmistajalle, eli nälkää näkevälle, ruokaa.

 

kerjalaiset-haapaiemi-pappila
Kerjäläisperhe maantiellä. Robert Wilhelm Ekmanin maalaus vuodelta 1860

Kerjäläisjoukkoja oli näistä aputoimista huolimatta liikkeellä joka puolella Suomea. Jotkut pitäjät olivat kieltäneet muiden pitäjien asukkaita tulemaan kerjuulle heidän alueelleen. Kerjäläisten varalle oli asetettu pitäjien rajoille jopa vartioita estämään muualta tulevien ihmisten kerjuuaikeet. Myös talonpojat ja virkamiehet perheineen ja palvelijoineen olivat ahtaalla. Monet heistä huutokauppasivat tavaroitaan ja ottivat velkaa ruuan ja viljan ostoa varten. Suurimpia nälästä ja sittemmin taudeista kärsijöitä olivat kuitenkin itselliset, vanhukset ja irtolaiset sekä heidän lapsensa. Myös syystä tai toisesta köyhtyneet olivat tuona aikana suuressa vaarassa nälkiintyä ja menehtyä kulkutautiin.

Aliravitsemuksesta johtuvia tautikuolemia olisi tullut vielä enemmän, jos monet torpparit, metsämiehet ja paimentaloudessa eläjät eivät olisi osanneet metsästää ja kerätä luonnosta marjoja, kasveja, sieniä ja muita aineksia. He olivat tottuneet käyttämään niitä ruoanvalmistuksessa. Heillä oli ruokaa pöydässä katovuosien viedessä viljasadot.

PettuSitä osaa ruoka-aineista, joka poikkesi tavanomaisesta, kutsuttiin 1800 –luvulla vararuoaksi. Se oli ravintoa, jota saatiin ”epätavanomaisista” lähteistä ja sitä ei syöty tavallisesti. Nykyään sitä kutsutaan hätäravinnoksi. Hätäravinnosta on muitakin nimiä, kuten esimerkiksi vehka-,hätä-, vara-, olki- ja kaleleipä. Leipä siksi, että sitä oli 1800 –luvulla yleisesti ruokapöydässä, kuten myös velliä ja puuroa. Pettuleipä on monelle vanhemmalle tuttu sana. Pettuun, eli männyn nila ja jälsikerroksesta otettuun ja paahdettuun sekä jauhettuun jauhoon turvauduttiin viimeksi sotavuosina 1940 luvulla.

Suomessa kiinnitettiin 1860 luvulla huomio siihen, miten katovuosiin voitaisiin varautua yksilötasolla ja perheissä. Hätäravinnon käytön valistus aloitettiin. Ennen vuotta 1866 kiersi hätäravintoasiantuntijoita opastamassa pitäjissä kansalaisia hätäravinnon valmistuksesta ja käyttämisestä ruoan jatkeena.

Kuusen Naavaa LeviltaMyös sanomalehdissä oli ohjeita muun muassa siitä, miten kuusen naavaa, jäkälää, sammalta ja suovehkaa voidaan käyttää esikäsittelyn jälkeen jauhojen jatkeena. Sienet ja jäkälä olivat erityisesti monelle etelä-pohjalaiselle ihmiselle uusia, outoja ja vastustettavia vaihtoehtoja. Vaikka valistustyötä tehtiin, kuolivat monet hätäravinnon vääränlaisesta esikäsittelystä tai liian suuren määrän nauttimisesta johtuviin komplikaatioihin. Ihmisiä kuoli nälkävuosina esimerkiksi oljesta aiheutuneisiin suolitukkeumiin ja lipeään, jota oli jäänyt jäkälään sitä esikäsitellessä.

pettuEnsimmäinen uutinen varaleivästä löytyi 7.4.1772 ilmestyneestä Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo –lehdestä.  Siinä puhutaan sammal-, suovehka-, pettu- ja sekaleivän soveltuvuudesta ihmisruoaksi. Myös muissa lehdissä oli 1800 -luvulla ohjeita ja luetteloita kasveista, joita voidaan käyttää ruoanvalmistuksessa.

Alla on oikolukuteksti lehtileikkeestä vuodelta 1892, jossa opastetaan mitä luonnosta saatavia raaka-aineita voidaan käyttää ruoanvalmistukseen ja miten ne esikäsitellään sekä sekoitetaan viljajauhojen joukkoon.

20.11.1892 Oulun Ilmoituslehti no 137 (Kansalliskirjasto Vanhat digitoidut sanomalehdet)

Hätäleivästä

sisältää ruotsiksi ilmestyvä terveydenhoitolehti ”Tidsfritst för hälsovård” viime vihkossaan erään kirjoituksen, jossa annetaan tieteelliselle perustalle nojautuvia neuvoja hätäleivän valmistamiseksi eri aineista. Jo vanhoista ajoista hätäleiväksi maassamme käytetyistä aineista hyväksytään tässä kirjoituksessa ainoastaan eri lajit jäkäliä sekä potut, suovehkan juuret ja erityisellä ehdolla myöskin parkki. Uusiksi leipäaineiksi ehdotetaan sienet, puolat ja karpalot sekä pihlajan- ja katajanmarjat.

Ruoaksi kelpaavia jäkäliä löytyy kolme lajia: kangas- ja poronjäkälä sekä kuusennaavat.

Enin tunnettuja ja myöskin enin käytetty on kangasjäkälä, joka leiväksi valmistetaan seuraavalla tavalla: Saaviin, jonka alareunasta löytyy tapilla varustettu reikä, pannaan 100 litran kohdalle (36 kannun) puoli kiloa (1 naula) potaskaa, jonka sulattua saaviin lisätään 10 kiloa(1 leiviskä) kuivatuita eli 30 kiloa (3 leiviskää) tuoreita jäkäliä vuorokaudeksi likoamaan. Vesi lasketaan nyt tarkoin saavista ja kylmää vettä kaadetaan sen sijaan. Tätä menettelyä pitkitetään kunnes jäkälät eivät enää maistu karvailta. Jos potaskaa ei saada, voidaan käyttää pari kuppia puhtaan vaatteen läpi siilattua lipeää, jota saadaan tuhkaa keittämällä.

Tällä tavoin karvaista aineksistaan puhdistettu jäkälä kuivataan nyt vähän lämmitetyssä uunissa ja voidaan semmoisena tallehtia vuosikausia. Paras on kumminkin valmistaa uunissa kuivattu jäkälä heti jauhoiksi, joka voipi tapahtua joko survomalla eli myllyssä jauhamalla. Jos jäkälän jauhoksi valmistaminen jätetään tuleviin aikoihin, on välttämätönta uudelleen kuivata jäkälät, koska ne ilmasta ottavat kosteutta, joka tekee niiden jauhamisen vakeammaksi.

Poronjäkälä on ruoka-aineeksi melkein yhtä arvokas kuin kangasjäkälä, mutta tämä viimeksi mainittu sisältää vähemmän karvaita aineksia ja tarvitsee sen tähden tulla vähemmän liuoitetuksi kuin poronjäkälä. Kuusennaavoja ei erikseen arvitse liuottaa, koska niissä ei ole mitään karvaita aineita. Ne ainoastaaan puhdistetaan löytyvästä liasta kylmällä vedellä pesemällä. Tämä peseminen voipi tapahtua siten, että naavat pannaan vasuun, jossa on pieniä reikiä, ja tätä sitten liikutellaan vedessä esimerkiksi jonkun joen rannassa, niin kauan, että huuhtomavesi, joka juoksee vasusta, on aivan puhdasta. Kuivina ovat sekä poronjäkälät, että kuusennaavat helpot musertaa ja seulomalla voidaan ne puhdistaa niistä läytyvistä havuista y.m.

Voidakseen käyttää pottuja leiväksi ovat nämä ensinnä keitettävät, kuorittavat ja survottavat, ehkä kyllä ei liene mahdotonta niitä käyttää keittämättömänäkin tähän tarkoitukseen. Niiden musertaminen sen kautta vaan käypi vähän työläämmäksi.

Kuivatuista katajanmarjoista käytetään ainoastaan ulkopuolinen, mehuinen osa; sisimmäinen kova osa on poistettava. Puolat, karpalot ja pihlajanmarjat kelpaavat semmoisinaan ja säilytetään, edellinen hillana, pihlajanmarjat kuivattuina. Suovehkan juuret kuivataan joko ulkoilmassa eli jollakin muulla tavalla ja käytetään sittemmin aivan samalla tavalla kuin potut.

Mainittujen hätäleipäaineitten ravintoarvo riippuu pääasiallisesti siitä, että ne sisältävät suuren määrän tärkkelysainetta. Mutta tunnettu on, ettei voida elää ainoastaan näistä aineista, vaan että ruumis tarvitsee ravinnokseen myöskin valkuaisainetta. Hyvästä jauhosta löytyy tätä ainetta tarpeellinen määrä, mutta mainituissa hätäleivässä sitä vastoin aivan vähä tai ei ensinkään. Hätäleipään on sen tähden pantava valkuaisainetta ja sopivinta on tähänkäyttää sieniä eli, jos semmoista on saatavissa, kuivattua, hienoksi muserrettua kalaa eli lihaa. Sienet säilytetään joko uunissa kuivattuina eli suolattuia ja muserretaan tarvittaissa survomalla.

Leipä valmistetaan näistä aineista parhaiten siten , että taikinaan lisätään ruis- eli ohrajauhoja. Hätätilassa käytettäköön kumminkin puoleksi jäkäläjauhoa. Taikina hapatetaan ja leivotaan sitten esim. jäkäläjauhoilla, johon on sekoitettava sopiva määrä hienoksi muserretuita sieniä, kalaa eli lihaa. Jäkälän asemesta voidaan myöskin joko osittain eli kokonansa käyttää pottuja eli suovehkan juuria. Katajanmarjaa jauhoissa ei ole käytettävä enempi kuin kolmasosa tarvittavasta jauhomäärästä ja pihlajanmarjoista ainoastaan kuudesosa joko kokonaisina eli muserrettuina.

Puolat ja karpalot sisältävät niin suuren määrän hapatetta, että lienee paras, jos tämä voipi tapahtua, käsillä saattaa taikina käymään ja vasta sittemmin siihen lisätä marjat niin, että taikina tulee sisältämään puoleksi marjoja ja jauhoja.

Jos jauhoja ei ensinkään ole , voidaan sekoittaa mainitut ainekset pottu eli naurispuuroon ja siitä valmistaa.”

Elias Lönnrot

Kalevalan kokoaja Elias Lönnrot oli ensimmäisiä kirjailijoita, jotka esittivät suomenkielisessä teoksessaan kasveja, joita voi käyttää ruokana. Hänen teoksensa ilmestyi nälkävuotena 1866. Sen nimi on Flora Fennica – Suomen Kasvio. Alla on otteita hänen teoksestaan. Kasvien kuvat eivät ole hänen teoksestaan.

(Artikkelissa voi olla kirjoitusvirheitä. En ota vastuuta tässä esitellyiden kasvien nauttimisesta tai nauttimisen jälkeisistä seurauksista. JT)
juolavehnä
Tr. repens L. Juolavehnä. — Muist. — Taidetaan eduin viljentää hyvässä maanlaadussa jos pieniä juuri-palaisia siihen istutetaan taikka siemeniä kylvetään; viljamaissa se muuten on haitallinen ruparuoho. Sen juuria sopii koota leivän-ainetten sekaan kalliina aikoina. Jauhoja sekä leipää taidetaan niistä valmistaa, kun ovat terveellisiä, eivätkä pahamakuisia.
kanerva
CALLUNA Salish. Kanerva. Ljung. C. vulgaris Sai. Muist. — Laihduttaa maan; katoo tav. kun maa aidataan ja lannoitetaan, tahi lehtipuilla istutetaan. Taidetaan elikon-ruuaksi hätätilassa koota, parahiten syksyllä myöhään. Paikoin sekoitetaan kanervan-kukkia ruisjauhoihin ja leivotaan Leiväksi.
Flora fennica

Kuvat ja leikkeet: Kasvien kuvat Public Domain Wikimedia Commons, Lehtileikkeet Kansalliskirjasto Dig Vanhat sanomalehdet

Lähteitä ja aiheesta muualla:

http://yle.fi/uutiset/1600-luvun_nalanhata_ajoi_aarimmaisiin_tekoihin/6256629

Nuppijauhoja, huutokauppoja ja lehtikirjoittelua. Alajärveläinen paikallisyhteisö 1860 -luvun näkävuosina. Riina Tiistola. https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/12066/ritiisto.pdf?sequence=1

http://fi.wikipedia.org/wiki/Suuret_n%C3%A4lk%C3%A4vuodet

http://fi.wikipedia.org/wiki/Suuret_kuolonvuodet

http://www.luontoon.fi/retkeilynabc/retkiruoka/ruokaluonnosta

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2010/11/23/pettu-hataravinnosta-terveysruoaksi

Karjan hätäravinto: http://www.helsinki.fi/kansatiede/histmaatalous/karjatalous/hataravinto.htm

© Jari J Tuomisto

Nälkä ja epätoivo – Valistus, naavaleipä ja Elias Lönnrot

Frans Immanuel Wettberg eli Kivekäs osa 2 – Syntymä ja perhe

Frans E Wettberg Kivekas
Lähde: Long Island Daily Press 27.3.1922

Törmäsin Fransiin sattumalta vanhan digitoidun lehden uutisessa. Siinä kerrottiin hänen maailmanympärysmatkastaan jalkapatikalla. Edellisessä osassa ”Ei mikään tavallinen elämäntarina osa 1 – Frans Immanuel Wettberg eli Kivekäs” kuvailin häntä yleisesti muutaman lehtileikkeen perusteella. Hän oli mies, joka esitteli itsensä tilanteen ja tarpeen mukaan; kapteeniksi, merimieheksi, leipuriksi, ammattipatikoijaksi, maapallonkiertäjäksi, kirvesmieheksi tai vedonlyöjäksi sekä viisilapsisen perheen isäksi Frans Immanuel Wettbergiksi tai Kivekkääksi. Päätin ottaa hänen elämästään hiukan enemmän selvää.

Ajan ja resurssien puutteen takia rajoitin lähdemateriaalin hankinnan vanhojen sanomalehtien uutisiin sekä kirkonkirjoista saatavaan tietoon sekä aineistoon, jota löysin Finna -hakupavelusta. Käytin apunani myös muutamaa paikallishistoriateosta ja tukeuduin kuortanelaisiin ystäviini.

Esittelen pintapuolisen selvitykseni tuloksia hänestä kertovissa artikkeleissani. Pyrin sitomaan Fransin elämän tapahtumat ja käännekohdat ajankuviin. Tukeudun johtopäätöksissäni osittain valistuneeseen tulkintaan. Olen täydentänyt Fransin elämän vaiheita sekä tapahtumia myös kuvitteellisesti. En ole ollut lähdekriittinen, enkä merkitse viitteitä tarkemmin. Esitän samalla yhden tavan, jolla saadaan rakennettua henkilöstä kuvaus sukua selvittäessä.

Fransin syntymä ja perhe

Haapaniemen pappila 2 pi rereKuortaneen Haapaniemessä sijaitsevan pappilan vanhan päärakennuksen makuukamarista kuului 26.03.1859  parkaisu. Tovin kuluttua äidin, kappalaisen vaimo Lovisan, kasvoilta kirposi autuaallinen hymy. Hän sai synnytyksen apuna olleelta lapsenpäästäjältä syliinsä pienen kurttuisen, käsiä ja jalkoja heiluttelevan, suuta mutustelevan lapsensa.

Isä, Kuortaneen kappalainen pastori Jacob Wettberg, oli seurannut jännityksessä tapahtumaa lastensa kanssa oven takana. Siellä olivat 15 vuotias Katarina, 8 vuotias Olga ja 5 vuotias Eva sekä 7 vuotias Johan. Lovisa vaimo oli jo 43 vuoden ja raskausajan loppu oli ollut vaikea ja synnytys tuskallisen pitkä.  Jacobin mieltä huojensivat kuitenkin oven takaa kuuluvat äänet, jotka saivat hänet rauhoittumaan. Hän laittoi kädet ristiin.

Picture_of_mother_giving_breast_to_infant_Wellcome_L0013924
Tekijä Craig, W.M. CC BY 4.0 lähde: Wiki Comm

Jonkun ajan kuluttua apuna ollut päästäjä aukaisi kammarin oven saliin rauhallisesti ja Jacob sekä lapset syöksyivät sisään. He katselivat innoissaan vitivalkeaan kapaloon käärittyä lasta äitinsä rinnoilla. Jacob isä istui vaimonsa viereen, otti häntä kädestä, puristi kevyesti ja sanoi ruotsin kielellä hiljaa: ”Gud är med oss i dag, min kära Lovisa!”  Uusi tulokas oli hänen pappisperheensä 11. lapsi. Pappilan tapahtumat, olivatpa ne mitä tahansa, olivat alati seurakuntalaisten kiinnostuksen kohteena. Kuortanelaiset saivat vielä samana iltana tietää, että pappilassa oli syntynyt poikavauva ja olivat siitä iloissaan.

Pojan kastetilaisuus järjestettiin seuraavana päivänä. Kuortanejärven jäät olivat sulamassa ja siellä täällä oli tummia avantoja. Pappilan kuistia ja seinustaa lämmittivät keväisen auringon säteet. Räystäät tippuivat ja pihalla oli jo pälviä. Talitiainen lauloi jossain viereisen koivun oksalla ja varpusparvi lehahteli pälveltä toiselle levottomana. Olihan jo maaliskuun loppu.

Kaste ja lapsen ristiminen tapahtuivat Lovisa äidin vuoteen vierellä vanhan puolen makuukamarissa.Tilaisuudessa puhuttiin ruotsin kieltä, jota Wettbergeillä käytettiin yleensä myös kotona. Paikalla olivat vain kutsutut ja oma perhe. Naiset ja tytöt olivat pukeutuneet siisteihin muodinmukaisiin vaaleansävyisiin vaatteisiin ja miehet tummiin. Tunnelma oli pidättyvän juhlallinen. Lovisa seurasi sitä vuoteesta.

Kastemerkintä frans
http://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/kirkonkirjat/kuortane/syntyneet_1856-1883_uk331/28.htm

Uusi lapsi ristittiin Frans  Immanuel Wettbergiksi, Immanuel eli ”Jumala kanssamme”. Kummeiksi tulivat pappilan naapuri Jaakko Matinpoika ja Susanna Juhontytär  Hiironniemi sekä kohta 17 vuotta täyttävä, vasta piikana aloittanut, Ida Enqwist  Alajärven Tallbakasta. Tilaisuus oli lyhyt ja virren veisuun jälkeen juotiin kahvit salin puolella. Sisaret Katarina, Olga ja Eva sekä veli Johan olivat seuranneet tapahtumaa vähän kauempana. He olivat iloissaan saadessaan velipojalleen nimen. He katsoivat nimen kuultuaan hymyillen toisiinsa ja väänsivät sitä heti ”Ransuksi” ja ”Empuksi”. Perheen vanhimmat lapset eivät olleet paikalla. Esikoinen Peter, August ja Josef olivat jo omillaan ja asuivat muualla.

Se oli ilon ja onnen päivä Wettbergillä. Kastetilaisuus oli myös yksi päivän puheenaihe kuortanelaisilla ja heillä oli pojan vasta ristitty nimi Frans Immanuel nopeasti tiedossa. Se oli kulkenut ympäri pitäjän omia reittejään. Rippikirja Kuortane 1862

Yllä rippikirjan ote, jossa esitetään Wettbergin perhe Fransin syntymän aikoihin. Luettelossa on myös hänen pikkuveljensä Karl, joka syntyi vuonna 1861. Perheen kaksi lasta Jacob Elisa ja Frans Jakob, olivat kuolleet aikaisemmin. Jacob 5 vuotiaana ja Frans Jacob 2 viikon ikäisenä. (http://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/kirkonkirjat/kuortane/rippikirja_1856-1862_mko13-25/29.htm)
Viite/Kotona puhuttu kieli: Ruona, Kylä historian laineilla -kirjassa, Heikki Klemettiä käsittelevässä artikkelissa hän oli puhunut kotona äitinsä Eva Klemetin os. Wettbergin kanssa 10 vuotiaaksi asti ruotsin kielellä. 

Fransin elämää koskeviin vaiheisiin on linkit alla. Artikkeleissa seurataan hänen eloaan kronologisesti 1859 – . Niissä tukeudutaan lehtileikkeisiin, vanhoihin valokuviin, rippikirjoihin sekä muihin merkintöihin, joita on kirjoitettu hänestä, ajasta, mijööstä sekä juttuihin liittyvistä henkilöistä:

Frans Immanuel Wettberg eli Kivekäs osa 10 – The Finn Walker, White House and President’s signature

Frans Immanuel Wettberg eli Kivekäs osa 9 – The New York Times ”Jolly Finnish Tar On a Long Voyage Afoot” 

Frans Immanuel Wettberg eli Kivekäs osa 8 – Lurkevitshi ja nimismiehen kunnia

Frans Immanuel Wettberg eli Kivekäs osa 7 – Santarmiurkkija vai Don Quijote

Frans Immanuel Wettberg eli Kivekäs osa 6 – ”Inga lyckopengar

Frans Immanuel Wettberg eli Kivekäs osa 5 – Fennomaniaa, kruununnimismies Sparfvén ja New York

Frans Immanuel Wettberg eli Kivekäs osa 4 – Leipuri ja merimies

Frans Immanuel Wettberg eli Kivekäs osa 3- Lapsuus ja nuoruus Haapaniemen pappilassa 

Frans Immanuel Wettberg eli Kivekäs Osa 2 – Syntymä ja perhe

Ei mikään tavallinen elämäntarina osa 1 – Frans Immanuel Wettberg eli Kivekäs

sekä lisää aiheesta sekä hänen elämänsä vaiheisiin liittyvistä paikoista :

Ensimmäinen sortokausi

01.12.1901 Ikaalilainen -lehti : lukemista Ikaalisten kihlakuntalaisille

Kuortaneen Haapaniemen pappila v.1600 – 1800 – Hengellisyyden ja sivistyksen ikkuna , artikkeli Jari Tuomisto

Pappilan ihana, vanhantyylinen puutarha – Kadonneen puutarhan luonnostelua

Jenny Elfvingin artikkeli ”Kuortaneen pappilan ihana, vanhantyylinen puutarha” Kansan kuvalehti nro 45 sivu 3-4 vlta 1928

Pappilan empire tyylinen näköalaterassi – Kuortaneen Haapaniemen vanha pappila, Jari Tuomiston artikkeli, v. 2018

Lisää tietoa ja kuvan yleensä pappiloiden ihmisistä, elämästä, sisutuksesta ja kalustuksesta vuosilta 1860 – 1890 saat muun muassa katselemalla kirkkoherrantytär Toini Olga Kallion , s.11.7. 1891, piirtämiä upeita vesiväritöitä ja niissä olevia selityksiä Ruoveden ja Pirttikylän pappiloista. Niihin pääset tästä Finna -hakupalvelun linkeistä: ”Ruoveden pappila” ja ”Pirttikylän pappila”.

”Ruonan kylä ja Haapaniemen pappila” , Museoviraston verkkosivut

Ensio Rislakin eli entiseltä nimeltään Svanbergin ”Valentin” nimellä kirjoitettu kirja ”Pappilan häjy poika”, jossa hän kertoo muun muassa hänen lapsuudenkokemuksistaan Kuortaneen Haapaniemen pappilassa 1900 -luvun alussa.

Tapaus pastori Jaakko Wettberg – vaikutukset Kuortaneella 1849-1885

Suuret nälkävuodet

Kaikki lehtileikkeet, joissa ei ole perusteellisia lähdemerkintöjä ovat Kansalliskirjaston Digi -aineistosta.

 

© Jari J Tuomisto

Frans Immanuel Wettberg eli Kivekäs osa 2 – Syntymä ja perhe

Ostetaanko Suomen ja suomalaisten henkilöhistoriatieto tulevaisuudessa ulkomailta?

Sukututkimus on murroksen edessä, uusi nettisukupolvi on astumassa esiin ja sillä on tietokone, netti ja sen mahdollisuudet tiedossa. Kun he tulevat siihen ikään, että heitä alkaa kiinnostaa omat esivanhempansa ja heidän elämänsä, niin he ihmettelevät, jos tätä tietoa ei saa haettua netistä. Kohta he sitä vaativat.

Ulkomaalaiset sukutietokantapalvelut, kuten esimerkiksi Ancestry.com tai MyHeritage, tarjoavat tällä hetkellä maailmanlaajuisesti sukututkimustietoa. Tiedot ovat lähinnä suvun henkilöiden perustietoja ja heihin liittyviä tarinoita. Tietoja on tarjolla myös suomalaisille, rahasta tai lahjoituksesta.

On hämmentävää, että suomalainen maksaa jo nyt siitä, että saa syöttää jopa vuosikausia tehdyn sukutietokantansa ulkomaalaiselle sukupalveluohjelmistolle ja lisäksi sen jälkeen maksaa vielä vuosimaksua vuosittain! Kuka muuten vastaa tällöin ulkomaalaiselle palvelulle syötetyn tiedon yksityisyyden suojasta, kun sukutietopalvelimet ovat on esimerkiksi Timbuktussa? Niin, tieto taitaa olla siirron jälkeen maamme lakien ulottumattomissa.

Onhan Suomessakin jotain tehty palvelujen nykyaikaistamiseksi. Suomen Sukututkimusseuran toimesta on esimerkiksi kirkonkirjoja digitoitu ja Arkistolaitoksella on digitointi meneillään. Suomessa sukututkimusta palvelevat tietokannat ovat laadukkaita, mutta niiden tarjoamat palvelut ovat enemmän tai vähemmän levällään. Kokenut sukututkija taitaa, aloittelija löytää kun sinnikkäästi hakee ja satunnainen suvustansa kiinnostunut ei löydä ja on ymmällään! Kokenut on laatinut itselleen usean linkin kokoomasivun, aloittelija etsii kerta toisensa jälkeen nuo tietokannat.

Kun hain muutama vuosi sitten itselleni perustietoja esivanhemmistani, tukeuduin eniten Suomen Sukututkimusseuran HISKI – eli Historiankirjat – tietokantaan sekä yksityisen yrittäjän SukuJutut-sukututkimusohjelman myynnin ympärille rakennettuun foorumiin ja erityisesti SUKURAITTIIN. Sukuraitti on hyvä esimerkki siitä, miten yksityiset sukututkijat ovat valmiita antamaan kaikkien nähtäväksi ja muiden sukututkijoiden käyttöön jopa tuhansia tunteja vaatineen työnsä, ilmaiseksi. Hyviä tietolähteitä olivat myös sukututkijoiden nettisivuillensa verkkoon laittamat sukupolvikaaviot ja – kirjat, jotka löytyivät sieltä täältä sinnikkäällä hakemisella.

Kaiken kaikkiaan sukutietoverkon kansalaista ja sukututkimusta palvelevan tiedon hallinnointi on saatava Suomessa kunnolla yksiin käsiin. Sukututkimuksen johtaminen Suomessa tarvitsee lisää suunnitelmallisuutta, keskittämistä ja kehittämistä. Se tarvitsee myös ylempää ohjausta ja rahoitusta. Sukututkimus on mikrohistoriaa parhaimmillaan ja palvelee yhteiskunnan sekä sen ihmisien tarpeita.

Johtaminen ja tilanteen hallussapito tarkoittaa myös, mitä suurimmassa määrin, lain noudattamisen hallintaa. Toimintaa voisi kehittää esimerkiksi joko ”julkisperustaiseksi” tai ostaa palvelu ulkopuoliselta yrittäjältä, joka rakentaisi palvelun ostajan tarpeen mukaiseksi. Kolmantena vaihtoehtona voisi olla tuo ulkomaisten sukuohjelmistojen palvelujen ”malli”, jossa palvelu ja hallinta rakennettaisiin kuitenkin kotimaiselle perustalle. Tällöin rahoitus otettaisiin käyttäjien, eli kansalaisten rahapussista. Palvelun tasoa ylläpidettäisiin ohjausvastuussa olevalta taholta jokaisessa vaihtoehdossa sopimuksin ja laatua seurattaisiin palautteen tarkastusten avulla.

Näkymä siitä, että Suomen kansan henkilöhistoriatieto ostetaan tulevaisuudessa ulkomailta, on ainakin minulle vieras. Pidetään se omissa käsissämme.

Lisää aiheesta tai sitä sivuten:

Jos sukututkimus ei ole osa historiantutkimusta, niin mikä sitten on?

Mikrohistoriaa parhaimmillaan ja koko kansalle!

Sosiaalinen media – valmiina hyödynnettäväksi

© Jari J Tuomisto

Ostetaanko Suomen ja suomalaisten henkilöhistoriatieto tulevaisuudessa ulkomailta?