Frans Immanuel Wettberg eli Kivekäs osa 3- Lapsuus ja nuoruus Haapaniemen pappilassa

Frans E Wettberg KivekasTörmäsin tähän Kuortaneelta, Etelä-Pohjanmaalta, lähtöisin olleeseen papnpoika Fransiin sattumalta vanhan digitoidun lehden uutisessa. Siinä kerrottiin hänen maailmanympärysmatkastaan jalkapatikalla. Edellisessä osassa ”Frans Immanuel Wettberg eli Kivekäs osa 2- Syntymä ja perhe” kuvailin hänen syntymäänsä ja perhettä Kuortaneella. Mikä on tämä lehtileikkeitten perusteella oleva ihmemies; merimies, leipuri, ammattijalankulkija, ”lännenmies”, maapallonkiertäjä ja vedonlyöjä sekä viisilapsisen perheen isä Frans Immanuel Wettberg eli Kivekäs? Taisipa hän kaiken lisäksi olla lehtileikkeiden mukaan syytettynä murhastakin.  Päätin ottaa hänen elämästään hiukan enemmän selvää. Käytän lähteinäni vanhoja sanomalehtilehtiä ja muita saatavilla olevia tietoja esimerkiksi digitoiduista kirkonkirjoista. Täytyy myöntää se, että tämän herra Fransin ”liikkujen” selvitys on ollut mielenkiintoista ja osin hankalaakin salapoliisityötä.

Fransin synnyinkoti oli Kuortaneen Haapaniemen pappila

vanhakartta-haapaniemipappila

vanha-pappila-haapaniemi-kuortane

Kuvan lähde: Kuortaneen Vaiheita sanoin ja kuvin. Heikki Klemetti. Kuortaneen pappilan entinen ”vähäpuoli” Lakajoen sahalle siirrettynä. Oli ennen korkeammalla kivijalalla. Ikkunat oli pienemmät ja oven edessä portaitten kate. Todennäköisesti tämä rakennus on ollut aikoinaan pappilan ainoa asuinrakennus silloin 1700 – luvun alulta ainakin.

Haapaniemen ensimmäinen asuirakennus lienee toiminut myös kappalaisen pappilana 1660 -luvulta lähtien. Olen piirtänyt pappilarakennuksen Heikki Klemetin kirjassa ”Kuortaneen vaiheita sanoin ja kuvin” olleesta valokuvasta, jossa on hänen tietonsa mukaan  Haapaniemen ensimmäinen asuinrakennus. Alussa siinä lienee ollut malkakatto ja se on ollut puun värinen eli harmaa. Malka- ja turvekatto olivat yleisiä kattorakenteita Kuortaneenkin rakennuksissa tuohon aikaan.

Tämä rakennus oli Fransin lapsuuden aikaan 1860 -luvulla ”väentupa”, jossa Fransin perhe asui 1865 lähtien.

haapaniemipappila160014-001

haapaniemipappila160013-001

haapaniemipappila160011
Tämä piirrokseni on pärekatolla, joka tuli kuitenkin käyttöön vasta 1800 -luvun loppupuolella. Uudempi pappila oli jo rakennettu tuolloin 20 metriä ylemmäs tästä rakennuksesta.

Haapaniemen pappila 2 pi rere

Fransin synnyinkoti oli 1811 rakennettu uusi pappila.

haapaniemen-pappila-jarven-puolipi
Haapaniemen nykyinen päärakennus lienee rakennettu 1811, jonka jälkeen siihen on tehty lisäsiipi ja useita huoltoremontteja. Terassi on komea ja siitä aukeaa ranta ja Kuortanejärvi katselijan silmiin.

Pappilassa oli asuin- ja vierastupa sekä keittiö saman katon alla. Rakennuksen keskellä oli eteinen ja sali ja sen molemmin puolen kamarit ja keittiö.

aittakuortanehaapaniemi-jari-j-tuomisto-pi

haapaniemitallinavettakuortane-jari-j-tuomistopi
Nykyinen ulkorakennus sijaitsee mitä todenäköisimmin vanhan navetan ja hevostallin paikalla

Kuortaneen Haapaniemen pappilassa oli asuintupa, jossa oli kaksi kamaria ja kyökki sekä eteinen saman katon alla, panimohuone, jossa on leivinuuni ja kyökintakka, kaksilattiainen aitta eli luhti, ruoka-aitta ja kaksilattiainen lato ja luua välissä sekä navetta parsineen ja talli tarpeenmukaisine pilttuineen.

haapan-kuortanepappilan-takapiha-jari-j-tuomistopi
Pappilan aikaisempi päärakennus sijaitsi parikymmentä metriä lähempänä järveä, mutta alue huvimajalle ja puutarhalle oli samalla lailla kuin kuvassa sijoitettuna ja reunustettuna kiviaidalla. Sitä oli mukava katsella pappilan terassilta.

 

Luonnonkauneus Haapaniemessä

Haapaniemi sijaitsee Kuortanejärven pohjoisrannalla.

haapaniemi-pappila-piha-3-jari-j-tuomistopiHaapaniemen pappilaa reunustaa peltoaukeat. Sitä varjostaa siellä täällä vanhoja korkeita riippakoivuja ja havisevia haaparyhmiä.

Rantaan vie lehväkuja, joka varjostaa kulkijan tien ja luo turvallisen tunnon. Kesäisin saa valon ja varjon leikki luonnon vihreissä ja kirjavissa väreissä Haapaniemessä olijan mielen rauhoittumaan ja ihastelemaan sitä yhä uudelleen. Siellä on papilla ja hänen perheellään hyvä olla, tehdä virkatyönsä ja asua.

haapaniemi-pappila-lehtokuja-jari-j-tuomistopi

 

Kuortanejärven rannat ovat hiekkaiset ja osittain kivikkoiset. Järven vesi on lämpimän ruskeaa ja kaislikot reunustavat rantaa siellä täällä. Rannassa on puulaituri, jonka alle on kerätty jo aikaisemmin rantavedessä olleet nostettavat kivet. Ranta oli pappilan kohdalta pitkälle matalaa ja hiekkaista. Ranta, laituri ja vilpola eli rantamaja olivat oiva paikka niille, jotka halusivat uida tai viettää rannalla muuten vain aikaa. Tuuli kävi usein kuitenkin järveltä päin ja silloin rannassa oli perin ikävä olla. Venevalkama oli kaivettu laiturin läheisyyteen rannan suojaan.

nakyma-kuortaneen-kirkkoon-pappilasta-jari-j-tuomistopi

nakyma-kuortaneen-kirkkoon-haapaniemen-pappilasta1pi
Näkymä Kuortaneen kirkkoon Haapaniemen vanhalta kivilaiturilta.

Kirkkovene, jossa oli 6 airoparia, on ollut koko pappilan ajan tärkeä kulkuväline. Kirkon torni ja tapuli siintää rannasta katsoen noin 3 kilometrin päässä järven vasemmassa laidassa hiekkatöyryn ja metsikön takaa. Kirkkoon ja kirkonkylälle soudettiin järven selän yli usein varsinkin hyvällä säällä. Veneeseen mahtui monta henkilöä ja aina oli vapaaehtoisia soutajia. Pappi oli monesti pitämässä perää.

nakyma-lansirannalle-haapaniemestapi-jari-j-tuomisto

Toinen vene oli kalastusta ja ajankulua varten. Ei pappilassa paljoa kalastettu, jos poikasten onkimista ei oteta huomioon. Jos kalaa tarvittiin, sitä sai ostettua hyvätahtoisilta kalastajilta.

Pappila virka- ja asuinpaikkana

Vuonna 1811 rakennettu pappila rippikoulusaleineen ja asuinhuoneineen sekä väentupa eli ”vanha pappila” ja mahdollinen renkitupa sekä sen muut rakennukset olivat Kuortaneen seurakunnan. Päärakennuksessa eli pappilassa, jota kutsuttiin myös puustelliksi, olevien vierashuoneiden lisäksi oli sen länsipäädyssä todennäköisesti kouluhuone.

Tärkeät virkamiehet, kirkolliset ja muut huomattavat vieraat sekä pastorin sijaiset majoitettiin pappilan päärakennukseen. Olipa pappilassa mahdollisesti ajan hengen mukaan myös olut- ja viinikellari valtion virkamiehiä, kuten maamittareita, tuomareita ja upseereja varten. Väentupa oli nimensä mukaisesti tarkoitettu pappilan ”tavalliselle” väelle. Pappilassa oli lisäksi navetta, jossa oli ainakin hevosia ja lehmiä sekä lampaita, sikoja ja kanoja.

 

Pappilan hyvinvoinnin ja elämän ylläpitäjät

Naisväki hoiti kodin ja pappilan askareet. Johtajana oli kappalaisen vaimo, pappilan emäntä. Töitä oli paljon. Emäntä teki itse kotitöitä ja piti huolta lapsista. Kappalaisella ja hänen sijaisillaan oli apunaan palvelijoita. Sisätilatöihin palkattiin sisäkkö ja navettaan karjapiika. Sisäkkö huolehti emännän kanssa kodin ja pappilan yhteisten tilojen hoidon ja tarjoilut. Navettapiika hoiti tilan lehmien ylläpidon ja maidon lypsyn jatkokäsittelyineen. Miesten työt kuten hevosten hoidon ja ajot hoiti pappilan renki.

Pappilan elämässä arvostettiin tuona aikana käsitöitä, raamatun ääneen lukua ja kuuntelua. Niiden ääressä istuttiin ja rauhoituttiin. Myös tarkkaa ja jopa muodinmukaista pukeutumista pidettiin tärkeänä.

Hevonen oli tärkeä apu monessa asiassa. Se kuljetti pappia ja pappilan väkeä päivittäin paikasta toiseen, ympäri pitäjää. Kirkkomatkat olivat sille tuttuja. Kesällä se valjastettiin useimmiten vetämään kärryjä ja talvisin rekeä. Kyllähän sillä tehtiin myös pappilan maatöitä, mikäli sille aikaa reissuiltansa jäi. Pappilan renki huolehti yleensä hevosen valjastuksesta, ajosta ja sen hoidosta.

”Hengellisyyden ja sivistyksen ikkuna” kuortanelaisille

Seurakunta ja kuortanelaiset odottivat, että pappilan rakennukset ovat kauniita, edustuskelpoisia ja siistejä. Sen vieressä olevat puutarha ja hedelmäpuut oli myös oltava edustuskelpoisia. Ne olivat myös esimerkkinä koko pitäjän talollisille. Uusimpana muotina oli pappiloihin tulossa hyötypuutarhanurkkaus mauste- ja rohdoskasveineen ja siitä puhuttiin myös Kuortaneella.

Fransin lapsuus nälkävuosina 1860 -luvulla

Frans eli lapsuutensa ja kasvoi Kuortaneella Haapaniemen pappilassa 1860 -luvulla, jolloin Kortaneenkin pitäjää koettelivat niin kutsutut nälkävuodet.

Nälkävuodet ajoittuivat 1860 -luvulle Fransin lapsuuteen.  Aikaa kuvaa kertomukset esimerkiksi siitä, miten vuonna 1867 kevät tuli myöhään ja lunta oli vielä toukokuun lopulla paljon, lumimyrskyt pauhasivat lakeuksillakin ja kirkot olivat täynnä surullisia ihmisiä.

Talvella 1867-1868 nälkä kouraisi pahiten koko kansaa. Kuortane säästyi pahimmalta, sinne kulki kuitenkin muilta pahemmin kärsineiltä alueilta kerjäläisten joukkoja. Keväällä aliravitsemuksesta johtuvasta alentuneesta vastustuskyvystä heikentyneet ihmiset saivat sairauksia, joita osa ei enää kestänyt.

Pappilassa nälkävuosista selvittiin mitä ilmeisimmin ainakin kohtuullisesti seurakuntalaisten avustuksella. Nälkä ja siitä puhuminen olivat kuitenkin varmasti pappilassakin jokapäiväiseen elämään liittyvää, eikä siltä lie säästynyt Fransikaan. Uskottavaa on myös se, että pettuleipä tuli myös pappilassa tutuksi. Asuinalueiltaan lähteneitä nälkää näkeviä kerjäläisiä kiersi Kuortaneellakin talosta taloon ja tuli heitä pappilaankin.

kerjalaiset-haapaiemi-pappila
Kerjäläisperhe maantiellä. Robert Wilhelm Ekmanin maalaus vuodelta 1860
Kulkuri
Hallands Konstmuseum. CC BY-NC 3.0

Frans ja isä Jaakko -pastori

Frans -pojan isä Jacob Wettberg oli siis pastori. Hänellä oli ollut vuodesta 1849 lähtien kappalaisen virka Kuortaneen kappeliseurakunnassa. Fransin perhe asui pitkään Kuortaneen Haapaniemen pappilan vanhassa pytingissä, jota nimitettiin myös kappalaisen puustelliksi. Se oli aiemmin pappilan päärakennus, joka oli järven rannasta noin 80 metrin päässä.

Myöhemmin, vuonna 1865, Jaakko isä teki sopimuksen muuttamisesta niin kutsuttuun vähäpuoleen. Puustelli, eli päärakennus, ja vähäpuoli muodostivat yhdessä navetan, hevostallin ja aitan kanssa suojaisan sisäpihan. Sinne eivät yltäneet Kuortanejärven myrskyt, eivätkä Maunuksen peltoaukean puhaltavat puhurit. Länsituulilta sitä suojasi Hiironniemi ja sen korkeat lehvät. Pieni kuusimetsikkö suojasi taas sitä pohjoisen suunnasta puhaltavalta kalsealta ja kylmältä pohjoistuulelta. Pappilan sisäpiha oli lämmin ja löytyi sieltä sopivasti varjopaikkojakin.

Pappila oli ollut isä Jacobin virkatalona vuodesta 1849. Hän oli paljon poissa kotoa. Papilliset työt, velvollisuudet ja pitkät välimatkat veivät häneltä paljon aikaa. Kuortaneen seurakuntalaiset olivat valinneet hänet virkaan äänten enemmistöllä ja olivat olleet tyytyväisiä Jacob pastoriinsa. Hänen vietti aikaansa heidän kanssaan paljon, myös tavallisten virkatehtäviensä lisäksi.

Isä Jaakko oli myös perheen pää, kuten ajan kuvaan kuului. Kotia ja lapsia hoiti ajan tapaan äiti Loviisa. Hänellä oli apunaan pappilan sisäkkö ja navetassa oli apuna navettapiika. Vaimonsa ja lapsiensa luo kotiin eli pappilan pienempään pytinkiin pastori ehti työreissuiltansa usein vasta iltatunteina.

Vaikka isä Jaakko oli valittu voittajana kappalaiseksi pitäjän vaalissa kuortanelaisten seurakuntalaisten äänillä, hänen toimensa eivät miellyttäneet Alavudella tuohon aikaan hallintoaan pitävää kirkkoherraa. He eivät pitäneet Wettbergin tavasta hoitaa työtään ja esiintymisestä muuna aikana. Hänen edesottamuksensa esimiehensä sekä myöhemmin myös kirkon ja seurakuntalaisten kanssa loivat tummia varjoja hänen ja perheen hyvinvointiin ja päivittäiseen elämään.

Kuortaneen seurakunnan kappelipappila oli Jacob pastorin hallinnassa virkapalkkaa vastaan. Hänen kuului sopimuksen mukaisesti pitää huolta pappilasta ja hänen hallintaansa annetuista seurakunnan maista. Ei Jacob ehtinyt paljoa pappilan maatöitä johtamaan, saati niitä itse tehdä. Pappilan maiden vaillinainen hoito alkoi näkyä. Siemenviljarästit ja puustellin korjaustarpeet kertyivät vuosi vuodelta. Pappilan rakennuksien ylläpitotoimien ja huollon puute alkoivat näkyä 1860 luvulla. Niiden huono hoito alkoi huolestuttamaan Kuortaneen seurakuntalaisia. Pappilan rakennuksien ulkoasu jäi näyttävyydeltään Kuortaneen isäntien kaksfooninkisten eli kaksikerroksisten puisten pohjalaistalojen jälkeen.

Isä Jacobin mieltä oli synkistänyt myös viran vastaanottamisesta 1849 lähtien vuosi vuodelta kasvava paine hänen esimiehensä ja eräiden seurakuntalaisten taholta. Paineet kirkkoherran ja myöhemmin kasvavana seurakuntalaisten tahoilta vaikuttivat myös kodin ilmapiiriin, eivätkä ne jääneet huomaamatta lapsiltakaan. Paine oli muuttunut myös julkiseksi.

Jacob isä kävi virallisesti taistelua oikeuksiensa puolesta eri oikeusasteissa vuodesta 1861 lähtien. Oikeusprosessin tuloksena ylin oikeusaste senaatti päätti jäädyttää hänen virkansa toistaiseksi. Tämä aiheutti sen, ettei hänellä ollut enää tuloja elättääkseen perheensä. Perhe eli tuon jälkeen monta vuotta suuressa puutteessa. Isä Jacobilla ei ollut enää varaa palkata apulaista kotitöihin eikä navettaan. Tämä Fransin isän hyllyttäminen ja viran sekä palkan jäädyttäminen päättyi Jacob isän kuolemaan 26.5.1870. Fransin isä kuolinsyyksi on laitettu kirjoihin hengen ahdistus.

Esimiehen painostus ja kappalaisen vuodesta toiseen jatkuva ”hyllytys” virastaan kirkon tuomiokuntakäsittelyjen ajaksi johtivat hänen ja perheensä kasvavaan epäsuosioon ja ”silmätikuksi” joutumiseen Kuortaneella. Perheen toimeentulo laski ja lasten koulutukseen laittomahdollisuudet heikkenivät. Tästä kertoo kirjassaan ”Kuortaneen vaiheita sanoin ja kuvin” myös Fransin siskon mies Heikki Klemetti.

Yhtenä merkkinä seurakuntalaisten ja kappalaisen perheen suhteiden viilenemisestä voidaan nähdä myös kappalaisen perheen muuttojärjestelyt kappalaisen puustellista isompaan ”vähäpuoleen”. Asia otettiin ensimmäsien kerran esille kirkonkokouksessa vuonna 1862 ja sopimukseen päästiin vasta kolmen vuoden päästä. Sopimus ja ehdot muuttamisjärjestelyistä ovat tässä kirkonkokouksen pöytäkirjassa syyskuun 17. päivältä 1865. Oliko seurakuntalaisilla halu päästä eroon esimiehensä epäsuosioon joutuneesta kappalaisestaan ja hänen perheestään sekä antaa  puustellin kunnostettavat tilat kappalaisen sijaiselle? Näin kävikin myöhemmin.

Lapset ja heidän joukossaan Frans eivät voineet olla kuulematta ja aistimatta perheen vanhempien kokemista vaikeuksista ja ahdistusta. Ensimmäisellä kymmenellä kuullut ja koetut asiat  eivät voineet olla vaikuttamatta myös Fransin kasvuun, arvoihin ja asenteiden muodostumiseen. Isä Jaakko kuoli ilmeisen väsyneenä kaikkeen vuonna 1870 64 vuotiaana. Frans oli tuolloin 11 vuotias.

wetberg

Omaisten ja ehkä vanhempienkin katkeruudesta kertonee myös Fransin äidin Loviisan useita vuosia myöhemmin ilmestyneessä kuolinilmoituksessa oleva värssy :

”Sitt’ nähdä saan minun Jumalan

Kasvot ja silmät kirkkaat

Kaupungiss’ uudess’ iankaikkisuudess’

Ilon kanss’ ilman pilkatt'”

Ajankuva 1870 luvulla Kuortaneella

”Ajankuvaa Kuortaneelta 1830 -1920” -verkkosivu on tässä linkissä.

Ajankuvasta Kuortaneella vuonna 1874, Fransin ollessa 15 vuotta, saa kuvan myös ”Uusi Suometar no 103 Maaseudulta v.1874-lehtileikkeestä:

”Kuortaneelta 18.8.1874

Etehen päin on elävän mieli, ja sinne päin mekin koetamme kulkea, vaikka hitaalta se näyttää. Vaan parempi hiljaakin, kuin ei ollenkaan.

 Täällä, niin kuin muuallakin, on ollut kysymys mihin tarpeeseen käytetään ne rahat, joita hallitukselta on saatu viinaverosta ja joita saatiin 248 markkaa 23 penniä. Sanotut rahat on kunta päättänyt panna kansakoulun kassan perusteeksi, ja aivan yksistä mielin, jotta ei ollut yhtään vastaan sanojaa.

 Kaikilla oli se mieli, että kun meidän seurakunnassa sanottua wiinaa ylen runsaasti wiljellään, se myös ylöllisen raakuuden myötänsä tuopi, ja että sanotut rahat siis ovat käytettävät siihen tarkoitukseen, joka toisi sivistyksen myötänsä. Jos sanotun wiinaveron jako tehtäisiin sen mukaan kuinka paljon kussakin seurakunnassa wiljellään sanottua wiinaa, niin luulisin meidän seurakunnan osaksi tulevan likemmä 2000 markkaa. Kun sanottu wiina olisi Amerikasta asti, eiköhän salakapakat olisi vähän harvemmat, eikä joka toisessa mökissä, niin kuin nyt on. Kun sanottu wiina suuren valtameren takaa tuotaisiin, niin tottahan edes tuo hyvä maku jäisi wälille.

 Kyllä täällä olisi tarpeen waranimismies, joka estäisi suurta wiinan tulvaa, ettemme siihen hukkuisi. Herra läänin kuwernööri on luvannut sanotun nimismiehen, ja sitä on pyydettykin; mutta ei sitäkään ole kuulunut , ainakaan vielä. En luulisi sitä missään paremmin tarwittawan kuin täällä, kun wan olisi mies eikä miettulainen.

 Tämän kuun 5. p. wastaan warkaat murtautuivat wiidestä lukosta sisälle vaivaistukkiin, josta rahat, arviolta noin 20 markkaa, pihdit ja seinävaran. Voi surkeus suuri, kun tällaisia löytyy, jotka niin hirvittävää raakuutta harjoittavat. Olisi tarpeen esirukouksella lähestyä suurta Luojaa näiden raukkain puolesta, jotta Jumala awaisi heidänkin silmänsä näkemään millä tiellä hekin waeltawat, ja että he tekisivät totisen katumuksen ja parannuksen . Warkaista ei ole mitään tietoa. Ollaan siinä luulossa, jotta ei näin hirweän raakoja löydy omasta seurakunnasta, waan että ne owat olleet jostakin tulewia.

Wiime toukokuun 7. päivänä Etelämäen talossa tapahtui hirveä tulipalo. Walkea pääsi navetasta irralle ja poltti poroksi nawetan, 7 lehmää, 1 härän, 2 wasikkaa ja 5 lammasta. Wahinko on arwattu 1003 markkaan 25 penniin. Toinen tulipalo on ollut Matti Koiviston talossa wiime maaliskuun 17 p., jossa paloi poroksi aittariwi ja siinä paljon löytyvää irtainta tawaraa. Wahinko on arwattu 1907 markkaan 30 penniin.

Pappilan puustellia on seurakunta korjannut oikein miehen tawalla. Wiime syksynä wedettiin puustellin tielle santaa 700 kuormaa, ja niittyjen perkaamiseen on mennyt 350 miehen päivätyötä, sekä pellon ojien perkaamiseen 175 miehen päivätyöt. Sitten on iso pytinki rakennettu tällä suvella , sisältä ja päältä, kaikki uudesta, paitsi seinät.  Niin hyvästi on tehty kuin waan on saatu, maksoi mitä maksoi. Lisäksi on korjattu muita ulkohuonehia paljon. 3 maalaria maalaa parahillaan aita luikua sanotussa pytingissä. Kyllä luulen sanotun pykäyksien maksamaan tulewan likemmä 3000 markkaa. Kun kaikki palorahat ja pappilan pykäysmaksu pannaan yhteen, niin kyllä isännät taskunsa saawat warustaa kun menevät maksamaan. Toiste lisää. J. Kokkila”

Kasvuympäristö

Kasvuympäristö oli pappilassa virikkeitä antava, vilkas ja  joissain määrin ehkä vaativa. Pappilan tavat, säännöt ja sosiaalinen elämä sekä niiden omaksuminen loivat Fransin elämälle perustan.

Ensi vuodet 1860 –luvun alussa

Frans ja hänen pikkuveljensä Karl kasvoivat ensi vuodet äidin hellässä huolenpidossa Kuortaneen kappalaispappilan vähälläpuolella. Apunaan hänellä oli jo kohta aikuinen Katarina ja kotipiika.  Heidän lisäkseen heidän kehittymistään lapsena seurasivat innostuneen kiinnostuneita siskonsa Eva ja häntä 3 vuotta vanhempi Olga. He oppivat paljon lapsen huolenpidosta nähdessään ja ollessaan mukana poikien ensi askelissa. Nythän heillä oli mahdollisuus harjoitella lapsen hoitoa todellisuudessa, muullakin kuin nukella. 7 vuotta vanhempaa Johania ei paljoa kotona näkynyt.

Pappilan talouteen kuuluivat renki ja kaksi piikaa. Ohessa on rippikirjaote heistä.

piiat-ja-rengit-haapaiemi-pappila

Isä oli paljon poissa ja hän oli kotona ollessaan itsekseen ja ajatuksissaan. Jacobin ja lasten välillä oli kuitenkin lämpimiä hetkiä, jolloin hän otti jonkun heistä syliin ja hyräili hiljaa.

Pappilan piika oli paljon äiti Lovisan apuna kotitöissä. Isosiskot olivat myös apuna pikkumiesten hoidossa. Parasta oli molemmille mielikuvitukselliset leikit joita Eva ja Olga keksivät. leikit ja Äiti oli keskittynyt entistä enemmän Fransin ja perheen nuorimmaisen Karlin hoitoon.

Kaverit, poikien leikit ja työt

Kaverina olivat todennäköisesti ainakin samanikäiset naapurin kummien pojat Hiironniemestä, Juho ja Jaakko Jaakonpoika. Kolmas Hiironniemen veljeksistä kuoli nuorena, mikä lienee koskettanut syvästi myös Fransia ja hänen sisaruksiaan. Muita samanikäisiä naapurinpoikia oli muun muassa Tuomas Kustaa* Juhanpoika Hiironniemi, Maunukselan Juha ja Jylhä Kustaa Juhonpoika, Matti Juhanpoika Hiiro ja Haapalan Heikki, Juha sekä Matti Matinpoika.

Fransilta, papin pojalta kysyttiin ehkä taitoa tulla hyväksytyksi säätynsä ja ruotsinkielensä takia. On todennäköistä, että Frans oppi myös suomenkielen ja puhui sitä ainakin kavereidensa kanssa. Ympärillä oli paljon samanikäisiä poikia ja Haapaniemen pappilan ympäristö tarjosi lukuisia mahdollisuuksia leikeille. Voi hyvin kuvitella poikien olleen usein yhdessä leikeissä järven rannalla; noukkimassa ja kaivamassa hiekasta kuoreita, pyydystämässä heinähirttosilmukalla hauentumppeja tai onkimassa, uimassa, tai muuten vain soutelemassa.

Talvisin he tekivät luultavasti lumilinnoja ja olivat lumisotasilla. Hurjimmat leikit lienevät olleen jäälautoilla ja omatekoisilla lautoillabseilaamista. Tietenkin niin Frans kuin muutkin tappelivat keskenään, välillä apunaan kivet, mailat tai muut apuvälineet. Pelasivat he todennäköisesti myös pilppua eli sauvapeliä, jossa lyödään teräväpäistä palikkaa seipäällä ympäri ”peltoja”. Kilpajuoksu pappilan 100 metrin pääsää olevalle kansanhilalle ja takaisin oli yksi ajankulu. Piilosilla olo pappilan rakennuksien salapaikoissa oli jännittävintä, olihan pappilassa useita mielenkiintoisia ja ehkä peloittaviakin komeroita ja huoneita. Pappilan kuulu aisakiikku lienee ollut jo silloin poikien temppupaikka. Hurjimmat menivät sillä varmasti useamman kerran ympärikin.

aisakiikku-haapaiemi-pappila

Uskottavasti osa leikeistä suuntautui puutöihin, opeteltiin käyttämään vasaraa ja kirvestä. Välillä kuunneltiin vain tarinoita , joita äiti, isä, piiat ja rengit kertoivat. Parhaimpia olivat esitelmöitsijät, joita kävivät pitämässä luentoja koulusalissa.

Joutui Frans myös töihin; oli ryytimaan kitkentää, perunoiden nostoa, aidanseipäiden ja riukujen kuorintaa, aitojen rakentamista ja korjausta sekä ojien perkuuta. Polttopuiden kanto ja hakuapu oli myös yhtenä tehtävänä.

Vaikka oltiin pappilan ”sivistyneessä” ympäristössä, voi uskoa Fransin oppineen rengeiltä ja kavereilta manaamisen taidon ja voimasanojen käytön. On Frans ehkä joskus saanut isältään ojennukseksi myös ajan henkeen sopivaa ”koivuniemen herraa” muun muassa manaamisestaan kiinni jäädessään.

Ruokapöytä

Ruokaa oli yleensä pappilan pöydässä. Kalaa oli harvoin, sillä kuortanelaiset pitivät kalaa kanan ruokana. Leipä, voi, ohra- ja ruisvelli sekä lihakeitto kuuluivat ruokapöytään. Niin kutsutut maitoperunat olivat täällä herkkua. Sienestä pappilanväki eikä muut kuortanelaiset ”piitanneet vähääkään”. Muita kasviksia kuin perunaa ei syöty ja kaura syötettiin hevosille, karjalle ja kanoille.

Katovuosien iskettyä vuosina 1866-1868 oli pappilan väenkin turvauduttava enemmän kalan syömiseen. Yhdelle rengeistä kuului tuolloin kalojen pyydystäminen. Kuortanejärvestä saatiinkin kalaa hauesta kuhaan ja särkeen. Noina nälkävuosina madetta varten oli talvella jäitten aikaan koukut pappilankin edustalla. Taidettiinpa sitä maistaa pettuleipääkin pahimpana aikana pappilassakin.

Oppimisympäristö ja saatu oppi

Fransia opetettiin todennäköisesti kotona lukemaan, pappilassa ku oltiin ja olihan Eva siskollakin  jo ollut kotiopettajatar musiikkia opettamassa. Pappilassa Frans oppi muiden mukaan lukemaan ja veisaamaan virsiä sekä tuntemaan itsensä syntiseksi. Miksi Frans kävi kuitenkin rippikoulun vasta 17 vuotiaana vuonna 1877, vaikka yleensä tuolloin ripille pääsi jo 15 vuotiaana? Oliko syynä Fransin vastenhakoisuus vai esimerkiksi muualla sijaitsevat kansakouluopinnot?

ripille-paasyfransewettberg

Kävikö Frans ruotsinkielistä ylempää kansakoulua Nikolaistadissa eli Vaasassa? Fransin leski äidin omistuksessa oli Nikolaistadissa eli Vaasassa Storalångatan 50:ssä ainakin kahden huoneen asuinhuoneisto.  Jostain syystä Lovisa äiti muutti virallisesti lapsiensa kanssa kuukaudeksi sinne 1874 Fransin ollessa 15 vuotias. Mistä syystä äiti kappalaisenleski Katarina Lovisa Wetberg vuokraa myöhemmin lehdessä asuntoa Nikolaistadissa opiskelijapojille?

lovisa-poisisaannikolaistadvaasa

1875-loviisa-wettberg-vasabladet-no-35-28-08-1875

Fransin saamat ”eväät ja kivet” lapsuudesta ja nuoruudesta

Mitä Frans sai elon reppuun evääksi ja mitä kiviksi? Fransin luonne lienee ollut lehtitietojen ja kertomusten perusteella levoton, vilkas ja rohkea, utelias, seikkailunhaluinen ja ehkä ovela. Oveluus tuli ilmi myöhemmässä elämässä siinä mielessä, että hän osasi käyttää hyvkseen lehdistöä ja ihmisten uteliaisuutta omien tavotteidensa saavuttamiseksi.

Hänellä useita lahjoja kuten esimerkiksi: älykkyys, hyvä ulosanti ja esiintymistaito. Hän oli rohkea ja pystyi esiintymään suurilekin joukoille. Hän oli sosiaalisesti taitava ja osasi käyttäytyä myös sivistyneesti, hän osasi oletettavasti ainakin ruotsia, suomea ja ehkä vähän venäjääkin sekä englantia. Hän oli lisäksi ulkoiselta olemukseltaan suuri ja vahva sekä fyysiseltä kunnoltaan kiitettävä.

Lapuudestaan ja nuoruudestaan Fransille jäi mitä ilmeisimmin traumaattinen kokemus häntä, isää ja äitiä sekä perhettä kohdanneesta väärinkohtelusta. Tämä näyttää seuranneen häntä koko elämän, hautaan saakka.

Frans muutti leipurinoppiin Helsinkiin 18 vuotiaana Joulupäivänä 25.12.1877.

frans-muutto-kuortaneelta-helsinkiin-1877

Aikaisemmat Fransin elämää koskevat artikkelit:
FRANS IMMANUEL WETTBERG ELI KIVEKÄS OSA 2 – SYNTYMÄ JA PERHE 

”Ei mikään tavallinen elämäntarina osa 1 – Frans Immanuel Wettberg eli Kivekäs”

© Jari J Tuomisto

Frans Immanuel Wettberg eli Kivekäs osa 3- Lapsuus ja nuoruus Haapaniemen pappilassa

Siihirsi ja malkakatto – asuminen ennen osa 1

Törmäsin 1700 -luvun taloa piirtäessäni siihen, että ”päre” ei ollutkaan silloin vielä käytössä kattojen katemateriaalina. Selvisi, että päre otettiin käyttöön paljon myöhemmin. 

Muutama vuosisata sitten ei ollut samanlaisia rakennusteknisiä mahdollisuuksia rakentaa kuin nyt. Päärakennuksen katteen tekoon käytettiin parasta saatavissa olevaa materiaali. Tuvan katon rakentamiseen otettiin lähistön koivupuista tuohet ja jos koivua ei ollut kelpasi kuusen kuorikin kattoa tiivistämään. Olkea ja turvettakin käytettiin tarvittaessa. Tuvan katto tehtiin huolella ja siihen käytettiin  aikaa kun taas ladon katteeksi riitti usein pelkkä riukumatto.

Rakennuksiin otettiin materiaali ja tarpeet ympäristöstä. Käytettiin muun muassa puuta, olkea, multaa, turvetta ja savea. Kattorakenteiden vesieristysmateriaalina käytettiin yleensä tuohta eli koivun kuorta tai kuusen  kuorta. Tuohilevyt kiskottiin terävien apuvälineiden avulla puiden pinnoilta. Myöhemmin, noin 1860 -luvulta lähtien, kattojen eristeenä alettiin käyttää kattojen katteena pärettä, jonka käyttö yleistyi nopeasti.

Törmäsin tarkasteluissani termiin siihirrellinen malkakatto, joka oli minulle uusi. Selvisi, että siihirsikatosta puhutaan silloin, kun kyseessä on länsisuomalainen malkakatto. Tämän länsisuomalaisen kattorakentamismallin erottaa itäsuomalaisten käyttämästä mallista lähinnä räystäskoukut ja räystäspuu.

Aitta ennen 1800 lukua

Mistä sana ”sii” sitten tulee? En saanut sitä pikaisen tiedusteluni perusteella selville. Enemmän siihirrestä ja malkakatoista kertoo Hannu-Akseli Laaninen opinnäytetyössään vuodelta 2012 :”Malkakatto suomalaisessa kansanrakentamisessa, Kattotyypin tutkimus ja museon malkakattojen dokumentointi”.

malkakaton siihirsi ja räystin

Yllä olevassa kuvassa siihirren lovea vasten on asetettu alusmalat eli ruoteet. Tämä oli sisäkatto, jonka päälle aseteltiin usean kerroksen tuohi- tai muu eriste. Tuohen päälle tuli painomalat, joiden paikoillaan pysyminen tuulella ja tuiskulla varmistettiin päälle asetetulla vuoltisten suuntaisella raskaalla hirrellä sekä tarvittaessa lisäksi kivillä.

Malkakatto3

Lisää aiheesta :

Kanajärven restaurointileiri 2009-julkaisu, Kallion Savo-seura: Netta Böök, Marko Huttunen, Katja Savolainen

© Jari J Tuomisto

Siihirsi ja malkakatto – asuminen ennen osa 1

PAKANA JA KRISTITTY – SUOMALAINEN VUONNA 1323

Kristinuskon vaikutus suomalaisten maailmankuvaan 1100 -luvulta vuoteen 1323

Johdanto
1. Käsitteiden määrittelyä
2. Suomalainen – Pohjolan ihminen esikristillisenä aikana
3. Suomalaisen maailmankuva esikristillisenä aikana
3.1. Muinaisusko ja sen piirteitä
3.2. Muinaisuskon maailmankuva
3.3. Muinaisuskon vahvuudet
4. Kristinusko
4.1. Kristinuskon maailmankuva
5. Kristillisen kirkon lähetystyö
5.1. Kristinuskon vahvuudet ja heikkoudet lähetystyössä
5.1.1.Kristinuskon vahvuudet lähetystyön tekijän kannalta
5.1.2.Kristinuskon vahvuudet muinaisuskoon verrattuna
5.1.3.Lähetystyön heikkoudet ei kristityn suomalaisen kannalta
5.2. Suomalaiset idän ja lännen kirkkojen lähetystyönkohteena
5.3. Lännen katolisen kirkon lähetystyö ja järjestyminen Suomen niemimaalla
6. Suomalaisen maailmankuva vuonna 1323
Yhteenveto
Aiheesta muualla
Kirjallisuutta
Viitteet

 

Johdanto

Suomen niemimaalta on löydetty merkkejä niin läntisen kuin itäisenkin kristillisyyden vaikutuksesta jo ensimmäiseltä vuosituhannelta. Kristillisiä hautalöytöjä on tunnettu Lounais-Suomesta jo 1000 -luvulta ja Karjalasta 1000 – 1100 -luvulta[1]. Nämä löydöt eivät useiden tutkijoiden mielestä kuitenkaan todista sitä, että kristinusko olisi muuttanut suomalaisten elämänjärjestystä eikä siten myöskään maailmankuvaa.

Arkeologinen tutkimus osoittaa kuitenkin kristinuskon selvemmän vaikutuksen suomalaisten maailmankuvaan ja tapoihin 1140 -luvulle tultaessa. Ruumishautaus alkoi olla tuolloin vallitseva tapa ja hauta-antimien määrä väheni. Hautaussuunnaksi vakiintui länsi-itä -suunta. On ajateltu, että 1300 -luvun puoliväliin tultaessa kyläkalmistojen ja omassa puvussa hautaaminen oli ohitse myös itäisimmissä osissa. Näin voidaan ajatella, että katolinen kristinusko oli vakiinnuttanut asemansa[2].

Edellä olevat arkeologiset todisteet kertovat sen, suomalaisten elämän järjestys ja maailmankuva alkoivat muuttua nopeasti 1100 -luvulle tultaessa. Muutospainetta aiheuttivat suomalaisten perinteistä elämäntapaa -ja -järjestystä kohdanneet ulkovaltojen valloitustoimet niin idästä kuin lännestä. Näiden valloittajien mukana ja tukemana rantautui kristinuskon oppi ja järjestys entistä voimakkaammin Suomen niemimaalle. Suomalaiset kokivat niin läntisessä kuin itäisessä osassa niemimaata voimakkaammat roomalaiskatolisen ja ortodoksisen uskon vaikutteet. Suomalaisten oli otettava huomioon uusi maallinen ja hengellinen järjestys.

Tarkasteltavana noin 200 vuoden aikana suomalainen ihminen koki suuren murroksen ja muutoksen maailmankuvassaan. Aikaisempaan tapaan käsittää maailma tuli muutos. Siihen tuli uusia rakennelmia kuten esimerkiksi kristinuskon käsitteet:  Jumala, taivas ja helvetti, seurakunta ja pappi. Suomalaisten käsitysmaailmaa alkoi muokata yhä enemmän kristinusko ja sen oppi, käytännöt ja velvoitteet sekä sen hallinnollinen järjestys.

Tutkin tässä artikkelissa mikä oli kristinuskon noin 200 vuotisen vaikutuksen tulos suomalaisten maailmankuvan muotoutumiseen vuoteen 1323 mennessä.  Ajatellaan usein, että suomalaiset oli käännytetty tuolloin ”virallisesti” kristinuskoon. Lännen ja idän kristinuskoa tunnustavien välisen rajan voi ajatella olleen yksi Pähkinäsaaren rauhan rajan linjaukseen vaikuttaneista tekijöistä. Tarkoittiko tämä myös sitä, että suomalaisten maailmankuva olisi ollut tuolloin kristityn käsityksiin perustuva?

Saadakseni mahdollisimman hyvän kuvan tutkittavan aiheen perustekijöistä esittelen suomalaisen ihmisen esikristilliseltä ajalta sekä hänen muinaisuskonsa. Esittelen suomalaisia kohdanneesta itäisestä ja läntisestä kristillisyydestä läntisen kirkon roomalaiskatolisen opin ja tutkin aihetta sen kautta. Tutkin myös sitä, mitkä tekijät olivat edesauttamassa tai hidastamassa kristinopin ja kirkon organisaation leviämistä. Pohdin muinaisuskon, kristinopin sekä lähetystyön vahvuuksia ja heikkouksia. Tarkastelen muinaisuskoa ja kristinuskoa niiden piirteiden ja maailmankuvan avulla. Selvitän mitkä asiat kristinopissa olivat suomalaisille vaikeimpia ymmärtää ja mitkä asiat aiheuttivat mahdollisesti vastarintaa.

Vaikka tarkastelen aihetta lähinnä roomalaiskatolisen kristinopin näkökulmasta, on huomattava, että ortodoksisuudella on ollut myös oma vaikutuksensa suomalaisten maailmankuvan muotoutumiseen tarkasteltavana ajanjaksona. En keskity tarkastelussani muihin maailmankuvan muotoutumiseen vaikuttavien elementtien, kuten esimerkiksi idän, lännen ja pohjoisen tapakulttuureiden vaikutukseen.

1.      Käsitteiden määrittelyä

Maailmankuvan käsitteellä tarkoitetaan tässä artikkelissa ihmisen itsensä hyväksymien, todellisuudekseen kokemiensa käsitysten joukkoa[3]. Maailmankuva on se todellisuus, jonka ihmiselle rakentuu muun muassa arkikokemusten, uskonasioiden, maagisten ja yliluonnollisten kokemusten sekä ympäristön ja tapakulttuurin kautta. Maailmankuva 1100 – 1300 -luvun suomalaisen maailmankuvan voidaan otaksua rakentuneen voimakkaasti ympäristön, ihmisen arkielämän ja selviytymisen sekä tapakulttuurin elementeistä. Myös ”muinaisusko”, kristinusko ja myöhemmin kansanusko olivat vaikuttamassa voimakkaasti tuon ajan ihmisen maailmankuvan muotoutumiseen.

Suomalaiseksi kutsutaan tässä artikkelissa ensimmäisen vuosituhannen aikana Suomen niemimaalla eläneitä hämäläisiä, savolaisia, karjalaisia ja pohjalaisia sekä ruotsinkielisiä, jotka asuivat rannikkoseudulla. Varsinais-Suomessa oli lisäksi vielä erikseen ”suomalaisiksi” nimitetty ihmisryhmä. Suomalaisia olivat edellisten lisäksi vielä erämaissa eläneet saamelaiset.

Koska Suomea ei vielä 1100 – 1300 -luvulla ollut, tarkoitan käsitteellä ”Suomen niemimaa” nykyisen Suomen ja Karjalan kannaksen aluetta. Yhteensä Suomen niemimaalla ja sen pohjoisosissa arvellaan eläneen 1300 -luvulla alle 100 000 ihmistä. Maa oli hyvin harvaan asuttu. Suurin osa kansasta asui rannikkoseudulla ja sen läheisyydessä sekä nykyisen Lounais-Suomen, Kokemäenjoen, Pirkkalan, Hämeenlinnan sekä Savonlinnan alueilla. Näiden lisäksi voidaan mainita pohjalaisten väestökeskittymä nykyisen Vaasan ja Kyröjoen alueella. Alueet näistä pohjoiseen ja rannikolta sisämaahan olivat saamelaisten elinalueita. Ne olivat myös eränkäyntialueita muille suomalaisille. Kylät olivat muutaman talon keskittymiä. Heidän elinkeinojaan olivat karjatalous, metsästys, kalastus ja keräily sekä kaskenpoltto. Myös turkiskauppaa alettiin käymään. Ensimmäiset kaupungit, Turku, Ulvila ja Porvoo, rakennettiin 1300 -luvulla.

Esikristillinen aika tarkoittaa tässä artikkelissa aikaa ennen lähetysuskonnon, tässä tapauksessa kristinuskon, selvää vaikutusta suomalaisten maailmankuvaan. Tämä tarkoittaa suomalaisten kohdalla aikaa ennen 1100 -lukua.

Katolinen kirkko eli roomalaiskatolinen kirkko on nykyisin yksi kristillisen uskon suuntaus. Katolisen kirkon katsotaan saaneen alkunsa alkuseurakunnan aikoihin noin 2000 vuotta sitten. Se edusti kristillisyyttä seuraavina vuosisatoina. Kristikunnassa vallitsi yhtenäisen katolisen kirkon aika. Vuonna 1054 katoliset jakaantuivat lännen katolilaisiin ja idän ortodokseihin. Protestanttiset kirkot, kuten esimerkiksi evankelisluterilaisuus, ovat myös kristillisiä suuntauksia, jotka erosivat myöhemmin katolisesta kirkosta.

Kristitty on tässä artikkelissa kristinuskoon kääntynyt ja kasteen saanut tai myöhemmin lapsikasteen saanut henkilö. Kristityllä tarkoitetaan tässä artikkelissa niin roomalaiskatolista kuin ortodoksia kristittyä.

Pakana on alun perin maalaisesta antiikin Kreikassa käytetty termi ”pagan”. Tässä artikkelissa se tarkoittaa kristittyjen käyttämää yleisnimitystä ihmisestä, joka ei ole kristitty. Vältän käyttämästä sitä tässä artikkelissa, koska se sisältää ”negatiivisen” varauksen tätä ihmisryhmää kohtaan.

2.      Suomalainen – Pohjolan ihminen esikristillisenä aikana

Roomalainen senaattori ja historioitsija Cornelius Tacitus kertoo teoksessaan Germania vuonna 98 jKr.,  sen pohjoispuolella olevasta ”fenni” -nimen saaneesta ihmisyhteisöstä, muun muassa seuraavaa: ” Fennit ovat ihmeen villejä, viheliäisen köyhiä. Ei heillä ole aseita, ei hevosia, ei asuntoja. Ravintona ovat kasvit, vaatteina nahat, makuusijana maa. Ainoa varallisuus on nuolissa, joita he raudan puutteessa terästävät luilla. Metsästys elättää yhtäläisesti sekä miehiä, että naisia. Nämä näet seuraavat miehiä kaikkialle ja pyytävät osan saaliista. Lapsillakaan ei ole muuta suojaa villieläimiltä ja rajuilmoilta kuin jonkinlainen oksista punottu katos. Sinne palaavat nuoret, se on vanhojen turvapaikka. Mutta tämä on heistä onnellisempaa elämää kuin pelloilla huokaileminen, vaivalloinen talojen rakentaminen sekä milloin toiveikas, milloin pelokas huolenpito omasta ja vieraasta omaisuudesta. Rauhassa jumalilta ja rauhassa ihmisiltä he ovat saavuttaneet sen vaikeimman päämäärän, ettei heidän tarvitse edes mitään toivoa[4].”

Tacituksen kuvausta voidaan pitää varsin hyvänä kuvauksena pohjolan ihmisestä ajanlaskumme ensimmäiseltä vuosisadalta. Eivät he tuon kuvailun perusteella ainakaan mitään sivistyksen periferiassa eläneitä raakalaismaisia villi-ihmisiä olleet, niin kuin joskus on kuvausta tulkittu.

Fennien yhteisöä ei voi kuvauksen perusteella määritellä tarkemmin esimerkiksi hämäläisiksi, savolaisiksi. pohjalaisiksi tai saamelaisiksi. Yleisimmin fennien on otaksuttu olevan saamelaisia[5]. Vaikka fennejä ei voi todistaa edes Suomen niemimaalla asuneeksi ihmisryhmäksi, voidaan Tacituksen kertomusta pitää  varsin hyvänä yleiskuvauksena noin 2000 vuotta sitten pohjoisen alueella pyynnin -ja keräilyn avulla eläneestä sisäisesti järjestyneestä esikristillisestä yhteisöstä.

Metsästäjä keräilijät public domain
”Naiset seuraavat miehiä kaikkialle ja pyytävät osan saaliista” kertoo Tacitus vuonna 98 jaa.

Voi hyvin ajatella, että myös Suomen niemimaalla saamelaiset ja muut suomalaiset metsästäjä-keräilijä-pyydystäjä -elinkeinoa  harjoittavat yhteisöt elivät edellä kuvatulla lailla. Voidaan otaksua, että tuohon aikaan niin Ruotsin kuin Suomen alueilla asuneet metsästäjä-keräilijä suvut tai yhteisöt olivat usein ”liikkeellä”. He eivät rakentaneet pysyvämpiä asunsijoja ehkä sen takia, että he vaelsivat kesäisin perheineen esimerkiksi hyväksi koetun kalaisan järven rantaan ja talvisin peurojen runsaille esiintymisalueille. Tämä varmisti ehkä perheen toimeentulon ja perheen turvallisemman elon.

Viljelyelinkeinoon siirtyneiden kohdalla kuvaus olisi voinut olla  samankaltainen, eroten mahdollisesti miehen ja naisen roolituksen sekä ”majoituksen” eli asumisen rakenteen suhteen. Jos tarkastellaan esikristillisestä pohjoisen ihmisestä saatavaa kuvaa ei ole  merkityksellistä, olivatko fennit saamelaisia, jotka luetaan myös suomalaisiksi vai muita ”suomalaisia” tai peräti nykyisen Ruotsin pohjoisosaan siirtyneitä ”suomalaisia”.

Tacituksen matkakertomuksesta käy ilmi hänen kuvatessaan fennejä paljon kyseisen ajan luonnossa elävän yhteisön maailmasta ja maailmankuvasta. Siitä käy ilmi muun muassa se, että pohjolan eläjät olivat sinut luonnon kanssa ja eivät osanneet ajatella muunlaista elämää olevankaan.

muinaiset Guide_leaflet_(1901)_(14766909282) pieni perhe
Tacitus piti ”fennejä” toisistaan sekä vanhemmista ja heikommista huolehtivana.

Nainen ja mies olivat tasa-arvoisia töissään. Ruokatottumukset olivat tasapainossa; syötiin kasviksia, juureksia ja lihaa. Kertomuksen perusteella voi ajatella, että hän piti fennien yhteisön tapaa elää ja tulla toimeen käytännöllisinä ja olosuhteet huomioonottavana. Kuvauksesta käy ilmi myös  se, että heidän elämänsä muinaisuskonsa jumalien kanssa oli tasapainossa. Hän piti heitä myös yhteisöllisenä, toisistaan sekä vanhemmista ja heikommista huolehtivana. Voi kuvitella heidän tunteneen lähimmäisenrakkautta toisiaan kohtaan.

Eivätkä he tainneet viheliäisen köyhiäkään olla. Sillä näistä ihmisistä saa sen kuvan, että he olivat varsin tyytyväisiä ja onnellisia sekä rikkaita maailmassaan. Ehkä he olivat villin vapaita ihmisiä.

3.      Suomalaisen maailmankuva esikristillisenä aikana
3.1.   Muinaisusko ja sen piirteitä

Muinaisuskoksi nimitetään tässä artikkelissa suomalaisten ”alkuperäistä” uskoa tai toisin sanoen yhtä osaa suomalaisten maailmaa ja elämää, joka on edeltänyt kristillisen lähetystyön aikaa. Se oli suomalaisten esikristillisen ajan maailmanselitys. Se ei ollut uskonto eikä usko, vaan tieto ympäröivästä maailmasta, sen tapahtumista, toiveista ja säännöistä. Muinaisusko oli luonteeltaan tiedollinen eli usko -käsitettä ei ollut siinä mielessä kuin me sen ymmärrämme. Muinaisusko oli elämäntapa[6].

Muinaisuskon tutkimuslähteinä ovat olleet kalliomaalaukset ja kalevalainen runous. Vaikka kirjallisia lähteitä ei ole, niin varsinkin runot ovat olleet erinomaisia primäärilähteitä tuolta esikristilliseltä ajalta. Niiden lisäksi sen tutkimuksessa on käytetty apuna laajaa pohjoisten kansojen parista kerättyä vertailumateriaalia. Muinaisuskon tutkimusmetodina on siis ollut vertaileva tutkimus, jonka avulla on saatu rekunstruktoitua eli rakennettua esikristillisellä ajalla eläneen suomalaisen maailmankuva.

Muinaisusko oli polyteistinen eli monijumalainen. Siinä tiedettiin, että on useita jumalia. Luonnonjumalat olivat ylivertaisia suhteessa ihmiseen mutteivat kuitenkaan yliluonnollisia. Tuonpuoleisia jumalia ja henkiolentoja voitiin yhtäältä lahjoa ja kehua toisaalta myös uhata ja rangaista. Tuonpuoleinen oli suomalaiselle muinaisuskossa mahdollisuus ja uhka. Se antoi oikealla lailla lähestyttynä turvan, suojelusta ja elämisen edellytykset. Liian harvoin tai väärin lähestyttynä tuonpuoleinen saattoi kääntyä rankaisevaksi ja vaaralliseksi[7].

Sen piirteisiin kuului myös muutoksen sallivuus eli inklusiivisuus. Tämä piirre on muillakin polyteistisilla uskoilla. Inklusiivisuus tarkoittaa muinaisuskon kohdalla sitä, että se oli myös muut tavat harjoittaa uskoa voivat olla oikeita ja saattavat olla jopa saman uskon eri ilmentymiä. Muinaisusko mukautui suomalaisen ja hänen yhteisönsä elämään, olosuhteisiin ja ympäröivään luontoon. Se oli yhteisöllinen. Siihen synnyttiin ja sen piirissä elettiin kehdosta hautaan. Se oli kokemusperäinen ja se kattoi kaikki elämänalueet[8].

Se harjoittaminen ei ollut yhtenäistä. Eri alueilla, perhekunnilla ja šamaaneilla tai noidilla oli oma yksilöllinen tapa ja käsitys maailmasta ja tavasta ”keskustella” jumalien kanssa. Eri ympäristöissä ja olosuhteissa hallitsivat niiden omat jumalansa ja olentonsa. Omia jumalia ja haltioita oli muun muassa metsällä, maalla ja taivaalla sekä vedellä. Näiden joukossa ajateltiin olevan runsaasti pieniä haltijaolentoja. Kun esimerkiksi metsästyksen avulla toimeentuleva perheyhteisö siirtyi viljelemään maata, oli hänen muutettava myös tuonpuoleisia henkiolentoja, joiden kanssa hän on kanssakäymisessä. Metsästysonnea ei tarvinnut enää pyytää eikä tavoitella tietyn riitin mukaisesti Tapiolta, vaan oli käännyttävä Ukko sateen ja ukkosen jumalan puoleen tietyn palvontamenon lailla.

3.2.   Muinaisuskon maailmankuva

Esikristillisellä ajalla suomalaisen muinaisuskon maailmankuvaa muovasivat arkikokemukset ja sen rinnalla perinteeseen pohjautuvat käsitykset luonnossa vaikuttavista hengistä sekä hyvistä ja pahoista voimista. Suomalaisen ihmisen maailmankuva perustui voimakkaasti luontoon ja varsinkin metsään.

 

Muinaisusko © Jari J Tuomisto 1Metsä on suomalaisen maailmankuvan keskeinen elementti. Se oli hänen elinympäristönsä ja sieltä hän sai elämäänsä tarvitsemansa. Sillä oli tärkeä merkitys myös muinaisuskon harjoittamisessa. Puu oli pitämässä hänen maailmaansa pystyssä. Metsäsuomalaisen alttarina oli esimerkiksi joku erottuva vanha kuusi tai kataja. Siellä hän uhrasi ja rukoili vaikka metsän jumala Tapiolle. Hiidet eli pyhät lehdot olivat myös suomalaisten palvontapaikkoja [9].

Maailmankuvaa ja elämää rytmitti syklisyys eli toistuvuus, kiertävyys tarkasteltavalla aikajaksolla. Se voi tarkoittaa esimerkiksi valon ja pimeän, kylmyyden ja kasvukauden vaihtelun rytmittävää aikaa.

Maailmansynnystä oli tarjolla eri aikakausina ja eri alueilla uskontotieteilijä Risto Pulkkisen mukaan kolme myytti -versiota. Niitä olivat sukeltaja- ja munamyytti, jotka tunnettiin muuallakin, sekä pelkästään suomalaisilla ollut myytti taivaan taonnasta. Syntymyyttien sanoma vastaa toisiaan siinä, kuinka täydellisestä maailmasta tulee tapahtumien saatossa epätäydellinen. Pohjolan kansat ajattelivat, että maailma luotiin alun perin hyväksi tai että luoja jumala ainakin yritti sitä.

Kyseisillä myyteillä on vastaavuuksia muun muassa raamatulliseen maailmankuvaan, jossa Jumala luo maailman täydelliseksi, mutta täydellinen onni menetetään kuitenkin käärmeen hahmon ottaneen saatanan toimesta aiheuttaessaan ensimmäisten ihmisten syntiinlankeemuksen. Antiikin kreikkalaiset selittivät sairauksien ja muiden vitsauksien tulleen Zeuksen lähettämän Pandoran mukana lippaassa, jonka ”ymmärtämättömästä” avaamisesta Zeus suuttui. Zeus kosti ihmisille siitä, että jumalille tarkoitettu tuli oli toimitettu ihmisille[10].

Muinaisuskon maailmankuva © Jari J Tuomisto

Suomalaisen esikristillisen muinaisen maailmankuvan perusrakenteiden ja käsityksen ympäröivästä maailmasta voi olettaa periytyvän uralilaisesta alkukodista noin 6000 vuoden takaa. Sen peruspiirteitä olisivat olleet akateemikko Anna-Leena Siikalan mukaan Pohjantähden asema taivaankannen keskuksena, horisontaalisen (yhteisön, nykyhetken) ja vertikaalisen (alhaalta -ylös, sukupolvien, menneen ajan ja tulevaisuuden) hahmotuksen yhteensulautuminen tai anaikaisuus, pohjoinen-etelä -akselin korostus sekä vesiteiden merkitys tämän – ja tuonpuoleisen yhdistäjänä[11]. Maailmankuva on kolmitasoinen. Siinä ovat alisena tasona manala, kuolleitten koti, keskimmäisenä taso, jossa ihmiset ja eläimet elävät sekä ylinen henkien ja jumalien taso. Sitä hahmotettiin  vertikaalisesti. Horisontaalista oli nykyhetken hahmotaminen.

Kolmikerroksisen maailmankuvan voi nähdä esimerkiksi saamelaisten noitarummun kalvolla. Suomalaisten Tuonela on sijainnut horisontaalisesti hahmotettuna Tuonelan virran takana ja ”pohjoisessa” mutta siitä huolimatta vertikaalisesti ”alhaalla” maan alla. Sanasta ”Maan ala” on johdettavissa nykyisin käytössä oleva termi ”manala” ja sana ”pohjoinen” voi johtaa sanasta ”pohja” ja tarkoittaa näin alaosaa, alhaalla olevaa. Termit ”alhaalla” ja ”pohjoisessa” on käsitettävä siis muinaisen suomalaisen tavoin myyttisesti[12].

Vaikka muinaiset esikristilliset suomalaiset ovat ainakin tiedollisesti pitäneet ylistä maailmaa olemassa olevana, sen merkitys käytännössä heidän jokapäiväisessä elämässään on ollut vähäinen verrattuna keskiseen ja aliseen maailmaan.

On oletettavaa, että ihmisten elämään sairauksia ja ankaria olosuhteita vastaan ovat vaikuttaneet useimmin alisen ja keskisen maailman voimat. Esimerkiksi saamelaisten šamaaneiden ei tiedetä tehneen matkoja yliseen maailmaan. Ylisen maailman ”mielenkiinnottomuus” ja taivaanjumalan muotoutuminen ”deus otiosukseksi” on tuttu muissakin muinaisuskoissa maailmalla ja siitä on esimerkkejä runsaasti eteläisimmissä kulttuureissa[13].

Dualistinen maailmankuva 1Muinaisuskon maailma oli lisäksi dualistinen eli kaksijakoinen. Kaikella oli vastakohta. Uralilaisen kantaugrilaisen näkemys oli se, että on olemassa alinen maailma ja sen vastassa on yhdessä keskinen ja ylinen maailma. Kun saamelainen halusi muuttua sudeksi, oli hänen ryömittävä etelään päin kaatuneen puun ympäri kolmeen kertaan ja kun hän halusi takaisin ihmiseksi oli hänen kierrettävä saman rungon ympäri kolme kertaa myötäpäivään[14].

Elämä oli täynnä rakentavia ja tuhoavia voimia. Taivasta kannatteleva ja pyörittävä maailmanpuu, – vuori tai -patsas on ollut tuttu niin kantauralilaisille kuin esimerkiksi skandinaaveille tai germaaneille. Suomalaisille se lienee ilmentyneen kalevalaisten runojen Sampona. Sampon arvoitusta ja merkitystä on yritetty ratkoa jo pitkään.

Kalevalaisista Sampo -runoista on löydetty yhteisiä tekijöitä muiden maailman muinaisuskontojen ”maailmanpatsas” -ideoille. Sampo on jotain, joka tuottaa hyvinvointia, se pyörii, sillä on kirjokansi ja sillä on juuret syvällä maassa. Muun muassa uskontotieteilijä Uno Harva selitti, että Sampo on kulttipatsas, jota palvottiin. Eemil Nestor Setälä taas oli tullut omissa tutkimuksissaan siihen tulokseen, että Sampo oli kirjokantta pyörittävä maailmanpatsas itse[15].

Uskontotieteilijä, dosentti Risto Pulkkisen mielestä Sammon piirteet sopivat tähän Setälän selitykseen. Sampo on elämän ja hyvinvoinnin edellytys ja sen kannattelema kirjokansi, taivas tähtineen, pyörii. Sampo on myös perustettu syvälle maahan eli aliseen maailmaan.

KuparivuoriMetsäsuomalainen Kaisa Vilhunen kuvasi haastattelussa maailmaansa. Vilhusen tietoja ei pidetä täysin luotettavina, koska ei ole varmuutta, ovatko haastattelijat johdatelleet Vilhusta haluamaansa suuntaan kertomassaan[16].

Maailmankuva voi olla saanut vaikutteita myös muinaisen pohjoisen ihmisen ja saamelaisten nykypäiviin saakka käyttämästä asuinsijasta eli kodasta. Jos asettuu maaten kodan pohjalle ja katselee sen rakennetta niin huomaa, että sen keskellä on ”taivaan kattoa kannatteleva maailmanpuu” eli keskisalko. Keskisalko työntyy kodan katonrajassa ulos ja kannattelee siellä kirkkaana tähtivyönä koristeltua pohjantähteä.

Mieleen tulee myös nykypäivän joulukuusi, jolla näyttäisi olevan yhteyksiä varhaisaikojen muinaisuskoihin. Sen symboliikassa voi havaita kolmitasoisen dualistisen maailman. Mielenkiintoista on, että se koristaa ja juhlistaa jouluisin lähes jokaisen suomalaisen kodin nurkkaa kristinuskon yhtenä tärkeimmistä vuoden juhlapäivistä.

Maanalisen, elämän ja ylisen tasojen yhdyshenkilöksi tarvittiin muinaisuskossa ihmisen kaltainen henkilö, Šamaani. Hän oli muinaisuskon yksi keskeisimmistä hahmoista. Šamaani oli usein yhteisön henkinen ja sosiaalinen johtaja. Hän oli myös yhdyshenkilö tuonpuoleiseen ja aikaisempiin sukupolviin. Hän kykeni muuntumaan eläimeksi ja pystyi kiemurtelemaan esimerkiksi käärmeenä tuonelaan ja sieltä takaisin. Šamaani- tai tietäjälaitokseen kuuluivat taika- ja loitsumaailma sekä magia[17]. Taika- ja loitsumaailmassa oli tärkeänä voimanantajana sanat. Sanan voima on kantanut läpi aikain muun muassa kalevalamittaisen loitsuston avulla.

Tuonpuoleisuuden jatkuva läsnäolo kuului oleellisena suomalaisen maailmankuvaan. Suomalaiset elivät maailmassa, jossa oli maahisia ja haltijoita. Olentoja ja voimia saatettiin kokea arkielämässä. Tuonpuoleisilta henkiolennoilta pyydettiin suopeutta palvontamenoin ja -rituaalein esimerkiksi hyvän kalasaaliin tai onnistuneen synnytyksen suhteen. Henkiolennot olivat lähinnä ihmisen kaltaisia. Henkiolennot saattoivat myös rangaista ihmistä[18]. Tuonela sijaitsi pohjoisessa. Pohjoinen ilmansuunta oli tärkeässä asemassa suomalaiselle esikristillisellä ajalla. Tuonela edusti jotain negatiivista ja pelottavaa. Tuonela oli vainajien asuinsija[19].

Ihmisellä on kolme sielua. Ruumissielu piti yllä elintoimintoja, kuten hengittämistä. Itsesielu kantoi ihmisen minuutta. Se kykeni irtautumaan ruumiista. Itseä voidaan kutua myös ihmisen tajuavaksi minäksi, joka on ruumiin ulkopuolellakin itsenäinen ja persoonallinen. Ennenaikaisen itsesielu jäi esimerkiksi kummittelemaan tai uudestisyntyi. Haltijasielu oli ihmisen hyvinvoinnista huolehtiva kaksoisolento[20]. Itsesielu ajateltiin olevan elossa yli sukupolvien. Vainajien nimiä annettiin lapsille ja heidän muistokseen järjestettiin juhlia, joiden taustalla oli ajatus: ”ihminen elää niin kauan kuin hänet muistetaan”[21].

Suomalaisen elämää ohjasi ja rajasi muinaisuskon sisältämät tavat ja säännöt. Jos hän rikkoi sääntöjä, seurasi siitä rangaistus. Ajateltiin esimerkiksi niin, että saunassa haltija rankaisee saunasääntöjä ja -tapoja noudattamatta jättänyttä tappamalla hänet ja ripustavan sen jälkeen hänen ruumiinsa orrelle roikkumaan ja kuivumaan.

Kotona vartioi haltija. Ihmisen kotipiirissä liikkui koko kirjo erilaisia olentoja. Arkielämän kannalta keskeisimpiä olivat erilaiset haltijat, joita kotikulmilla liikkui: kodinhaltija, saunanhaltija ja riihenhaltija. Haltijat valvoivat, ettei normeja rikottu. Haltijat olivat myös perinteen vaalijoita ja uudistusvastaisia. Metsän tai veden haltijoita voi kutsua jumaliksi, mutta lähinnä he olivat mahtavia tuonpuoleisuuden olentoja, joille uhrattiin hyvän pyyntisaaliin toivossa[22].

3.3.   Muinaisuskon vahvuudet

Muinaisusko oli omalta osaltaan pitänyt suomalaisten elämää ja maailmankuvaa järjestyksessä vuosituhansia ennen kristinuskon vaikutusta. Sen harjoittaminen on täyttänyt nykyihmisen tarpeen selittää ja hakea voimaa selittämättömien esteiden, vaikeuksien ja väistämättömien elämään kuuluvien asioiden, kuten kuolema, edessä. Maailma on koettu pelottavaksi ja sen kanssa sopusoinnussa elämiseen on tarvittu tapaa toimia. Se antoi voimia kestää vaikeat olosuhteet, elämäntilanteet sekä oli apuna elannon hankkimisessa. Muinaisusko antoi suomalaiselle mahdollisuuden hyvittää rikkouksensa uhrein tai muilla lahjoilla ja hyvittämisellä.

Hänellä ei ole ollut mahdollisuutta tukeutua tutkittuun tietoon eikä kirjoitettuun oppiin. Hänellä on ollut tukenaan kuitenkin sanallinen ja perintönä kulkeva oppi eli muinaisusko. Se oli voima ihmisen kokiessa turvattomuutta ja pelkoa.

Muinaisusko korvasi turvattomuuden ja pelon edessä nykyisen ihmisen apuna olevan tutkitun tiedon, joukon antama turvan ja uskonnon. Se voimisti suomalaista aikanaan esimerkiksi luonnonvoimien aiheuttaman turvattomuuden, voimattomuuden ja pelon edessä. Turvattomuus ja pelko aiheutui selittämättömästä asioista, joista ihminen on aikojen alusta halunnut päästä tietoon. Turvattomuus lienee ollut läsnä esikristillisen ajan pienien yhteisöjen ihmisellä jopa enemmän kuin uudemman ajan kristityllä ihmisellä. Kristityllä ihmisellä on apuna turvattomuuteen ja pelkoon suurempi järjestäytynyt yhteisö, kuten seurakunta. Nykyihmisellä on apuna tieteellinen tutkimus ja tieto auttoi ihmistä selittämättömän edessä.

Muinaisuskon vahvuus oli sallivuus. Se oli muuntautumiskykyinen suomalaisten elämänmuutoksiin ja ankariin olosuhteisiin vuosisatojen saatossa. Siihen voitiin tuoda esimerkiksi uusia elementtejä naapureiden harjoittamasta hyväksi katsotuista ”hengellisestä” tavoista ja kulttuurista. Sitä voidaan pitää lisäksi kaikille sopivana, olihan se mahdollista muuttaa ja soveltaa olosuhteisiin ja toimintaan sopivaksi.

Muinaisuskon ylläpitämiseksi ei tarvittu omaa yhteisöä laajempaa organisaatiota. Muinaisuskoa pystyi harjoittamaan yksin, perheessä tai suuremmassa yhteisössä. Se loi identiteettiä. Se lujitti yhteenkuuluvuutta niin omaan perheeseen kuin sukuunkin sekä esi-isiin. Lapsesta asti vanhemmilta opitut loitsut, runot ja tavat olivat arvostettuja ja tärkeitä. Niitä voisi pitää eräänlaisena esiopillisen ajan elämän peruskouluna. Perinteiden, aikaisempien tapojen ja toimintamallien sekä yleensä menneen arvostus lujitti myös yhteisöllisyyttä ja omaa kulttuuria. Siitä haluttiin pitää kiinni.

Monijumalaisuus ja metsän alttareiden läheisyys varmisti ihmiselle ”nopean” tarvittaessa oman kokemusperäisen yhteydenpitomahdollisuuden tilanteen niin vaatiessa. Muinaisusko eli muinaisten suomalaisten rinnalla elämää, sisältyen siihen. Sen harjoittamisessa otettiin huomioon luonto ja sen eläimet. Niiden kanssa haluttiin elää sopusoinnussa. Päivittäistä, viikoittaista ja vuosittaista tekemistä ja toimia rytmitti syklisyys. Syklisyys oli aina silmin ja aistien havaittavissa sekä läsnä.

Muinaisusko oli lisäksi elämänläheinen ja kokemusperäinen sekä näin ymmärrettävä esikristillisenä aikana eläneelle suomalaiselle. Vaikka rikkomuksista oli useimmin rangaistuksena kuolema voitiin yleensä jumalia lahjomalla ja uhraamalla sekä hyvittelemällä niitä saada ne leppymään. Asia oli sillä kunnossa ja voitiin elää eteenpäin.

4.      Kristinusko

Kristinuskosta voidaan puhua noin vuonna 30 ajanlaskun ensimmäisen vuosisadan aikana. Sen oppi ja käytännöt perustuivat juutalaisuuteen. Se muotoutui juutalaisuudessa  ja alkoi eriytyä siitä tulkinnallisesti tunnustaessaan Jeesus Nasaretilaisen messiaaksi. Se sai vaikutteita antiikin maailmasta ja sen kulttuuriympäristöstä. Juutalaisuuden ja siitä eronneen kristinuskon kehitykseen ja sisältöön ovat olleet vaikuttamassa myös ennen antiikin aikaa Mesopotamian, Persian ja Assyrian korkeakulttuureiden myytit, mytologia, ajatukset ja uskonnot[23].

Sen oppi ja elämänohje tulevat Raamatusta ja sen sisällöstä. Raamattu on jaettu Vanhaan ja Uuteen Testamenttiin. Näiden lisäksi oppia on kirjoitettu ei kanonisoituihin tekteihin, joita nimitetään apokryfisiksi kirjoiksi[24].

Kristinusko levisi Rooman valtakunnan alueella muun muassa sotilaiden ja ”rahvaan” keskuudessa. Sen hyvän sanoman ytimessä olivat tasa-arvo, toisesta huolehtiminen ja yhden Jumalan palveleminen. Uutta uskoa vainottiin, mutta se ei estänyt sen leviämistä. Keisari Konstantinus lopetti vainot. Hän suosi kristinuskoa  ja piti sitä yhdistävänä voimana 300-luvun alussa. Sen nopeaa leviämistä edesauttoi muun muassa hyvät sen aikaiset kulkuyhteydet Rooman valtakunnassa.

Rooman valtakunnan keisari Theodosius I kielsi laein valtakunnassa uhraamis- ja kulttirituaalit vuonna 392. Kaikkien asukkaiden joka valtakunnan kolkassa piti noudattaa tätä kieltoa. Tätä asiaa voi pitää käännekohtana kristillisessä ”virallistetussa” suhtautumisessa ei kristittyjä eli ”pakanoita” vastaan. Kristinopin monoteistisuus ja sen muiden uskontojen sallimattomuus sekä poissulkevuus[25].

Rooman valtakunnan jaon tuloksena 390 -luvulla syntyi Länsi-Rooman ja Itä-Rooman eli Bysantin valta. Roomalaiskatoliset kristityt ja paavi jäivät länteen Länsi-Rooman valtakunnan alueelle ja ortodoksit eli kreikkalaiskatoliset kristityt taas Itä-Rooman Bysantin alueelle.

Lännen ja idän katoliset kirkot erosivat uskontunnustuksen sanamuodosta kehkeytyneen riidan tuloksena vuonna 1054. Eronneet katoliset kirkkokunnat kirosivat toisensa. Idän kirkkoa johti symbolisesti patriarkka. Sillä ei ollut kuitenkaan keskushallintoa, kuten lännen kirkolla. Roomalaiskatolisen kirkon ylin auktoriteetti oli paavi. Sillä oli tuolloin myös keskitetty vahva hallintorakenne. Sen hallinto ja voima kulki usein Keski-Euroopassa rinnan maallisen vallan kanssa, ollen jossain vaiheissa jopa sitä vahvempi. Paavi johti suoraan alaistaan Uppsalan piispaa muun muassa silloin, kun Ruotsin syntymässä olevasta valtakunnasta tehtiin niin kutsuttua ensimmäistä ristiretkeä Suomen niemimaalle vuonna 1150.

4.1.   Kristinuskon maailmankuva

Isä, Poika ja Pyhä Henki olivat kristityn maailmankuvan perusta varhaiskeskiajalla. Raamattu ja sen tulkinta ovat luoneet pohjaa sen opilliselle omaksumiselle sekä sen levittämiselle.

Kirkkoisä Aurelius Augustinius, joka vaikutti 300 ja 400 luvuilla on yksi merkittävimmistä raamatun tulkitsijoista, joka on vaikuttanut yhteisen läntisen maailmankuvan muodostumiseen. Augustinus on vaikuttanut voimakkaasti niin katolisen kuin protestanttisten kirkkojen uskontoihin. Hän on vaikuttanut myös koko länsimaiseen maailmankäsitykseen. Hän oli sillanrakentaja antiikin ja myöhemmän ajan ajattelutapojen ja käsitteiden välillä. Hänen käsityksissään oli paljon vaikutteita platonismista ja uusplatonismista. Hänen voidaankin ajatella antaneen koko kreikkalaiselle ajattelulle kristityn ”kasteen” ja sitä kautta hyväksynnän koko eurooppalaisessa älyllisessä perinteessä[26].

Kristinuskon maailmankuva

Kristillistä maailmankuvaa selittäessä on otettava huomioon myös kristillinen tai tässä tarkastelussa roomalaiskatolinen arvomaailma ja kulttuuri mukaan. Alla olevissa kuvissa on esitelty kristilliseen maailmankuvaan varhaiskeskiajalla keskeisesti kuuluneet asiat sekä siihen vaikuttanut katolinen arvo- ja kulttuurimaailma.

Katolinen yhtenäiskulttuuri

5.      Kristillisen kirkon lähetystyö

Kirkkojen leviämisreitit pohjolaan © Jari J TuomistoJeesus antaa Matteuksen evankeliumissa lähetyskäskyn, johon kristinopin lähetystyö perustuu: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni ja kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa”[27].

Kristillistä lähetystyötä sen ensimmäisen vuosituhannen aikana voinee kutsua rauhanomaiseksi. Lähetystyön onnistumisen yhtenä tärkeimmistä tekijöistä on kirkkoisä Augustinus. Hän oli ratkaisevassa asemassa lähetystyön periaatteita muodostaessaan. Hänen periaatteitaan noudatettiin todennäköisesti myös lähetystyössä suomalaisia kohtaan. Hänen mukaansa lähetystyötä tuli tehdä positiivisen lähetystavoitteen saavuttamiseksi. Kääntyminen kristinuskoon tuli tapahtua ilman väkivaltaa ja pakkoa, saarnatyön ja sanan voimalla, vapaaehtoisen kasteen kautta, riittävän pyhän valmistelun kautta. Näiden lisäksi kristinuskoon kääntyjän tuli omaksua kristinuskon periaatteet.

Hän ohjeisti hallitsijat luomaan omin toimin suotuisat olosuhteet tälle lähetystyölle. Tämä tarkoitti sitä, että maallisen vallan tuli estää pakanoita hyökkäämästä kristittyjä, vastakääntyneitä sekä lähetystyötä tekeviä vastaan. Kristinuskosta luopuvia sai tarvittaessa pakottaa voimakeinoin kirkon piiriin. Tätä ”kaste tai kuolema” -periaatteella tehtiin joissain tapauksissa, kuten Kaarle Suuren saksilaissodissa, ”miekkalähetystä”.  Kirkon ylimmän johdon ja paavien avointa hyväksyntää se ei koskaan saanut. Se hyväksyttiin paavien poliittisen riippuvaisuuden takia miekkalähetyksen  de facto hyväksymiseen[28].

Nämä rauhanomaiset periaatteet olivat ohjaamassa myöhäisantiikin Rooman valtakuntaa ja varhaiskeskiajan Eurooppaa rauhanomaisin toimin kristinuskon piiriin. Se levisi näille alueille pääosin noudattaen näitä katolisen kirkon johdon ja paavien hyväksymiä periaatteita. Rauhanomainen leviäminen jatkui 800 -luvulta lähtien myös Skandinaviassa[29].

5.1.   Kristinuskon vahvuudet ja heikkoudet lähetystyössä

5.1.1.  Kristinuskon vahvuudet lähetystyön tekijän kannalta

Tarkastellessa kristinuskon vahvuuksia lähetystyön onnistumisen kannalta tulee tärkeimpänä mieleen yksijumalaisuus eli monoteismi. Monoteismi antoi ”oikeutuksen” levittää kristinoppia yhdestä ainoasta oikeasta Jumalasta ei kristityille moniin jumaliin uskoville ”pakanoille”. Tärkeitä olivat myös yhteisössä ja valtakunnassa noudatettava yhtenäinen kulttuuri sekä muun muassa moraaliopit, lähimmäisen rakkaus ja tasa-arvo. Ne loivat lähetystyön tekijöiden identiteettiä ja voimistivat heidän yhtenäisyyttä.

Yhteistyö valtakuntien johtajien ja  muun maallisen vallan kanssa paransi lähetystyön rauhanomaista ja järjestäytynyttä sujumista. Lähetystyötä tekevät olivat ilmeisesti hyvin motivoituneita. Muun muassa munkit lienee kokeneen  sen tärkeäksi ja monet jopa kutsumuksekseen. Kun hallitsijat ja heidän sukulaisensa olivat kääntyneet kristinuskoon, kääntyivät yleensä alamaiset eli rahvas siihen. Tämä on voinut olla mahdollista myös suomalaisten kohdalla, mutta kyseessä on ollut todennäköisesti pienemmät yhteisöt ja heidän johtajansa.

Läntisen kirkon organisaatio oli selkeä ja toimiva sekä johdettu. Seurakunnat, papit ja kirkkorakennukset loivat uudelle kristitylle kuvan voimakkaasta, yhteenkuuluvasta ja yhteisen kulttuurin omaavasta yhteisöstä. Se yhtenäisti suurenkin ihmisjoukon uskon harjoittamisen sekä loi ihmiselle turvallisuuden tunteen. Tunnuksellisuus oli lisäksi omiaan sitomaan ihmisen yhteiseen oppiin ja sen symboleihin.

Kristinoppi oli kirjoitettu Raamattuun. Se sisälsi opin oikealle elämälle ja antoi kysymyksille vastauksen. Sen oppia myös opetettiin, joka oli uutta. Pappi oli tärkeässä asemassa myös opetuksen antajana. Seurakunnan pappi oli tärkeässä asemassa ja hän toimitti jumalanpalvelukset ja oli myös rippi-isänä, yhdyshenkilönä, kuuntelijana ja siunaajana sekä anteeksiantajana.

Kristinusko sopi vallanpitäjille niin valtakunnan johdossa kuin kylä- tai sukuyhteisössä, jopa perhetasolla. Sillä oli hallittavissa ja ”kuunneltavissa” jokaisen kristityn mieli. Ihmisten mielet ja käyttäytyminen oli ”valvottavissa”. Valvontaa hoitivat käytännössä seurakuntapapit esimerkiksi ripin ja sen synnintunnustuksen kautta. Synti ja siitä seuraava Jumalalliseen lakiin perustuva rangaistus olivat tärkeässä asemassa hallittaessa ihmisten käyttäytymistä

5.1.2.  Kristinuskon vahvuudet muinaisuskoon verrattuna

Kristinoppi on sekundäärinen uskonto verrattuna esimerkiksi suomalaisten esikristillisen ajan muinaisuskoon, joka oli niin kutsuttu primääriuskonto. Se oli aluksi muiden Lähi-idän uskontojen kaltainen moneen jumalaan uskova usko, kunnes sen deuteronominen liike alkoi Juudan kuninkaan Josian aikana 620 -luvulla eKr. palvella Jahvea ainoana jumalana. Tästä alkoi juutalaisuuden hidas muutos henoteismista monolatrian kautta monoteismiin eli yksijumalaisuuteen[30].

Tärkeintä monoteistisuuteen siirtymisessä ei ollut uskontohistorioitsija Jan Assmannin mukaan jumalien lukumäärä, vaan vastakkainasettelu oikean ja väärän uskonnon välillä[31]. Sekundäärisen kristinuskon monoteistisuus eli yksijumalaisuus voi olla tärkein piirre, joka oli edullinen niin kirkolliselle kuin maalliselle vallassa olijoille sen ”ainoaksi oikeaksi” uskonnoksi katsottavuuden takia.

Panteismi monoteismi käsitteitä

Monoteistisella kristinopilla oli vastakohtaisia piirteitä polyteistisiin ”pakanauskontoihin” verrattuna. Näitä olivat muun muassa se, ettei se sallinut muita oppeja ja uskontoja eli se oli eksklusiivinen. Polyteistisen uskonnon piirre on inklusiivisuus eli sallivuus. Kristinoppi oli opillinen, siihen liityttiin valinnan kautta ja sitä harjoitettiin yksilöllisesti. Uskonnollinen ja muu elämä oli erillään. Monijumalallinen uskonto oli kokemukselliseen elämään perustuva, siihen liityttiin syntymän kautta ja sen mukana elettiin yhteisöllisesti[32].

Vastakohtaisista piirteistä voi hakea merkitystä kristinopin menestyksekkääseen leviämiseen ei kristittyjen pariin. Noilla tekijöillä voi ajatella olleen merkitystä silloin, kun sitä alettiin levittää ”pakanoiden” pariin ja haettiin oikeutusta lähetystyön tekemiseen ja siinä käytettäviin keinoihin.

Yksi tarkastelussa huomioitava asia on uskontojen synkretismi. Se on uskontojen välillä on enemmän tai vähemmän toisiinsa sekoittumista ja yhteensulautumista. Uskotaan, että kaikki uskonnot ovat jatkuvassa liikkeessä ja omaksuvat käsityksiä ja tulkintoja ympäröivästä maailmasta. Mikään uskonto ei pysy alkuperäisenä ja muuttumattomana. Tämä on totta, jos ajatellaan esimerkiksi kristinopin kehittymistä ja sen tulkintoja sekä painotuksia eri aikakausina[33].

Tunnuksellisuus on myös kristinuskon yksi merkityksellinen osa-alue ajatellen sen vastaanottoa ja hyväksyntää. Se on osaksi opin omaksumista ja osaksi liittymistä tiettyyn identiteettiin. Tunnustus on sosiouskonnollinen käsite, siinä yksilö sitoutuu opillisiin asioihin ja tunnustaa yhteiset symbolit[34].

Voi ajatella, että polyteistiset uskonnot ovat herkempiä ja sallivampia ulkoa tuleville vaikutteille; jumalille ja uskontokulttuureille, kuin monoteistiset ”poissulkevat”, oikean ja väärän uskonnon ja elämäntavan erottelevat, uskonnot. Tämä voi olla yksi syy, miksi muun muassa ”yksijumalainen” roomalaiskatolinen kristinoppi jalansijaa saatuaan, niin alkukirkon aikana Roomassa kuin myöhemmin Keski-Euroopassa sekä Skandinaviassa ja Suomen niemimaalla, ei sallinut muita uskontoja maassa, johon se astunut. Voi myös otaksua kristinuskon olleen maalliselle vallalle oiva apu valloitetun kansan hallintaan.

5.1.3.  Lähetystyön heikkoudet ei kristityn suomalaisen kannalta

Kristinuskon lähetystyöllä Suomen niemimaalle 1100 luvulta lähtien voi ajatella olleen myös heikkouksia suomalaisesta ei kristityn näkökulmasta katsoen.

Suomalaiselle lienee ollut outoa kristinuskon yksilöllisyys. Ihmisen itsensä asettaminen Jumalan eteen ja uskon tunnustaminen yksilönä on saattanut tuntua oudolta muinaisuskossaan sukunsa tai perheensä kanssa muinaisuskoa harjoittaneena. Vieras kieli oli myös este. Voi hyvin ajatella latinan ja myöhemmin ruotsin kielen olleen yhtenä suurena esteenä suomenkielisille kristinopin ymmärtämisessä. Ei ole uskottavaa, että jumalanpalveluksia pidettiin useamman kerran latinaksi suomalaiselle rahvaalle.

Kansa ymmärsi todennäköisesti vain kirkoissa näkemänsä kuvat helvetin kauheuksista ja pelkäsi joutuvansa helvettiin. Hän toimi ehkä pelon vallassa turvallista elämäntunnetta hakien kirkon opettamalla tavalla välttääkseen helvetin tulen tai estääkseen häntä tai hänen perhettään mahdollisesti kohtaavan nälänhädän tai muun onnettomuuden. Voi uskoa, että suomalaisen suhde kristillisyyttä ja koko katollista maailmaa kohtaan oli käytännöllispainotteinen.

Kristinuskon käsitteistö oli myös este opin ymmärtämiselle. On uskottavaa, etteivät tavalliset ihmiset ymmärtäneet oppineiden näkemyksiä maailmasta, heidän Raamattua koskevia tulkintojaan tai edes pappien kirkoissa pitämiä saarnoja. Käsitteet kuten ”itse”, ”tasa-arvo”, ”moraali”, yksi Jumala, lineaarinen aikakäsitys ja synti sekä rippi olivat täysin uusia suomalaisille 1100 -luvulla, lähetystyön alkuvaiheessa. Se sisälsi myös runsaasti uusia kulttuurillisia katolisia tapoja, joita oli vaikea ymmärtää ilman suomenkielistä opetusta. Esimerkiksi olla kirkon oppi siitä, että on ”lähtökohtaisesti syntinen” ei ole mitä todennäköisimmin vakuuttanut suurta osaa ei kristityistä aluksi. On vaatinut mitä todennäköisimmin lujasti kirkollista opetustyötä ja vakuuttelua saada suomalainen uskomaan se, että on lähtökohtaisesti syntinen ja paha[35].

Miten suomalainen suhtautui syntiensä tunnustamiseen omalle rippi-isälleen? Miten syntien tunnustaminen eteni käytännössä? Suomalainen oli aikaisemmin tyynnyttänyt esimerkiksi uhrien avulla jumaliaan rikkomuksiensa ja väärintekojensa edestä. Hän oli saanut tällä yleensä itselleen ja läheisilleen mielenrauhan. Suomalainen tiesi tehneensä 1200 – 1300 -luvuilla syntiä, jos hän oli rikkonut jotain kymmenestä käskystä. Näiden voi ajatella olleen kaikille tuttuja[36]. Katolisen kirkon opin mukana tuli suomalaiselle kasteen saaneelle 1200 -luvulla velvoite tunnustaa syntinsä omalle seurakuntapapilleen tai luostarin rippi-isälle, jos hän asui sellaisella alueella, jossa luostari piti huolta kristittyjen sielunautuudesta.

Jokainen rikkomus oli kirkon sielunhoidon näkökulmasta syntiä ja kristityn oli vastattava teoistaan Jumalan edessä. Kirkon oikeuslaitos toimi siten, että sen eteen tuotiin juttuja, joissa oli rikottu lakia vastaan ja oikeuden käsittelyn jälkeen julistettiin syytetty joko syylliseksi tai syyttömäksi. Syylliseksi todetulle määrättiin lain määräämä rangaistus. Kirkon oikeuslaitokselle kuuluivat rikkomukset, jotka tavalla tai toisella liittyivät itse kirkkoon, sen uskonnonharjoittamiseen. Maallikoiden ja kirkonmiesten rikkomuksille oli säädetty sääntö eli ohjeisto, jota nimitettiin dekretaali -kokoelmaksi. Sen viidennessä, rikoksille tarkoitetussa luvussa määrätään siitä, miten on meneteltävä sellaisten kristittyjen suhteen, jotka olivat syyllistyneet väärentämiseen, harhaoppiin, henkirikokseen, tuhopolttoon, kiristykseen, aviorikkomukseen, varkauteen tai noituuteen[37].

Suomalaisen synnintunnustukselle asetettiin noin 16 ehtoa kirkon taholta. Synnintunnustuksessa oli 3 osiota, jotka olivat: katumus, varsinainen ripittäytyminen ja katumusharjoitusten täydellinen suorittaminen. Edellisten lisäksi synnintunnustuksen eli ripin täytyi olla vapaaehtoinen, yksinkertainen, nöyrä, vilpitön, aulis, totuudenmukainen, täydellinen, salainen, valitettava ja itkettävä, joutuisa, urhollinen, syyttävä sekä valmis tottelemaan[38].

Jos ei tunnustanut syntejään papillensa, häneltä estettiin pääsy kirkkoon, eikä häntä saanut haudata kirkkomaalle. Taivas jäi häneltä saavuttamatta. Katolinen kirkko kehoitti synnintunnustukseen myös aina  silloin, kun he tahtoivat tulla ehtoolliselle[39].

Seurakuntia oli harvassa ja vähän alkuvaiheessa. Seurakuntien määrän vähäisyys verrattuna alueen laajuuteen ja väestömäärään vaikutti siihen, että väestöä ei saatu jumalanpalveluksiin. Lisäksi kulkureittien vähäisyys ja huonokuntoisuus haittasivat koollekutsumista ja -tulemista. Tiedon kulku oli hidasta. Väestö eli perhe- ja sukukunnissa laajalla alueella.

On todennäköistä, että osa suomalaista suhtautui kirkon verotukseen ja sen kymmenysten ottoon negatiivisesti. Uskottavaa on myös se, että suomalaisista osa ei pitänyt siitä, että jumalanpalveluspaikat tulivat perinteisille jumalien palvontapaikoille. Kirkon oma laki, tuomiovalta ja rangaistuskäytäntö ei liene myöskään ollut kaikkien mieleen.

On hyvin uskottavaa, että suomalaisten keskuudessa on ilmennyt niin ulospäin kuin sisäänpäin suuntautuvaa muutosvastarintaa uutta katolista kristinuskoa, sen oppia ja tapoja kohtaan. Siitä on jäänyt jälkipolville  vain jonkin verran kansanrunollista tietoa. Syy siihen on muun muassa se, ettei suomalaisilla ollut mahdollisuutta rakentaa kirkon opetuksesta poikkeavaa maailmankuvaa koska ainoastaan papit osasivat lukea ja kirjoittaa. Suomalaisille ei jäänyt muuta kuin sana ja runo.

5.2.   Suomalaiset idän ja lännen kirkkojen lähetystyön kohteena

Suomen niemimaahan kohdistui 1100 -luvulla entistä enemmän valloitushaluista kiinnostusta niin idästä kuin lännestä. Ruotsin syntymässä oleva valtakunta sekä katolinen kirkko halusivat suomalaiset ja heidän maansa valtaansa maallisten, kuten verotuksellisten ja kaupallisten syiden sekä hengellisten tarkoitusperien takia. Suomalaiset haluttiin saada kristityiksi. Valloitushalut osoittautuivat todeksi ja samalla vuosisadalla. Ruotsin syntymässä oleva valtakunta ja roomalaiskatolinen kirkko tekivät lännestä niemimaalle valloitus- ja käännytysretkiä, idästä niitä tekivät taas Novgorod ja ortodoksinen kirkko.

5.3.   Lännen katolisen kirkon lähetystyö ja järjestyminen Suomen niemimaalla

Suomen niemimaan roomalaiskatolisuuden voimakkaimpaan vaikutukseen johtanut kehityskulusta voi ottaa esille muutaman käännekohdan. Käännekohdiksi voidaan nimittää läntiseen osaan  1100 – 1300 -luvuilla  Suomen niemimaahan tehdyt kolme käännytys- ja valloitusretkeä, joita usein kutsutaan ehkä virheellisesti ristiretkiksi. Oletettavasti ensimmäinen näistä ”retkistä” tehtiin noin vuonna 1150. Se ei näytä kuitenkaan olleen varsinainen ristiretki, vaan Ruotsin kuninkaan vallan ”voimannäyte” ja roomalaiskatolisen kirkon toiminnan järjestäminen. Käännytystyö oli ilmeisesti jatkuvaa ja aktiivista eikä tapahtunut yhtenä retkenä ja vuotena[40]. Tästä ensimmäiseksi kutsutusta retkestä ei ole paavin bullaa. Todisteet ja tulkinnat sen luonteesta ja laajuudesta ovat ristiriitaisia.

Toiseen retkeen antoi paavi siunauksensa ja ”bullan” pakanallisten hämäläisten käännyttämiseksi kristinuskoon. Näyttää siltä, että Hämeeseen on voitu tehdä tehokas rankaisuretki vuonna 1238[41]. Toinen niin kutsuttu ristiretki toteutettiin paavin bullan perusteella. Siinä hän kertoo hämäläisten muun muassa hämäläisten väkivaltaisesta käytöksestä pappeja kohtaan. Todisteita ja tarkkaa kertomusta tämän ”rankaisuretken” tuloksista ei ole. Varmasti ei voi kuitenkaan sanoa, ettei tämä voimallinen lähetysretki ollut väkivaltainen myös suomalaisia ei kristittyjä kohtaan.

Itäisen ja läntisen kirkon leviämisreitit pohjolaan 1

Kolmas niin maallisten kuin hengellisten lännen ja idän valtojen voimainkoettelukausi oli 1290 -luvulla. Karjala oli usean tahon intresseissä. Sitä piti tärkeänä omien tarkoitusperiensä takia Ruotsin ja paavin lisäksi muun muassa Baltian ritarikunta, Novgorod ja sen piispa, Lyypekki ja hansa sekä Gotlannin kauppiaat. Tuona vuosikymmenenä tehtiin Ruotsin syntymässä olevasta valtakunnasta Karjalan kannaksen länsiosiin sarja ”sota- ja käännytysretkiä”, joiden lopputuloksena Länsi-Karjala liitettiin Ruotsiin ja roomalaiskatolisen kirkon valtapiiriin. Viipurin linna rakennettiin läntisen vallan symboliksi ja turvaksi[42].

 

Lähetystyön toteutusta tarkastellessa näyttää kaiken kaikkiaan käytettävissä olevan tiedon perusteella siltä, että voi olla, ettei Suomen niemimaalla toteutettu lähetystyötä miekkalähetyksen ottein. Suomen niemimaasta ja suomalaisten sieluista käytiin lännen ja idän kesken kädenvääntöä ja voimainkoettelua aina vuoteen 1323. Suomen niemimaan muinaiset valtarajatTuolloin saatiin tilanne Ruotsin itäisellä rajalla hetkeksi rauhoitettua Pähkinäsaaressa tehdyllä rauhansopimuksella.  Rauhansopimuksessa niemimaa, josta oli alettu Ruotsissa käyttää nimitystä Itämaa, jaettiin ”valloittajien” kesken kahteen osaan. Näyttää siltä, että rajan linjaukseen on ollut vahvasti vaikuttamassa idän ja lännen hengellisen käännytystyön tulokset. Sen eteläpuolelle jäivät Ruotsin katoliset suomalaiset. Pohjoispuolelle taas jäivät Novgorodin ortodoksiset suomalaiset. Raja kulki Pyhäjoelta Pohjanmaalta Karjalan Kannaksen Siestarjoelle.

Vaikutteita saatiin siis niin lännestä kuin idästä. Lännen kirkon vaikutus ilmeni kirkon organisaation järjestymisenä ja läntisen kristinopin tulkintana sekä valtion, Ruotsin, tukemana. Idän vaikutteista on jääneet tuosta ajasta todisteiksi ristiriipusten ja ikonien löydöt koko niemimaan alueelta sekä kieleemme lainoina idästä tulleet sanat kuten esimerkiksi risti, pappi, kummi ja Raamattu.[43]

Kirkollisten olojen vakiintuessa Suomen niemimaalla tuli Turun piispasta hiippakuntansa kirkollinen johtaja. Ensimmäinen kirjallinen maininta Turusta piispan kaupunkina on vuodelta 1259.  Hiippakunta kattoi  tällöin eteläisen ja läntisen Suomen niemimaan. Ylläolevassa kartassa, ”Suomen niemimaan muinaiset valtarajat”, on esitetty läntisen katolisuuden vallassa ollut alue. Kirkollista keskushallintoa hoiti tuomiokapituli, josta on ensimmäinen maininta Turusta vuodelta 1276.

Ensimmäiset seurakunnat perustettiin Suomeen todennäköisesti 1200 -luvulla. Suomalaisille roomalaiskatolista kirkkoa edusti erityisesti seurakunnan kirkkoherra ja hänen apulaisensa. Puu – ja kivikirkkoja alettiin rakentamaan seurakuntiin. Ne rakennettiin usein vanhojen muinaisuskon kulttipaikoille. Pappi oli suomalaisen yhteys kirkolliseen elämään. Kansa näyttää hyväksyneen seurakunnan papiston ja kirkkonsa esivallakseen[44]. Edellisten lisäksi niemimaalle syntyi vähäinen määrä luostareita, joiden toiminnalla oli merkitystä lähinnä lähiseudun asukkaille.

seurakunnat ka 1100 1200

Kristillisen vaikutuksen lisäämiseksi oli opetustyö avainasemassa. Kirkollinen opetustyö alkoi Turun katedraali- eli tuomiokirkkokoulussa 1200 – 1300 -luvun vaihteessa. Näin Suomen maan seurakuntiin alettiin saamaan suomenkielisiä pappeja. Se oli keskiajan ensimmäinen ja tärkein koulu Suomessa. Koulun perustamisesta on olemassa eriäviä tulkintoja. Tulkinnat Turun katedraalikoulun perustamisesta ajoittuvat vuosille 1276 – 1326. Kirkon periaatteiden mukaisesti piispa koulutti papit myös Suomen niemimaalla. Maaseudun kirkkoherroilla tai apupapeilla ei ollut merkittävää oppineisuutta hoitaa virkaansa menestyksekkäästi. Heidän oli osattava luku- ja kirjoitustaito sekä messun toimittaminen, sakramenttien jakaminen sekä kuunteleminen. Nämä taidot voitiin oppia myöhemmin myös seurakuntien ylläpitämissä maaseutukouluissa tai vanhemman pappismiehen oppipoikana käytännön työhön perehdyttämisen kautta[45].

6.      Suomalaisen maailmankuva vuonna 1323

Vaikka läntinen kirkko oli vakiinnuttanut asemansa Suomen niemimaalla Pähkinäsaaren rauhaan mennessä, ei ole uskottavaa, että suomalaisten maailmankuva olisi muuttunut kristillisperusteiseksi. Kirkko oli ehkä kastanut kristityiksi suurimman osan suomalaisista. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että heidän maailmankuvaansa ja tapansa olisivat muuttuneet katolisen uskon ja kulttuurin mukaisiksi. Voidaan taas hyvin otaksua, että suomalaisten maailmankuva muuttui kristinuskon vaikutuksesta. Muinaisuskoon perustuva maailmankuva alkoi muuttua kristillisen vaikutuksen tuloksena muotoon, jota voi kutsua kansanuskoksi.

Suomalainen kansanusko © Jari J TuomistoSuomalaisen maailmankuva 1323 oli lähinnä kokonaisuus, jossa muinainen esikristillinen maailmankuva eli muinaisusko ja idän sekä lännen kristinusko, suomalaisten kulttuurielemetit ovat kerrostuneita ja yhteen kietoutuneita. Tätä kokonaisuutta voi kutsua kansanuskoksi[46]. Voidaan ajatella, että suomalaisen kansanuskoon perustuva maailmankuva 1323 sai piirteensä kaikkien kuvassa esitettyjen elementtien vuorovaikutuksesta.

Suomalaisten maailmankuvan voimakkaana elementtinä oli edelleen esi-isiltä elämäntavoissa ja asenteissa peritty muinaisusko. On myös todettava, että maailmankuvan selitykseen tuli tarkasteltavana aikana kristinuskon käsitteet ja oppi entistä voimakkaammin. Kristinuskon vaikutus maailmankuvaan kasvoi vähä vähältä. Toisaalta tämän tiesi myös katolinen kirkko, joka tiesi työnsä olevan vasta alkuvaiheessa.

Olivatko suomalaiset sitten vuonna 1323 kristittyjä, pakanoita vai ei kristittyjä? Ehkä kuvaavin termi suomalaisen itsensä ilmaisemana on ollut edelleen mieltää itsensä esimerkiksi hämäläiseksi tai savolaiseksi. Virallisesti Ruotsin valtion ja katolisen kirkon parissa heitä lienee nimitetty Itämaan kristityiksi ja joskus ehkä ”pakanallisiksi” kristityiksi.

Yhteenveto

Suomalaiset saivat kokea 1100 -luvulta lähtien yhä enemmän kristinopin vaikutusta. Kristillisiä vaikutteita saatiin niin lännestä kuin idästä. Lännen kirkko vakiinnutti asemansa kristinopin tulkintana noin 200 vuoden aikana Pähkinäsaaren rauhaan vuoteen 1323 mennessä. Sen tukena oli maallinen valta. Kristinopin lähetystyö Suomen niemimaalla on voinut olla rauhallinen ja lähetystyötä on tehty  mahdollisesti ilman väkivaltaa, koska väkivallan käytöstä ei ole merkkejä esimerkiksi kansanrunoudessamme. Ehkä suomalaisten kristityiksi kastamisen onnistumiseen vaikutti myös maallisen vallan mukana olo ja mahdollinen ”pelote”. Lähetystyötä voinee kutsua tuona aikana myös käännytystyöksi.

Kirkollisen vallan vakiinnuttaminen ei tarkoittanut kuitenkaan sitä, että suomalaisten maailmankuva olisi muuttunut kristilliseksi. Voidaan sanoa, että maailmankuvaan vaikutti kristillinen oppi ja kulttuuri. On varmasti totta, että uusi muut uskot poissulkeva uskonto ja sen mukanaan tuoma läntinen kulttuuri aiheutti ”myllerryksen” suomalaisten mielissä.

On totta, että ainoaksi sallituksi suomalaisille tullut kristinoppi antoi suomalaisille myös niitä hengelliseltä elämältä tarvitsemiaan asioita, joita hän oli saanut aikaisemmalta muinaisuskoltaan. Ehkä sen mukana oli tulossa paljon hyvääkin. Sitä suomalainen ei tiennyt, koska ei ymmärtänyt. Suuri osa suomalaisista ei todennäköisesti pitänyt  kristinuskon maailmaa tarkastellun ajanjakson aikana tärkeänä vaan pikemminkin ”kummajaisena”. Osa heistä näyttää käyttäneen sitä jopa hyväkseen. He tarvitsivat uuden uskon ja sen käsitteiden opettelemiseen omaa kieltään ja aikaa.

Vaikka läntinen kirkko oli vakiinnuttanut asemansa Suomen niemimaalla Pähkinäsaaren rauhaan mennessä, ei ole uskottavaa, että suomalaisten maailmankuva olisi muuttunut kristillisperusteiseksi. Kirkon lähetystyö ontui. Kansa ei ymmärtänyt kristillistä sanomaa. Kirkko oli ehkä kastanut kristityiksi suurimman osan suomalaisista. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että heidän maailmankuvansa ja tapansa olisivat muuttuneet katolisen uskon ja kulttuurin mukaisiksi. Voidaan kuitenkin hyvin otaksua, että suomalaisten entinen maailmankuva muuttui kristinuskon vaikutuksesta, mutta hitaasti.

On hyvin mahdollista, että osa suomalaisista toimivat kirkon opettamalla tavalla pelon vallassa turvallista elämäntunnetta hakien. Näin he välttivät helvetin tulen, nälänhädän tai muun onnettomuuden. Voi uskoa, että joidenkin suhde kristillisyyteen ja katolisen kirkon oppiin oli käytännöllispainotteinen. On hyvin mahdollista, että suomalainen päätti pelastaa entisen turvaa antaneen maailmansa ja totutut tavat enemmän tai vähemmän salassa ja rinnan kristinopin kanssa. Hän oli muuttuneessa tilanteessa, jolle hän ei voinut kirkon organisaation ja sitä tukevan maallisen vallan edessä ”yksin” mitään.

Suomalaisten voi katsoa olleen tuona 200 vuoden aikana hämillään ja peloissaan. Vieras valta, oppi ja tavat olivat tulleet uusina heidän entiseen turvalliseksi ja tasapainoiseksi koettuun maailmaansa. Suomalaisten enemmistö ei ollut oppinut vielä vuonna 1323 yhteistä kristillistä ”kieltä”. Kristinusko näyttäytyi suurelle osalle suomalaisista vain kirkon maalauksista, jotka jäivät usein heidän oman ymärryksensä varaan.

Vaikka kristinusko oli  saanut sijan  1200-  ja 1300 -luvun suomalaisten mielissä, se ei kuitenkaan muuttanut vielä paljoakaan suomalaisen maailmankuvaa ja tapaa uskoa. He turvautuivat edelleen myös esi-isiltä opitun maailmansa rauhoittavaan kuvaan.

 

Aiheesta muualla:

”Suomen liittäminen Länsi-Eurooppaan – Suomen eurooppalaistumisen historiaa”. Jari J Tuomiston artikkeli 4.6.2015.

 ”Keskiajan hämäläiset ja uusi läntinen maailma”. Jari J Tuomiston artikkeli 8.6.2015.

Kirjallisuutta:

JAAKKO HÄMEEN-ANTTILA (2006). Mare nostrum: Länsimaisen kulttuurin juurilla.

RISTO PULKKINEN (2014). Suomalainen kansanusko: Šamaaneista saunatonttuihin.

MIKA KAJAVA, SARI KIVISTÖ, H-K RIIKONEN, ERJA SALMENKIVI, RAIJA SARASTI-WILENIUS (2009). Kulttuuri antiikin maailmassa.

MARJA-LEENA HÄNNINEN, MAIJASTINA KAHLOS, ULLA LEHTONEN (2012). Uskonnot antiikin Roomassa.

MARKUS HIEKKANEN (2014). Suomen keskiajan kivikirkot.

KIRSI SALONEN (2009): Synti ja sovitus, rikos ja rangaistus

TUOMAS HEIKKILÄ JA MAIJU LEHMIJOKI-GARNER (2002). Keskiajan kirkko: Uskonelämän muotoja läntisessä kristikunnassa.

KATJA HYRY, ANTTI PENTIKÄINEN, JUHA PENTIKÄINEN (1995). Lumen ja valon kansa: Suomalainen kansanusko.

MARJA-LIISA LINDER. MARJA-RIITTA SALONIEMI, CRISTIAN KRÖTZL (2001). Ristin ja Olavin kansaa: Keskiajan usko ja kirkko Hämeessä ja Satakunnassa.

UNO HARVA (1948). Suomalaisten muinaisusko.

Viitteet:

[1] s.350. TUOMAS HEIKKILÄ JA MAIJU LEHMIJOKI-GARNER (2002). Keskiajan kirkko: Uskonelämän muotoja läntisessä kristikunnassa.
[2] s. 27  MARJA-LIISA LINDER. MARJA-RIITTA SALONIEMI, CRISTIAN KRÖTZL (2001). Ristin ja Olavin kansaa: Keskiajan usko ja kirkko Hämeessä ja Satakunnassa.
[3] Niiniluoto, Ilkka: Tiede, filosofia ja uskonto.
[4] Germania. kääntänyt  Tuomo Pekkanen. 1976 .
[5] FL Karl Milanin latinan kielen väitöskirja (2001). Fennen und Finnen. Tacitus’ Fennenschilderung in Vergleight mit Lappenschilderungen späterer Zeiten (Fennit ja suomalaiset – Tacituksen fennikuvaus verrattuna myöhempien aikojen lappalaiskuvauksiin)
[6] s.13 Risto Pulkkinen. (2014). Suomalainen kansanusko: Šamaaneista saunatonttuihin.
[7] s.45 Risto Pulkkinen. (2014). Suomalainen kansanusko: Šamaaneista saunatonttuihin.
[8] s. 14. Martti Nissinen. Tieteessä tapahtuu -lehti. Artikkeli 3/2007 s.14: Miten uskonto sai rajat. Monoteismin ja juutalaisuuden synty.
[9] s.31-32 KATJA HYRY, ANTTI PENTIKÄINEN, JUHA PENTIKÄINEN (1995). Lumen ja valon kansa: Suomalainen kansanusko.
[10] s.29 – 33 RISTO PULKKINEN (2014). Suomalainen kansanusko: Šamaaneista saunatonttuihin.
[11] s.102 ANNA-LEENA SIIKALA (1999).Uralilainen ja saamelainen mytologia. Teoksessa PAUL FOGELBERG: Pohjan poluilla. s.91-104.
[12] s.37 RISTO PULKKINEN (2014). Suomalainen kansanusko: Šamaaneista saunatonttuihin.
[13] MIRCEA ELIADE (2003). Pyhä ja profaani. Suom. Teuvo Laitila. s.142-146
[14] s.49 RISTO PULKKINEN  (2014). Suomalainen kansanusko: Šamaaneista saunatonttuihin.
[15] s.50 RISTO PULKKINEN (2014). Suomalainen kansanusko: Šamaaneista saunatonttuihin.
[16] s.51 RISTO PULKKINEN (2014). Suomalainen kansanusko: Šamaaneista saunatonttuihin.
[17] Uskontotieteilijä dosentti Risto Pulkkinen. Kirkko ja  kaupunki 01.09.2008
[18] s.43-44 Risto Pulkkinen. (2014). Suomalainen kansanusko: Šamaaneista saunatonttuihin
[19] Uskontotieteilijä dosentti Risto Pulkkinen. Kirkko ja  kaupunki 01.09.2008
[20] Viite: uskontotieteilijä dosentti Risto Pulkkinen. Kirkko ja  kaupunki 01.09.2008
[21] s. 35 KATJA HYRY, ANTTI PENTIKÄINEN, JUHA PENTIKÄINEN (1995). Lumen ja valon kansa: Suomalainen kansanusko.
[22] Uskontotieteilijä dosentti Risto Pulkkinen. Kirkko ja  kaupunki 01.09.2008
[23] Hämeen-Anttila Jaakko (2006) Mare nostrum. Länsimaisen kulttuurin juurilla. Pekonen Osmo Helsingin Sanomat (2006) Artikkeli: Länsimaisuus syntyi Lähi-idässä Jaakko Hämeen-Anttilan oppineisuus alkaa 5000 vuoden takaa.
[24] Aamenesta öylattiin. Suomen evankeli-luterilaisen kirkon verkkojulkaisu. Linkki: http://www.evl2.fi/sanasto/index.php/Apokryfiset_kirjat
[25] Viite Maijastina Kahlos. 6. luento Keisariaika – Uskontojen Kirjavat Markkinat Linkki:http://www.maijastinakahlos.net/b/opetus/luentosarja-uskonnoista-rooman-valtakunnassa/uskonnot-rooman-valtakunnassa-luentosarjan-ohjelma/6-luento/
[26] Matthews, Gareth B.(1998): ”Augustine”. Teoksessa Craig, Edward (toim.): The Routledge Encyclopedia of Philosophy Routledge.
[27] Matt. 28:19–20
[28] s.23-53 Christian Krötzl (2005 Miekan vai saarnan voimalla? Kristinuskon tulosta Suomeen ja Itämeren alueelle
[29] s.23-53 Christian Krötzl (2005 Miekan vai saarnan voimalla? Kristinuskon tulosta Suomeen ja Itämeren alueelle
[30] s. 328–332. Nissinen, Martti: Israelin uskonto ennen juutalaisuutta.
[31] s. 14. Martti Nissinen. Tieteessä tapahtuu -lehti. Artikkeli 3/2007 : Miten uskonto sai rajat. Monoteismin ja juutalaisuuden synty.
[32] s. 14. Martti Nissinen. Tieteessä tapahtuu -lehti. Artikkeli 3/2007 : Miten uskonto sai rajat. Monoteismin ja juutalaisuuden synty.
[33] s.6-7. Kimmo Ketola 3/2007 Tieteessä Tapahtuu. Mitä on synkretismi. Onko puhtaita uskontoja olemassakaan?
[34] s.17 Martti Nissinen, artikkeli Tieteessä tapahtuu 3/2007, ”Miten uskonto sai rajat – monoteismin ja juutalaisuuden synty”
[35] Kristian Talvinen (Tieteessä tapahtuu 8/2005): Arvostelu:Synnin raskas taakka, Ilkka Pyysiäinen (2005): Synti. Ajatuksin, sanoin ja töin.
[36] s.114 s.128 KIRSI SALONEN (2009): Synti ja sovitus, rikos ja rangaistus
[37] s.103-104 KIRSI SALONEN (2009): Synti ja sovitus, rikos ja rangaistus
[38] s.103-104 KIRSI SALONEN (2009): Synti ja sovitus, rikos ja rangaistus
[39] s.128 KIRSI SALONEN (2009): Synti ja sovitus, rikos ja rangaistus
[40] Aino Katermaa/P3/Luentomateriaali 2013/Historia/Tampereen Yliopisto
[41] Aino Katermaa/P3/Luentomateriaali 2013/Historia/Tampereen Yliopisto
[42] Aino Katermaa/P3/Luentomateriaali 2013/Historia/Tampereen Yliopisto
[43] s.350 TUOMAS HEIKKILÄ JA MAIJU LEHMIJOKI-GARNER (2002). Keskiajan kirkko: Uskonelämän muotoja läntisessä kristikunnassa.
[44] s. 352-360. TUOMAS HEIKKILÄ JA MAIJU LEHMIJOKI-GARNER (2002). Keskiajan kirkko: Uskonelämän muotoja läntisessä kristikunnassa.
[45] s.84–86. Hanska & Salonen (2004. Pappisvirkaan vaadittavasta oppineisuudesta ks. tarkemmin.
[46] RISTO PULKKINEN (2014). Suomalainen kansanusko: Šamaaneista saunatonttuihin.

 

© Jari J Tuomisto

PAKANA JA KRISTITTY – SUOMALAINEN VUONNA 1323

Sota ja Karjalan evakot – Kumarrus menneille sukupolville

Sukuharrastajaystäväni Maija Ala-Nikkola oli törmännyt netissä Jalkaväkirykmentti 16:sta  Latvasyrjän taistelusta kertovalle sivulleni ” Tilannekartat Jalkaväkirykmentti 16:sta taisteluista Latvasyrjässä 5. – 11.8.1941”. Hän oli kiinnostunut Uukuniemen Latvasyrjän alueella käydyistä taisteluista, koska hänen puolisonsa Heikki Härkösen suvun juuret olivat vahvasti siellä. Heikin vanhemmat olivat joutuneet evakkoon sodan jaloista. Maija halusi laittaa osoitelinkin tilannekarttoihin ylläpitämilleen ” Muistojen poluilla Uukuniemen Latvasyrjässä” -sivulle.

Hän pyysi minulta myös ”saate-esittelyn” tälle karulle sodan taistelusta kertovalle sivulle. Alla on kirjeeni Maijalle.

 

”Terve Maija!

Kävin sivuillasi ” Muistojen poluilla Uukuniemen Latvasyrjässä”  ja ne ovat hienot. Myös asia, jota varten olet ne laatinut, on arvostettava. Nettisivut ovat yksi nykyaikainen tapa vaalia ja pitää yllä tärkeitä asioita. Paikallishistoriallinen ja kulttuurillinen perintö on tärkeä säilyttää tavalla tai toisella. Tapahtumat, niin vaikeat kuin rakkaatkin on säilyttämisen ja sukupolvelta toiselle siirtämisen arvoiset. Evakkoon lähtö sodan jaloista on lähihistoriassa varmasti se katkerin ja mieleenpainuvin muisto.

Olen samaa mieltä, kuin Eeva Kilpi siinä, että karjalalaiset ovat osoittaneet muulle Suomen kansalle, mihin ihminen pystyy äärimmäisten muutosten keskellä. Evakkoon lähtö ja asettuminen vieraalle seudulle, sopeutuminen ja osallistuminen oman elämänsä ja Suomen jälleenrakentamiseen ovat osoituksena heidän yhtenäisyydestään, arvomaailmastaan ja sisukkuudestaan. Karjalalainen kulttuuri antaa voimaa ja vahvistaa identiteettiä. Se on tuonut monimuotoisuutta suomalaiseen elämänmenoon ja on meille kaikille suomalaisille esimerkki siitä mihin ihminen pystyy suurienkin vaikeuksien keskellä.

Minulla itselläni on karjalalaisista vain miellyttäviä kokemuksia. Yksi miellyttävimmistä kokemuksista on lapsuudestani isoisäni kotoseudulta Kuortaneelta 60 -ja 70 -luvuilta. Herojan pihalla asui tuolloin Yrjö Merta, pienikokoinen nauravasuinen karjalan evakko, joka oli kotoisin Viipurin alueelta. Hän oli koko kylän persoonallisuus ja väriläiskä. Hän oli sosiaalinen, iloinen, tunteikas ja hyvä suustaan. Hän osasi ottaa yleisönsä oli siinä sitten aikuisia tai lapsia. Karjalalaisella murteella kerrotut jutut hän päätti tunteikkaaseen voivotteluun tai ketkunauruun. Yrjö oli ottanut vaimon Tuomiston naapuritalosta ja asui tuolloin omillaan. 


Karjalan evakkoja on ollut isoisäni kotona Tuomistossa, samoin kuin monessa muussa talossa Kuortaneella. Löysin nopeasti haettuani kokoelmastani yhden kuvan, jossa vietetään vuoden 1944 juhannusta koko perheen voimalla. Valitettavasti en saanut tähän kirjeeseeni selvitettyä perheeseen tuohon aikaan kuuluneen evakkonaisen nimeä.

Isoisäni Jussi Tuomiston sota on kiinnostanut minua aina pikkupojasta asti. Ei sen takia, että sotaa olisin koskaan ihannoinut, pikemminkin päin vastoin. Jussi ei sota-asioista jutellut, enkä koskaan niistä häneltä kysynyt. Ei hän niistä ääneen puhunut paljoa myöskään isälleni eikä muille lapsilleen. Hän osallistui sodan jälkeen aktiivisesti veteraanitoimintaan ja myös muuhun yhteisten asioiden hoitamiseen Kuortaneella. Tästä ja hänen tasaisista elämäntavoistaan voi päätellä, ettei sotaan ja taisteluihin osallistuminen jähmettänyt tai traumatisoinut häntä. Hän halusi keskittyä jälleen rakentamaan Kuortanetta ja oman perheensä elämää.

Sota kuuluu osana sukututkimusprojektiini, jonka aloitin vuonna 2013. Isoisieni ja heidän perheidensä koettelemukset sodassa ovat minulle tärkeitä ja vaikuttavat vielä minunkin sukupolveen asenteina ja jopa traumoina. Haluan siis sisällyttää heidän selvitettävään elämäntarinaansa myös siihen oleellisesti kuuluvan sota-ajan ja sodan koettelemukset ja kärsimykset. Kriisi koettiin ja tunnettiin niin rintamalla taisteluissa kuin kotona.

Koska isoisäni Jussi ei kertonut sotaretkestään, hain hänen joukkonsa sodasta kertovia teoksia. Löysin netistä sotapäiväkirjoja, tutkielman sekä kirjastosta kirjan. Nämä olivat oiva apu saada selville, missä isoisäni ja joukko, johon hän kuului, olivat taistelleet. Tuntemuksista ja tapahtumista ihmistasolla sai hyvän kuvan lukiessaan ja tehdessään muistiinpanoja kirjasta. Sen oli kirjoittanut kyseessä olevan joukon komentaja Yrjö Vasama ja siihen oli otettu mukaan taistelut kokeneiden muisteloita.

Lukemani ja ymmärtämäni mieleen painaminen sekä niihin palaaminen mahdollisimman helposti vaatii muistiinpanoja. Minulle paras tapa on sijoittaa tapahtumat kartalle piirroksena. Onnekseni netistä löytyi ”ei kaupallisen julkaisun” mahdollistava Karjalan kartta noin vuodelta 1940. Karttapohjalle oli hyvä piirtää taisteluiden kulku, liike, paikat ja yhteenottojen vaikutus. Sain tällä lailla miellettyä ja paremmin selvitettyä itselleni missä isoisäni oli kulkenut ja taistellut kuin tekstistä.

Piirsin kartalle Jalkaväkirykmentti 16:sta I Pataljoonan hyökkäysreitin, taistelupaikat ja -ajat kesällä 1941. Taistelut Latvasyrjässä 5. – 11.8.1941 oli saatavissa olevien lähteitten perusteella yksi vaikeimmista selvittää ja piirtää kartalle. Tämä kuvastaa ehkä myös sitä vaikeaa ja välillä sekavalta vaikuttavaa tilannetta jossa taisteluita käytiin tuolla alueella. Sen jälkeen kun hyökkäyksen vaikutus oli hajottanut vihollisen Latvasyrjän keskustassa, sen pieniä partioita samoili pitkin metsiä yrittäen löytää reittejä suomalaisten saarroksesta kohti Laatokkaa vetäytyvien omien joukkoon.

Tämä Jussi Tuomiston sota -sivut ja karttapiirrokset liittyvät oleellisesti isoisäni elämäntarinaan. Karttapiirroksista tilanneselostuksineen selviää nopeasti ja ymmärrettävästi, missä isovanhempamme, jotka kuuluivat tuohon joukkoon, kulkivat ja mitä heidän joukkonsa kokivat. Siitä selviää myös noilta taistelualueilta sotavuosina evakkoon joutuneille ja heidän jälkeläisilleen, mitä siellä on tapahtunut sodan aikana.

Haluan kumartaa muistiinpanoillani ja niiden asettamisella julkiseksi aikaisempien sukupolvien elämää, uhrauksia ja sisua sekä uskoa hyvään tulevaisuuteen.

                                                                                   Ystävällisesti Jari ”

”Karjalaiset ovat yhä osa kansakunnan historiallista muistia. Heillä on kokemusperäistä tietoa ihmisen kyvystä kestää vaikeuksia, muuttua ja kasvaa uusiin olosuhteisiin – siis erittäin arvokasta tietoa tässä kasautuvien ongelmien maailmassa, jossa kenties ratkaisevat suuret muutokset sekä luonnon että ihmisen säilymisen kannalta ovat vielä edessäpäin” Eeva Kilpi

Muuta:
Karttapiirroksia ja tilanneselostuksia jatkosodan alkuvaiheesta löytyy alla olevaa linkkiä napsauttamalla.
Jalkaväkirykmentti 16:sta I Pataljoonan hyökkäysreitti, taistelupaikat ja -ajat Kiteeltä Otsoisten kylään kesällä 1941″ 

© Jari J Tuomisto

Sota ja Karjalan evakot – Kumarrus menneille sukupolville

Frans Immanuel Wettberg eli Kivekäs osa 2 – Syntymä ja perhe

Frans E Wettberg Kivekas
Lähde: Long Island Daily Press 27.3.1922

Törmäsin Fransiin sattumalta vanhan digitoidun lehden uutisessa. Siinä kerrottiin hänen maailmanympärysmatkastaan jalkapatikalla. Edellisessä osassa ”Ei mikään tavallinen elämäntarina osa 1 – Frans Immanuel Wettberg eli Kivekäs” kuvailin häntä yleisesti muutaman lehtileikkeen perusteella. Esittelin hänet merimies, leipuri, ammattijalankulkija, maapallonkiertäjä ja vedonlyöjä sekä viisilapsisen perheen isä Frans Immanuel Wettbergiksi eli Kivekkääksi. Päätin ottaa hänen elämästään hiukan enemmän selvää.

Ajan ja resurssien puutteen takia rajoitin lähdemateriaalin hankinnan vanhojen sanomalehtien uutisiin sekä kirkonkirjoista saatavaan tietoon. Käytin apunani myös muutamaa paikallishistoriateosta ja tukeuduin kuortanelaisiin ystäviini.

Esittelen pintapuolisen selvitykseni tuloksia hänestä kertovissa artikkeleissani. Pyrin sitomaan Fransin elämän tapahtumat ja käännekohdat ajankuviin. Tukeudun johtopäätöksissäni osittain valistuneeseen tulkintaan. Olen täydentänyt Fransin elämän vaiheita sekä tapahtumia myös kuvitteellisesti. En ole ollut lähdekriittinen, enkä merkitse viitteitä tarkemmin. Esitän samalla yhden tavan, jolla saadaan rakennettua henkilöstä kuvaus sukua selvittäessä. Tätä tapaa voinee varsin hyvin kutsua populistiseksi.

Fransin syntymä ja perhe

Haapaniemen pappila 2 pi rereKuortaneen Haapaniemessä sijaitsevan pappilan vanhan päärakennuksen makuukamarista kuului 26.03.1859  parkaisu. Tovin kuluttua äidin, kappalaisen vaimo Lovisan, kasvoilta kirposi autuaallinen hymy. Hän sai synnytyksen apuna olleelta lapsenpäästäjältä syliinsä pienen kurttuisen, käsiä ja jalkoja heiluttelevan, suuta mutustelevan lapsensa.

Isä, Kuortaneen kappalainen pastori Jacob Wettberg, oli seurannut jännityksessä tapahtumaa lastensa kanssa oven takana. Siellä olivat 15 vuotias Katarina, 8 vuotias Olga ja 5 vuotias Eva sekä 7 vuotias Johan. Lovisa vaimo oli jo 43 vuoden ja raskausajan loppu oli ollut vaikea ja synnytys tuskallisen pitkä.  Jacobin mieltä huojensivat kuitenkin oven takaa kuuluvat äänet, jotka saivat hänet rauhoittumaan. Hän laittoi kädet ristiin.

Picture_of_mother_giving_breast_to_infant_Wellcome_L0013924
Tekijä Craig, W.M. CC BY 4.0 lähde: Wiki Comm

Jonkun ajan kuluttua apuna ollut päästäjä aukaisi kammarin oven saliin rauhallisesti ja Jacob sekä lapset syöksyivät sisään. He katselivat innoissaan vitivalkeaan kapaloon käärittyä lasta äitinsä rinnoilla. Jacob isä istui vaimonsa viereen, otti häntä kädestä, puristi kevyesti ja sanoi ruotsin kielellä hiljaa: ”Gud är med oss i dag, min kära Lovisa!”  Uusi tulokas oli hänen pappisperheensä 11. lapsi. Pappilan tapahtumat, olivatpa ne mitä tahansa, olivat alati seurakuntalaisten kiinnostuksen kohteena. Kuortanelaiset saivat vielä samana iltana tietää, että pappilassa oli syntynyt poikavauva ja olivat siitä iloissaan.

Pojan kastetilaisuus järjestettiin seuraavana päivänä. Kuortanejärven jäät olivat sulamassa ja siellä täällä oli tummia avantoja. Pappilan kuistia ja seinustaa lämmittivät keväisen auringon säteet. Räystäät tippuivat ja pihalla oli jo pälviä. Talitiainen lauloi jossain viereisen koivun oksalla ja varpusparvi lehahteli pälveltä toiselle levottomana. Olihan jo maaliskuun loppu.

Kaste ja lapsen ristiminen tapahtuivat Lovisa äidin vuoteen vierellä vanhan puolen makuukamarissa.Tilaisuudessa puhuttiin ruotsin kieltä, jota Wettbergeillä käytettiin yleensä myös kotona. Paikalla olivat vain kutsutut ja oma perhe. Naiset ja tytöt olivat pukeutuneet siisteihin muodinmukaisiin vaaleansävyisiin vaatteisiin ja miehet tummiin. Tunnelma oli pidättyvän juhlallinen. Lovisa seurasi sitä vuoteesta.

Kastemerkintä frans
http://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/kirkonkirjat/kuortane/syntyneet_1856-1883_uk331/28.htm

Uusi lapsi ristittiin Frans  Immanuel Wettbergiksi, Immanuel eli ”Jumala kanssamme”. Kummeiksi tulivat pappilan naapuri Jaakko Matinpoika ja Susanna Juhontytär  Hiironniemi sekä kohta 17 vuotta täyttävä, vasta piikana aloittanut, Ida Enqwist  Alajärven Tallbakasta. Tilaisuus oli lyhyt ja virren veisuun jälkeen juotiin kahvit salin puolella. Sisaret Katarina, Olga ja Eva sekä veli Johan olivat seuranneet tapahtumaa vähän kauempana. He olivat iloissaan saadessaan velipojalleen nimen. He katsoivat nimen kuultuaan hymyillen toisiinsa ja väänsivät sitä heti ”Ransuksi” ja ”Empuksi”. Perheen vanhimmat lapset eivät olleet paikalla. Esikoinen Peter, August ja Josef olivat jo omillaan ja asuivat muualla.

Se oli ilon ja onnen päivä Wettbergillä. Kastetilaisuus oli myös yksi päivän puheenaihe kuortanelaisilla ja heillä oli pojan vasta ristitty nimi Frans Immanuel nopeasti tiedossa. Se oli kulkenut ympäri pitäjän omia reittejään. Rippikirja Kuortane 1862

Yllä rippikirjan ote, jossa esitetään Wettbergin perhe Fransin syntymän aikoihin. Luettelossa on myös hänen pikkuveljensä Karl, joka syntyi vuonna 1861. Perheen kaksi lasta Jacob Elisa ja Frans Jakob, olivat kuolleet aikaisemmin. Jacob 5 vuotiaana ja Frans Jacob 2 viikon ikäisenä. (http://www.sukuhistoria.fi/sshy/kirjat/kirkonkirjat/kuortane/rippikirja_1856-1862_mko13-25/29.htm)
Viite/Kotona puhuttu kieli: Ruona, Kylä historian laineilla -kirjassa, Heikki Klemettiä käsittelevässä artikkelissa hän oli puhunut kotona äitinsä Eva Klemetin os. Wettbergin kanssa 10 vuotiaaksi asti ruotsin kielellä. 

© Jari J Tuomisto

Frans Immanuel Wettberg eli Kivekäs osa 2 – Syntymä ja perhe

Sukututkijan ”tabula rasa” – tyhjä taulu

Valistuneen tulkinnan tai arvauksen tekeminen on joskus tärkeää sukututkimuksessa. Se ei ole tarinan sepittämistä. Kun sukututkija on käynyt kaikki tietolähteet läpi tutkittavana olevan henkilön suhteen löytämättä tietoa, on hänellä useasti seinä edessä. Tällöin on parempi turvautua valistuneeseen tulkintaan tämän ihmisen elon kuvailussa kuin jättää käsiteltävän ihmisen tieto- ja tapahtumataulu tyhjäksi.Elias Hyyppa

Historian paikallis- ja yleistiedon tuntemuksella, ja sen oikeaan osuneella tulkinnalla käsiteltävän ihmisen suhteen, saadaan esimerkiksi 150 vuotta sitten eläneen ihmisen elämästä muutakin tietoa kuin syntymä ja kuolinaika. Ihmisten elämisen tavoista ajallisesti ja paikallisesti, heidän ympärillään vallinneista olosuhteista ja sodista, taudeista ja nälänhädistä on paljon tutkittua ja tunnustettua tietoa vuosisatoja taaksepäin. Tutkittavan henkilön eloa voi tarkastella ja se voidaan asettaa noihin aikanansa vallinneisiin raameihin.

Sukututkimuksessa kaivataan yhä enemmän rohkeaa valistunutta tulkintaa myös valokuvien tarkastelussa. Vanhoja kuvia digitoidaan yhä enemmän. Kylä- ja sukukirjoissa esiintyy kuvia, joiden alla on ihmisten nimien paikoilla ”kysymysmerkkejä”. Kirjojen toimittajien, sukututkijoiden ja vanhojen kuvien omistajien yksi haaste on kuvissa olevien ihmisten, rakennusten ja paikkojen tunnistus. Kuvien ihmisten tunnistus on kuitenkin hankalaa, koska aikaa kuvien ottamisesta on saattanut mennä niin kauan, ettei tunnistamiseen kykeneviä henkilöitä enää ole, tai he ovat olleet niin nuoria kuvanottohetkellä, ettei tarkkaa muistikuvaa ole.

Tunnistustehtävä ei ole helppoa ja joskus se on kuin poliisin tutkintatyötä. Faktoja, kuten valokuvaajan nimi, ei välttämättä löydy ja avuksi on kutsuttava muistelija, jos sellainen löytyy. Hänen epäröivä tunnistus kannattaa merkitä ylös, vaikkei varmuutta ole. Se on kuitenkin parempi lähtökohta, kuin ei mitään. Se on apuna ja vinkkinä tässä tilanteessa. Tämän jälkeen tunnistuksen apuna voidaan käyttää samalla paikkakunnalla julkaistuja teoksia, kuten esimerkiksi sotamatrikkeleita tai aikaisempia sukukirjoja. Tunnistamiseen voidaan hakea myös lisävarmuutta esimerkiksi joihinkin sukuohjelmiin liitetyistä tunnistusapuohjelmasta. Apuna voidaan käyttää myös kuvankäsittelyohjelmien tunnistusohjelmia, joka on esimerkiksi Googlen Picasassa.

Valistunut tulkinta tai arvaus voidaan asettaa kyseenalaiseksi ja tarvittaessa muuttaa paremmaksi oikeammalla tulkinnalla. Sukututkijan tulkinta on oltava ”uskottava” joukolle ja piirille, jolle hän tietoansa levittää. Se, miten uskottava valistunut arvaus on, riippuu tulkitsijan; asiantuntijuudesta, koulutustausta, kokemuksesta ja hankitusta arvostuksesta sekä rohkeudesta.

Valistunut, rohkeasti tehty, arvaus on usein parempi lähtökohta kuin, ”tabula rasa”, tyhjä taulu.

Pääset tästä linkistä:
Sukututkimussivuilleni: ”Sukua Herojan pihalta ja lakialta Pohjanmaalta”

© Jari J Tuomisto
Sukututkijan ”tabula rasa” – tyhjä taulu

Ostetaanko Suomen ja suomalaisten henkilöhistoriatieto tulevaisuudessa ulkomailta?

Sukututkimus on murroksen edessä, uusi nettisukupolvi on astumassa esiin ja sillä on tietokone, netti ja sen mahdollisuudet tiedossa. Kun he tulevat siihen ikään, että heitä alkaa kiinnostaa omat esivanhempansa ja heidän elämänsä, niin he ihmettelevät, jos tätä tietoa ei saa haettua netistä. Kohta he sitä vaativat.

Ulkomaalaiset sukutietokantapalvelut, kuten esimerkiksi Ancestry.com tai MyHeritage, tarjoavat tällä hetkellä maailmanlaajuisesti sukututkimustietoa. Tiedot ovat lähinnä suvun henkilöiden perustietoja ja heihin liittyviä tarinoita. Tietoja on tarjolla myös suomalaisille, rahasta tai lahjoituksesta.

On hämmentävää, että suomalainen maksaa jo nyt siitä, että saa syöttää jopa vuosikausia tehdyn sukutietokantansa ulkomaalaiselle sukupalveluohjelmistolle ja lisäksi sen jälkeen maksaa vielä vuosimaksua vuosittain! Kuka muuten vastaa tällöin ulkomaalaiselle palvelulle syötetyn tiedon yksityisyyden suojasta, kun sukutietopalvelimet ovat on esimerkiksi Timbuktussa? Niin, tieto taitaa olla siirron jälkeen maamme lakien ulottumattomissa.

Onhan Suomessakin jotain tehty palvelujen nykyaikaistamiseksi. Suomen Sukututkimusseuran toimesta on esimerkiksi kirkonkirjoja digitoitu ja Arkistolaitoksella on digitointi meneillään. Suomessa sukututkimusta palvelevat tietokannat ovat laadukkaita, mutta niiden tarjoamat palvelut ovat enemmän tai vähemmän levällään. Kokenut sukututkija taitaa, aloittelija löytää kun sinnikkäästi hakee ja satunnainen suvustansa kiinnostunut ei löydä ja on ymmällään! Kokenut on laatinut itselleen usean linkin kokoomasivun, aloittelija etsii kerta toisensa jälkeen nuo tietokannat.

Kun hain muutama vuosi sitten itselleni perustietoja esivanhemmistani, tukeuduin eniten Suomen Sukututkimusseuran HISKI – eli Historiankirjat – tietokantaan sekä yksityisen yrittäjän SukuJutut-sukututkimusohjelman myynnin ympärille rakennettuun foorumiin ja erityisesti SUKURAITTIIN. Sukuraitti on hyvä esimerkki siitä, miten yksityiset sukututkijat ovat valmiita antamaan kaikkien nähtäväksi ja muiden sukututkijoiden käyttöön jopa tuhansia tunteja vaatineen työnsä, ilmaiseksi. Hyviä tietolähteitä olivat myös sukututkijoiden nettisivuillensa verkkoon laittamat sukupolvikaaviot ja – kirjat, jotka löytyivät sieltä täältä sinnikkäällä hakemisella.

Kaiken kaikkiaan sukutietoverkon kansalaista ja sukututkimusta palvelevan tiedon hallinnointi on saatava Suomessa kunnolla yksiin käsiin. Sukututkimuksen johtaminen Suomessa tarvitsee lisää suunnitelmallisuutta, keskittämistä ja kehittämistä. Se tarvitsee myös ylempää ohjausta ja rahoitusta. Sukututkimus on mikrohistoriaa parhaimmillaan ja palvelee yhteiskunnan sekä sen ihmisien tarpeita.

Johtaminen ja tilanteen hallussapito tarkoittaa myös, mitä suurimmassa määrin, lain noudattamisen hallintaa. Toimintaa voisi kehittää esimerkiksi joko ”julkisperustaiseksi” tai ostaa palvelu ulkopuoliselta yrittäjältä, joka rakentaisi palvelun ostajan tarpeen mukaiseksi. Kolmantena vaihtoehtona voisi olla tuo ulkomaisten sukuohjelmistojen palvelujen ”malli”, jossa palvelu ja hallinta rakennettaisiin kuitenkin kotimaiselle perustalle. Tällöin rahoitus otettaisiin käyttäjien, eli kansalaisten rahapussista. Palvelun tasoa ylläpidettäisiin ohjausvastuussa olevalta taholta jokaisessa vaihtoehdossa sopimuksin ja laatua seurattaisiin palautteen tarkastusten avulla.

Näkymä siitä, että Suomen kansan henkilöhistoriatieto ostetaan tulevaisuudessa ulkomailta, on ainakin minulle vieras. Pidetään se omissa käsissämme.

Lisää aiheesta tai sitä sivuten:

Jos sukututkimus ei ole osa historiantutkimusta, niin mikä sitten on?

Mikrohistoriaa parhaimmillaan ja koko kansalle!

Sosiaalinen media – valmiina hyödynnettäväksi

© Jari J Tuomisto

Ostetaanko Suomen ja suomalaisten henkilöhistoriatieto tulevaisuudessa ulkomailta?