Seppä, rauta ja Sampo – Pihapiiri ennen osa 3

Seppä, raudan ja Sammon takoja

Raudan työstäjää ja muokkaajaa on kutsuttu kielessämme nimellä ”seppä”. Se on lainasana ja johtuu germaanisista kielistä. Sepästä on käytetty kielessämme myös nimitystä ”rautio”.

seppa-by-jj-tuomisto-dsc_1263-001

Seppä on näkyvässä osassa myös kansalliseepoksessamme Kalevalassa. Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän ikuinen, oli aikaisemmin epäonnistunut Sammon taonnassa ja pyytänyt avuksi seppä Ilmarista Sammon taontatehtävään. Seppä Ilmarinen loi ja takoi Sammon.

Seppä hallitsi maata, tulta ja ilmaa. Hän oli ”yliluonnollisen” taitaja. On ilmeistä, että seppä oli yhteisössään tärkeä henkilö ja jopa palvotussa asemassa ainakin niin kutsutulla pakanallisella aikakaudella. Voi hyvin uskoa hänen olleen arvostettu henkilö myös myöhemmin kristillisellä aikakaudella.

Rauta, seppä ja raudan muotoilu- ja muokkaustaito ovat olleet sampo kansallemme

Voi myös ajatella, että seppä on luonut perustan ensin maatalouden ja sitten yleisen koneellistumisen kehitykselle.Seppä on takonut rautaa vuosituhansien ajan hyvinvoinnin kivijalaksi. Rauta, sen takoja ja muokkaustaito yhteisöjen ja myöhemmin yhteiskuntamme tarpeisiin on ollut yhtenä tärkeänä perustana kansamme hyvinvoinnin ja muun rikkauden kehittymisessä. Rauta, seppä ja raudan muotoilu- ja muokkaustaito ovat olleet Kalevalan Sampo kansallemme ennen ja nyt.

Seppä ja hänen apulaisensa kaivoivat järvi- ja suomaasta malmin. Tästä rautapitoisesta malmista luotiin hänen johdollaan tulen sekä hiilen avulla rauta. Tämän jälkeen seppä kasasi mustia syliä ahjoon, sytytti sylet ja puhalsi ahjon sydämmeen syttyneisiin syliin ilmaa palkeella.  Näin hän sai ahjon sydämmessä sylet hehkumaan oranssinpunaisena ja tulikuumana. Sinne hän työnsi rautaharkon pitäen sitä pitkävartisissa pihdeissään. Kun rautaharkko alkoi hehkua siirsi seppä sen alasimelle ja otti toiseen käteensä ison vasaran, jolla alkoi takoen muovata hehkuvaa rautapalasta halutuksi esineeksi.

Metallisten esineiden, laitteiden ja aseiden tarve kasvoi entisestään Suomen nimimaallakin keskiajalla. Metallien työstön erikoisosaajia eli seppiä tarvittiin siitä syystä lisää. Pitäjiin perustettiin kruunun nimissä sepän virkoja.

Rautaa tuotiin valmiina ja rautamalmina lähinnä Ruotsin mantereelta. Rautaruukkeja perustettiin myös Suomen puolelle. Suo-ja järvimalmista saatavaa rautaa käytettiin edelleen muun muassa sekoittaen sitä ominaisuuksiltaan paremmaksi pidettyyn tuontirautaan.

Kyläyhteisöissä oli ollut jo aikaisemmin niin kutsuttuja kyläseppiä. Kirkonkirjamerkintöjä on näistä pitäjänseppäryhmään kuulumattomista kylissä olleista sepistä 1700 -luvun loppupuolelta lähtien. Jos kylässä oli kyvykäs raudan käsittelemisen osaava ihminen, hänen taitoansa on käytetty hyväksi otaksuttavasti yhteisöissä ”perinteisesti” jo 1700 -luvulla ja hyvin todennäköisesti jo raudan tarpeen ja käytön yleistymisestä lähtien.

Kylä teki sopimuksen sepän kanssa. Hänelle annettiin usein maapalanen ja autettiin ehkä talkoilla talon rakentamisessakin. Häntä autettiin myös tarvittaessa asumiseen liittyvissä asioissa kuten polttopuiden hankinnassa. Seppä sai näin osan tai koko palkan luontasituotteina kyläläisiltä sepän töistään.

Talollisten rakentamat, erityisesti sepän töille tarkoitetut pajat yleistyivät 1800 -luvun lopulla pihapiireissä. Talossa itsenäisesti tehtyjen sepäntöiden lisäksi kiertävät pitäjän sepät tekivät sepän töitä isännälle hänen tarpeensa mukaan. Talon isäntä tai renki takoivat ja korjasivat myös itse yksinkertaisempia rautatöitä. Seppä sai palkan ja ylöspidon talosta.

Sepän paja ja sen sisustus

Palkeen pumppaus, raudan kuumennus, taonta ja viilennys sekä viimeistely

sepan-taos-dsc_1260-001

Raudan käytön historiaa

Metallien käyttö ja sen yleistyminen on liittynyt ihmisten tapaan elää eri aikakausina. Voi hyvin uskoa metallien tarpeen liittyneen aluksi metsästys- ja muiden aseiden kehittämiseen. Polvijärven Solasta ja Suomussalmen Kukkosaaresta kaivettujen löydösten perusteella on Suomen niemimaalla ainakin käytetetty ja mahdollisesti työstetty pronssisia kourutalttoja, nuolien kärkiä ja myös koruesineitä jo 3000 – 2000 eaa. Vaikka löydöksiä on löydetty jo tuolta ajalta, katsotaan Suomessa pronssikauden metallien käytön yleistyä ja levitä hitaasti 1800 – 1300 eaa. On huomattava se, ettei pronssin raaka-aineita tinaa ja kuparia saatu Suomen maaperästä, vaan se oli tuotava ulkopuolelta. Sitä saatiin niin idästä kuin lännestä.

Arkeologisten löydösten perusteella voidaan uskoa, että soista ja järvien pohjasta saatavista rautaa sisältävästä aineksesta on pelkistetty rautaa Suomen niemimaalla jo 300 – 200 eaa.

Metallien tarve kasvoi ihmisten asetuttua aloilleen, esimerkiksi karjataloutta ja viljelyä harjoittamaan. Yhteisöjen elämän turvaamiseen liittyivät myös aseet ja niiden kehittäminen. Tarvittiin metalleja monenlaisten työvälineiden ja muiden apulaitteiden sekä aseiden kehittämisessä. Niistä haluttiin saada entistä kestävämpiä ja tehokkaampia.

Raudan ja siitä työstetyn teräksen ominaisuudet kestävyyden ja kovuuden suhteen olivat ylivoimaiset verrattuna siihen asti käytettyihin pehmeämpiin metalleihin kuten esimerkiksi pronssiin ja kupariin. Raudan selvänä etuna näihin oli myös sen saatavuus. Sitä oli kaikille tarjolla läheisillä soilla ja järvien pohjissa.

Metallien erotus ja työstötaito levisivät Suomen niemimaalla hitaasti. Ennen raudankäyttöä suurimpana syynä vähäiseen pronssin ja muiden pehmeiden metallien käyttöön oli näissä tarvitavien metallien puuttuminen maaperästä. Raudan helpompi saatavuus ja löytäminen asuinpaikkojen läheltä loivat mahdollisuuden raudan käytön yleistymiselle. Raudasta saatavien esineiden tarve oli alku sen käytölle.

Tieto ja taito raudan työstöön levisivät niin idän kuin lännen suunnista. Leviäminen tapahtui eri tahdissa rannikolla ja sisämaassa. Tähän lienee syynä kylä- ja sukuyhteisöjen väliset pitkät etäisyydet ja osin Suomen niemimaan vaikeakulkuiset maastot. Myös raudan tarve oli liikkuvalla ”paimentolaisella”, metsästäjäkeräilijällä tai eränkävijällä toinen kuin paikollaan eläneellä karjataloutta ja viljelyä harjoittavalla.

Raudan pelkistys suoraudasta ja järvimalmista

Järvimalmia saatiin järvien pohjista muun muassa haavilla ja lapioitiin soiden ruosteisista kerrostumista. Rauta-aines pelkistettiin savella ja kivillä vuoratuissa maakuopissa tai yksinkertaisissa matalissa uuneissa. Tämän jälkeen muusta aineksesta erotettu eli pelkistetty rautapalanen kuumennettiin ahjossa ja taottiin kovalla pinnalla halutun muotoiseksi esineeksi. Voi hyvin otaksua, ettei seppä itse osallistunut aina järvimalmin ja suoraudan keräämiseen ja pelkistämispolttoon vaan tähän työhön osallistui koko yhteisö tai perhe.

Vaikka maakuoppauunit kehittyivät rannikkoseudulla ja idän vilkkaammilla kauppapaikoilla suuremmiksi ja tehokkaammiksi, säilyi raudan pelkistys maakuoppauuneissa pitkään yksittäisillä tiloilla ja kaukana muista asuvissa kyläyhteisöissä.

Järvi- ja suomalmi olivat koko keskiajan eli 1500 -luvulle asti mitä todennäköisimmin tärkein raudan lähde. Järvistä ja soista saatiin 90 prosenttisesti maalla asuvan väestön tarpeeseen rauta ja siitä työstetyt tarve-esineet ja työkalut.

Harkkohytit, joissa saatiin pelkistettyä rautaa sisältävästä maa-aineksesta yhä suurempia määriä rautaa yleistyivät. Rauta toimitettiin sepille pienempinä ja suurempina harkkoina.

1600 -luvulla Ruotsin länsiosista tuotiin kovempaa ja työstettävämpää rautaa sen itäosan eli Suomen niemimaan sepille. Suorautaa ja järvimalmia on käytetty rinnan tai yhdessä vuorimalmin kanssa yleisesti 1880 vuoteen saakka niin rautateollisuudessa kuin pienemmissä sepän pajoissa. Kuvaavaa on se, että vuosien 1850–1875 aikana Suomen suurruhtinaskunnan rautateollisuudessa käytetystä rautamalmista saatiin 75 prosenttia järvistä. Metalliteollisuuden edelleen kehittyessä järvimalmin käyttö loppui sen suuren fosforipitoisuuden takia.

Tarinaa sepistä

Samuli Paulaharju kertoo sepästä ja hänen arvostuksestaan sekä töistään kirjassaan ”Härmän aukeilta” vuodelta 1932 sivulta 74 seuraavaa:

”YKS SEPPÄ ON PAREE KUN KYMMENEN PAPPIA!” ”Vanha härmäläinen näin arvioi mustaa miestä, joka nokisessa pajassa tuimana moikotti alasinta ja piti kurissa tulta sylkevää rautaa. Seppä oli kaikkein tarpeellisin virkamies koko mailla. Sen kovista kourista kirposivat kaikki talon rautakalut pienistä pärekattonauloista kuokkiin ja aitan lukkoihin asti. Sepättä ei lakeuksia asuttu, ei saatu taloakaan pystyyn, eikä liioin kuokittu kytömaita.

Raudatta ei tultu toimeen eikä raudan takojatta. Kunnollinen seppä piti olla jokaisessa hyvässä kylässä, ellei ollut oikeata seppää, tarvittiin ainakin paja. Monessa isossa talossa olikin paja. Mutta entiseen aikaan oli parhaissa kylissä yhteinen kylänpaja, jossa koko kyläkunnan rautatyöt toimitettiin. Yhteisin voimin paja oli rakennettu, ja yhteisesti sitä koetettiin pitää kunnossakin.

Nukalan neljän talon kylänpaja oli kaivettu mäen kylkeen, kasattu kuin kivinavetta harmaista mulkkeroista niin,että vain pääty ja kolme hirsikertaa oli puuta. Mattilassa oli yhteispaja, samoin Hakolassa, Hiilissä, Voltissa, Heikkilässä ja Köykkärissä. Pastupakassa oli niin kova ja merkillinen pajalaitos, että heti heitettiin katto ilmaan, jos pajaan mentiin pyhänä kalkuttelemaan. Kankahankylän takomahuoneena oli Kovaasimen äijän entinen tupamökki, Keskikylä oli rakentanut sepän virkahuoneen luoman rantaan, Ala-Matti-vainaankartanon taakse, ja piriiläisten paja kyhjötti kylän laidassa, teiden risteyksessä. Porrenmäellä on vieläkin puolilahona ja katotonna kylän entinen pajaröttelö, ja Vähän-Pesoolan ikivanha yhteispaja, jo 1700-luvulla rakennettu, on Pesoolan Kaapoon hallussa kylätien vieressä, vastapäätä vanhaa tuulimyllyä. Mutta Isoossa-Pesoolassa eletään vielä niinkuin ennenkin.

Vanha harmaa kylänpaja kyköttää aivan kuten entis ukkojenkin aikoina luoman töyrällä, Pesoolan sillan korvassa. Ja vanha huone on vieläkin Isoon-Pesoolan numeron yhtöhöösenä pajana. Kylän ukot, Jaska-isäntä, Mäen Kallee, Mäen Eemi, Elijaksen Kuustaa ja muut mennä köykyttävät sinne vuoro-vuoroonsa sysipussi kainalossa pikku tarpeita takelemaan. Ja pajassa on vanha alasin, jonka Matin Kuustaa on entiseltä Kuuroo-sepältä vaihtanut kahdella ruistynnyrillä. Yhteisesti ukot laittoivat pajaansa tarpeelliset pajaroskat. Alaasin istutettiin paksuun tolphan keskelle lattiaa, ahjo kasattiin peräseinälle ja palkhet pantiin puhaltamaan. Sitten piti olla karkaasu ruuhet ja sysiloorat ynnä vielä joku vasara ja muutamat pihrit niin, että voitiin yhtä ja toista itsekin kalkutella.

Mutta kun seppä saapui virkansa töihin, hänellä oli matkassaan oikeat sepänvärkit, monet pihrit, vasarat, puntit, kalpeetit, meraasimet ja fiilat, vielä fiilapenkki ja iso moukari. Seppiä, oikeita mestaritakojia, oli entisessä Härmässä toinen jos toinenkin. Monet vanhat hyvät pajatyöt ovat heidän alasimeltaan lähteneet. Heidän vasaransa jälkiä ovat vieläkin kymmenet vanhojen aittojen tukevat tukkilukut sekä rautalevylle rakennetut monimutkaiset, monisalpaiset lukot, mahtavat aittojen avaamat ja komeat koukerosaranat, aittojen harjalla piipottavat kruunut sekä sadat toinen toistansa kauniimmin koukeroidut lukunkiltit, joista vanhimmat ovat aina 1700-luvun lopulta, ynnä vielä kirkkomaan lukuiset hautaristit.

Paulaharju jatkaa sivulla 78: ”Monessa kylässä oli oikein vasituinen kylänseppä, jonka piti ensi sijassa pitää huolta, että kylän rautakalut olivat kunnossa. Hakolan seppänä takeli aikoinaan Antti Hahka, ja hänelle piti kylän viedä puita, heiniä ja jyviä kuin ruarisotamiähellen. Heikkilän mäellä asui jo aikoja sitten Juha Riihikangas, jolle kylän yhteismaasta oli annettu mökinpaikka, olipa rakennettu pajakin. Siitä sepän piti taksivärkkinä joka vuosi takoa kylän taloihin, toisiin pari päivää, toisiin puolitoista. Juha takoi, teki sepän Taipalhen Jaakoostakin ja Riskunmäen lisakista, laittoi pajaansa kolmileiviskäisen, varresta seinään kiinnitetyn moukarin, jolla neljän miehen voimalla moikotettiin kaikkein suurimpia rautoja. Joi Juha viinaa, kävi lauantaisin kyläläisten kanssa saunassa vihtomassa ja oli niin raaka mies, että aina kylvyn jälkeen roikaisi selkäänsä sangollisen jääkylmää vettä, eikä siitä edes ähähtänyt.

Ekoolan kylän seppänä oli entiseen aikaan, jo lähes kuusikymmentä vuottata kaperin kuollut Alarannan Juha. Ekoolaiset olivat joutavasta jokirannastaan antaneet ison kappaleen katajikkotöyrää, jota Juha sai asua, kunhan vain kylän kuudelle talolle takoi vuosittain kolme päivääkullekin. Seppä teki katajikkoon hyvän torpan, kuokki peltoa japiti hevosta sekä lehmiä neljin, viisin ynnä lampaita parinkymmenin ja takoi kylälle taksivärkkinsä. Ennätti Juha vielä kalkutella muissakin kylissä, Köykkärissä, Kojoolassa, Holmassa ja Pyörkholmassa, jopa kulkea Jepualla asti.

Markkulan seppänä, Pesoolan takana taas paukkasi Riivin Juha, Munsalasta tullut tuima ruotsalainen. Kyläläiset antoivat Riiville neljän tynnyrin maat, vedättivät kökällä vielä tuvanhirret, ja Juhasta tuli hyvä kylänseppä, joka osasi takoa, mitä tarvittiin, osasi vielä valaa vaskesta kulut, kakrut ja peltrut sekä tehdä kylän emännille komeita kankhan pänniä. Takoi ja valoi musta Munsalan mies, mitä tahtoi, kunhan hän vain ei päässyt kimpautumaan. Hyvällä päällä ollessaan Juha vain, jos sattui vaikkapa hitsaus epäonnistumaan, murahti: »Muista, Jukka, oikeen!» ja yritti uudestaan. Mutta kun seppä oli kaikkein pahimmalla päällään, oli pajassa pian eri rytinät. Jos vain rauta sattui ahjossa palamaan taikka takamies moukaroi huonosti, Juha paatui aivan taitamattomasti, kynsi päätänsä jamanasi, jamanasi, kutsui kaikki perkeleet ja saatana tavukseen niin, että oikein koko paja sähisi. Kiroten Juha paiskasi pilalle menneen työnsä pajanovesta luomaan ja yhä yltyen nakkeli toistensa perään sinne pihdit ja vasarat ja moukarit ja kaikki ja manasi, juoksi manaten tupaan ja paiskasi maata.

Vähän ajan päästä suuttunut seppä tuli taas pajaan, onki tavaransa luomasta ja rupesi uutena Jussina takomaan. Mutta jos pajatyön apulainenkin rupesi auttamaan Juhaa värkkien nakkelemisessa, seppä heti äsähti äkäisesti: »Mitä tanaa sinä siinä?» heitti kiukuttelemisen ja rupesi takomaan, eikä mennytkään maata. Kiukkuinen, kerrassaan kiukkuinen oli Markkulan kylänseppä. Saattoi hän kiukkupäitä maatessaan ja kiusallisia kärpäsiä pois hätistellessään hoksata, että kärpäset kaiken lisäksi ottivat kellon tikkelissä edestakaisia kyytejä. Siitä seppä yhä enemmän piruuntui, lennätti kellon nurkkaan ja krääkäisi: »Viälä teillen, kelehillen, pitää kiikutkin laittaa!»

Kiukkuinen mies oli Kosken Kaappookin, Alarannan Juhanpoika, joka asui ja takeli Huhtamäen kylillä, Kaappoo liikkui monen kylän seppänä, Nukalaa, Hilliä, Mattilaa, Piriltä ja Porrea myöten ja takoi ja oli äkäinen. Ei ukko kyllä kovin kiroillut, karjahteli vain harvakseen ja täydellä suulla, mutta jos työ rupesi menemään pilalle, seppä alkoi heti voivotella: »Voi-voi-voi-voi…nyt ei siitä tule mitänä…voi-voi-voi-voivoi, sen tuhannen kööpeli» Olikin silloin aika töpinä, kun Kaapoon komennolla pantiin, vaikkapa päällysrautoja kärrynpyöriin. Siinä häärittiin ja hypittiin ja hosuttiin, karjuttiin ja voivoteltiin, seppä itse parhaana miehenä.

Vasarat siinä paukkuivat, valkea suihki ja rauta sähisi. Helposti Kaappoo saattoi karjaista kuin peto ja paiskata nolon miehen niin, että se lensi sippuloittain. Ei ollut hyvä panna ketä tahansa Kaapoon pajaan takamiäheksi. Kun Kosken seppä seisoi alasimen edessä lyöttämässä, piti takamiehen moukarista tulla laakit niinku taivhasta puroten. Ellei kaikki tapahtunut tahdilleen, paksu leveä hartiainen Kaappoo karjaisi kiukkuisesti. Eikä ollut sepän kanssa punaisissa väleissä asuvan naapurin hyvä mennä äijän ääreen. Ainakin Kaappoo uhkasi Isoa-Juhaa, jonka kanssa hän riiteli rajamaista, paiskata valkeaisella ahjolla vasten silmiä, jos hän vain tulee pajaan. Mutta joka pyhä Kaappoo ajaa körötteli kirkkoon istuen akkansa kanssa korvan pikkulavalla hevosen hännän takana.

Hyvin piti mestariseppää kohdella. Maanmiehen työ oli möhkätyätä ja maanmiehet olivat möhkämiähiä, mutta hantvärkkärit olivat eri poikia. Olihan kyllä kuka tahansa kuullut: »ASIAS MIASTA TARVITHAN, HAKKAA SITÄ PUUTA PÖLLÖÖMPIKI!»

Mutta kaikkeimman parhaita mestareita olivat suuret sepät, punaisen pajan ahjon ja tulisen raudan isännät, jotka mustassa pajassaan, kaikkinaisen velhouren pesässä, häärivät pohisevan tulen ääressä kuin kadotuksen päämiehet. He tunsivat raudan tavat sekä teräksen luonnon ja elkeet niin, että tiesivät, miten niitä milloinkin oli pidettävä. Niinkuin teräkaluja karaastes, että valkoiseksi karahtanut viikatteen terä oli kostutettava niin, että se oli kellahtava ja kuparinfärinen ja puukonhamaralla painettaessa prinahti. 

Kuparin kaltaiseksi oli puukkokin päästettävä, mutta kirvestä piti kostutella niin kauan, että se ensin kellahti, sitten muuttui sinertäväksi, sitten harmaaksi ja pruuniksi, sitten tuhaankarvallen, ja silloin se oli hyvä. Mutta jos siitä vielä laski lisää, niin terä meni kohta taas luannontilhan. Itse paholaiselta, tulisimman ahjon isännältä oli seppä oppinut rautaa keittäessään heittämään ahjoon hiataa, jotta keitos paremmin onnistuisi. Kuulun Konnin kautta oli kulkeutunut taito keittää teräs piilun halkaistuun lavansuuhun, kun taas itse Könni oli saanut oppinsa oudolta kerjäläispojalta, joka ovelta oli katsonut pajaan, ja nähdessään terästä keitettävän lavan poskeen, sanonut: »Nuanko taala piilua tehrähän?» 

Suuri mestari seppä oli, ja näinpä häntä piti kohdella virkansa mukaan. Hevosella hänet haettiin taloon, kamarissa häntä ruakithin, ja proinaa piti pöydällä olla aina juustoressusta ruvetenfiilhin  ja korppumaithon asti. Piti vielä sepälle tarjota hyvät ruokaryypyt. Se oli kunnian osootus mestarille, joka muuten olisi ollut vastahakoonen pirettävä. Kauhavan entinen Kuuroo-seppä oli niin kovettu viinaan, ettei ruvennut ilman takomaankaan, ja RiiviJuha vaatihyvästi viinaa. Jos Juhan kallitsemia viikatteita kyläläiset moittivat huonoiksi pystymään, Juha sanoi: »Miksei laitettu karkaasuvettä!»

Karkaasemavettä vaati Kosken Kaappookin, ennenkuin sai viikatteisiin hyvän terän, ja Pesoolan sepälle piti vielä viedä iso juusto lahjaksi, kun mentiin hein’ajan edellä viikatteita kallituttamaan. Siitäkin tuli hyvä teränapu. Taidolla oli seppää pidettävä. »Niinkun pispallen pappilas, pitää olla sepällen pito», sanottiin. Kujalan entinen Hullu-Juha oli monesti naapurilleen teroitellut: »Tairakkos oikeen pitää seppää? Sillen pitää olla pruukis prykättyä kuuren kraarin olutta aina pajan lautaasella…» 

Mutta kyllä seppä sitten riehkaisikin, kun hän kevättalvella, jolloin jo oli pitkät valoisat päivät ja lehmät hyvässä maidossa, saatiin taloon. Jo viideltä aamulla, ja neljältäkin, musta mies painui pajaan ja teki, mitä isoinkin isäntä tarvitsi. Iltayhdeksään asti pajassa oltiin, joskus kymmeneen, yhteentoista. Ja kova töpinä luomanrannan nokisessa mökissä monesti oli sekä tulenpalavat paikat, kun paksusta leveästä rautakangesta piti lyödä talontarviskalua. 

Takamies sai vuorovuoroin lyärä ja liahtua, moikottaa moukarilla niin, että paja paukkui. Siinä kyllä koko paja ratisi ja hikosi ja haisi. Tarvitsi kovan pajan päämies toki kovan palkan. Seppä olikin kaikkeimman kallein virkamies, ja tyyriimmän palkan möhkämies sai hänelle maksaa. Markan ja kaksikin markkaa parahimmat mestarit kiskaisivat päivästä. Eipä ollut siis kumma, jos seppä tuli niin hyvästi toimeen, että hänestä voitiin sanoa: »Seppä syää selvän leivän, takoja palat paremmat.»”. 

8.6.2016 Jari Tuomisto

Hain tiedon ja pohdintojeni perustan muun muassa näistä lähteistä:
7. Tadikko – Tyylipiirteitä tunkiolla, Muuttuva maaseutu, historiallinen maatalous -verkkosivut, Teppo Korhonen, Helsingin Yliopisto
© Jari J Tuomisto
Mainokset
Seppä, rauta ja Sampo – Pihapiiri ennen osa 3

Ajankuvia 1600 -luvun Ruotsi-Suomesta

Esittelen tässä artikkelissa ajankuvia ja elämisen ”raameja” 1600 -luvun Ruotsissa. Aihealueet ovat 1600 -luvun Ruotsi-Suomen: maailmankäsitys, uskonto, valta ja oikeus, talous, sivistys ja kulttuuri, asuminen, noitavainot, tiede, naiset ja miehet sekä rakkaus.

Artikkeli perustuu muistiinpanoihini  historioitsija Mirkka Lappalaisen ja toimittaja Leena Häkkisen vuoden 2010 syksyllä esitetystä erinomaisesta 4 -osaisesta radiosarjasta ”1600-luvun hahmoja”. Se käsitteli 1600-luvun Ruotsi-Suomen suurvallan kukoistuskautta.

Maailmankäsitys

1600 -luvun Ruotsia ohjasi kristillisuskonnollinen maailmankäsitys. Sen nimi on kolmisäätyoppi. Se perustui siihen, että kaikilla ihmisillä oli paikkansa ja vastuunsa. Se vaikutti kaikkeen elämään 1600 -luvun Ruotsissa. Yhteisö, valtiosta perheeseen, ja elämä nähtiin hierarkkisena, pysyvänä ja harmonisena. Se vaikutti ihmisten maailmankäsitykseen ja sitä kautta esimerkiksi arkiseen, hengelliseen ja hallinnolliseen elämään sekä säätyjärjestelmän syntymiseen. Niitä kautta se vaikutti muun muassa talouteen, politiikkaan, hengelliseen elämään, kulttuuriin, tieteisiin ja avioliiton solmimisiin sekä elämään perheissä. Se vaikutti jopa lapsenkasvatukseen. Maailma oli valmis. Jumala oli ylimpänä ja valvoi sekä rankaisi koko väärin tehnyttä kollektiivia tai yksilöä.

Kristillinen oppi, oikeus ja valta

1 kuva saadytSäätyjärjestelmän ylimpänä maan päällä oli kuningas. Kristillinen oppi antoi hänelle oikeutuksen valtaan. Sitten tulivat aateliset ja alimpana olivat talonpojat. Nämä olivat säädyt, jotka saivat osallistua valtakunnan asioihin ja niiden hoitamiseen. Muut jäivät sen ulkopuolelle. Tosiasiassa 1600 -luvulla Ruotsia hallitsi kuningas ja välillä holhoojahallituksien aristokraatit. Virat ja nimitykset olivat aatelisilla, joille hallitsija antoi samalla valtaa. He monopolisoivat talonpojilta vallan ja virat itselleen ja siirsivät sen seuraavaksi perintönä perillisilleen eli pojilleen. Pojat valmistautuivat näihin virkoihin yksityisopein ja peregrinaatio matkojen eli vuosia kestävien oppimatkojen avulla. Aateli hallitsi maakunnissa käytännön valtaa ja toimeenpanoa. Talonpojilla oli ainoastaan ”valitusoikeus”. Se, että Jumalan ajateltiin valvovan ja tarvittaessa rankaisevan vääryydestä ihmistä ja hänen yhteisöään, oli suuri ennalta ehkäisevä pelote ja vallankäytön apuväline vallassa olijoille. Jumalan sana oli myös oikeutus antaa rangaistus.

Vallankäyttö

2 kuva Kaarleherttua herjaa Klaus Flemingin ruumista
Kaarle herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista. Tekijä Albert Edelfeld, Public Domain

Vallankäytöstä 1600 -luvulla löytyy esimerkki muun muassa Kaarle -herttuan toimista valtaan päästessään. Hän siivosi Suomen aatelisista vastustajansa pois ja asetti myötäilijänsä heidän tilalleen. Hän palkitsi sodassa olleita upseereitaan ja muita katsomiaan henkilöitä mailla ja virkanimityksillä Suomesta. Tämän takia virkanimityksiä saivat henkilöt, jotka eivät olleet ”päteviä” ja kouluttautuneita tehtäviinsä. Veronkeräysjärjestelmää ja oikeuslaitosta uudistettiin Suomessa Kaarle IX:stä perillisen Kustaa Aadolf II: n toimesta. Oikeutta jaettiin sen aikaisen vertailun mukaan hyvin. Vaikka rangaistusasteikko oli kova ja pahimmista rikoksista oli tuomiona kuolema, ei niitä useinkaan pantu täytäntöön. Valtion viroissa oli kuitenkin henkilöitä, jotka olivat epäpäteviä ja käyttivät aika ajoin mielivaltaisesti saamaansa tuomitsemisoikeutta. Aateliset halusivat osoittaa valtaansa ja vaurautta muille muun muassa rakentamalla antiikin tarujen aiheilla koristeltuja linnoja. Tämä muodostui varsinkin Ruotsin Mälaren alueella lähes kilpailuksi aatelisten kesken.

Talous 1600 -luvulla

Talouden hoito ei ollut 1600 -luvulla suunnitelmallista ja talousajatteluun 1600 -luvulla ei kuulunut se, että se pyörittää itse itseään ja se tuottaisi vielä jotain etua. Valtio halusi hallita ja säädellä sitä tiukasti. Merkantilismista puhutaan yleensä käsitellessä 1700 -luvun taloutta, vaikka sen periaatteita käytettiin Ruotsissa jo 1600 -luvulla. Ruotsin taloudella meni kaiken kaikkiaan huonosti 1600 -luvulla.

Ruotsin valtakunnan talouteen, sen nousuihin ja laskuihin, vaikuttivat myös käydyt sodat. Niin nurinkurista kuin se onkin, Ruotsi oli ”rauhankriisissä” sotarasitusten maksuajan tullen. Maksutavat läänityksillä ja aatelisarvoilla sekä sen jälkeinen reduktio osoittavat talouden poukkoilevuuden tuolla vuosisadalla. Ruotsin valtakunnan taloudellinen tila oli 1600 -luvun alussa varsinkin sen Suomessa huono. Siihen olivat olleet vaikuttamassa erityisesti Suomessa 20 -vuotinen sota Venäjää vastaan ja sen tuomat vero- ja muut sodan ylläpitorasitukset. Tämän lisäksi suuri nälkävuosi 1601 romahdutti suomalaisten tilanomistajien veronmaksukyvyn ja esimerkiksi Uudellamaalla kolmasosa tiloista julistettiin veronmaksukyvyttömiksi. Myös Puolan ja Ruotsin Sigismund kuninkaan ja Kaarle -herttuan välinen valtataistelu 1500 -luvun loppupuolella vaikutti Suomen taloudelliseen ja yhteiskunnan yleiseen kurjistumiseen.

Rahatalous ja kupariplootu

3 kuva plootu

1600 -luvun rahataloudessa tapahtui. Kupariplootu saavutti 1600 -luvulla Ruotsissa suurta suosiota maksu- ja talletusvälineenä. Plootu on iso, neliskanttinen kuparilevy, jota käytettiin rahana. Plootun koko suureni, mitä enemmän sitä tuotettiin. Sen koko ja paino suureni ja arvo pysyi samana vaihdossa. Ylituotettu kupari määrättiin sulatettavaksi entistä suuremmiksi kolikoiksi. Plootu oli hyvin epäkäytännöllinen kokonsa ja painonsa takia, mutta siitä ei kuitenkaan luovuttu. Kaivoksia syntyi tällä vuosisadalla kuparihuumassa lisää. Valtio ei puuttunut kuparintuotantoon, vaan pikemminkin rohkaisi sitä. Ruotsin rahataloutta 1600 -luvulla ohjasi merkantilismi, jonka mukaan muun muassa kuparin ylituotanto ei ollut vahingollista. Valtion oli vain varmistettava tulleilla ja muilla veroilla, että se sai maksun ylitse tuotetusta raaka-aineesta. Rahan arvoa ei onnistuttu kuitenkaan säätelemään tullien ja verojen avulla.

Ensimmäinen pankki

”Stockholms Banco” oli Ruotsin ensimmäinen pankki. Se perustettiin vuonna 1660 Tukholmaan. Sen toimintaan liittyi niin kutsuttujen kuparitalletusseteleiden myöntäminen kupariplootuja vastaan. Ruotsi oli ensimmäinen maa, joka otti setelit käyttöön Euroopassa. Talonpojat pitivät uusista seteleistä niiden käytännöllisyyden takia. Vaikka kuparitaalereiden käyttö jatkui 1600 – 1700 vaihteessa, innostus kupariteollisuuden ja plootujen ympärillä lakkasi.

Vuoriteollisuus

4 malmikaivosVuoriteollisuudesta muodostui Ruotsin talouden tukijalka. Ruotsissa kaivettiin 1600 -luvulla tärkeimpinä metalleina kultaa, hopeaa, rautaa ja kuparia. Kuparista oli ylituotantoa. Kulta ja hopea olivat arvossa. Tästä huolimatta kaikella kaivosteollisuudella rikastui, kiitos vallanpitäjien. Kaivosten omistajina olivat yleensä porvarit. Aatelille ei sopinut ideologisesti olla tekemisissä vuoriteollisuuden kanssa. Porvareille se sopi. Vuoriteollisuus oli 1630 -lähtien tärkeä perusta Ruotsin taloudelle. Ruotsin suurvalta asema hiipui 1700 -luvulla ja myös kupariteollisuus menetti jumaloidun asemansa. Siitä tuli teollisuudenala muiden joukossa.

Kauppa

Kauppa oli porvareiden hallinnassa vaikka aateli hallitsikin viljakauppaa 1600 -luvulla. Tärkeimpinä ja arvostetuimpina vientituotteina olivat kulta, hopea ja rauta. Tervaa ei arvostettu. 1600 -luvulle ominainen talouden tiukka säätely johti sen ahdinkoon. Merkantilismin periaatteiden avulla haluttiin luoda ajalle tyypillisesti harmoniaa myös talouden kaaokseen ja epäjärjestykseen, jota kilpailun ajateltiin tuovan mukanaan. Toisin meni Hollannilla, jonka vapaampi talouden säätely ja kilpailu oli parantanut sen taloutta.

Kauppa oli hyvin tiukasti säännelty. Oli tarkkoja privilegioita eli erioikeuksia kuten esimerkiksi ulkomaankauppaoikeuksia. Kaikkeen kaupankäyntiin tarvittiin lupia. Jokaisella oli oma paikkansa yhteiskunnassa kuten porvareilla, joiden oli asuttava kaupungeissa. Maalla ei saanut käydä kauppaa. Kaupanteko oli porvariston käsissä eikä muun muassa aatelistolla ollut oikeutta kaupantekoon. Sitä valvottiin perustamalla esimerkiksi tervakomppaniat Tukholmaan. Säätelystä ovat lisäksi esimerkkeinä muun muassa pohjalainen kauppapakko ja tapulioikeudet. Valtakunta pyrki tällä kaikella ”Jumalan määräämään harmoniaan”, joka ohjasi kaikkea hallintotoimintaa, myös kauppaa.

Asuminen kaupungeissa

Asuminen kaupungeissa ei ollut 1600 -luvulla kovinkaan mukavaa. Varsinkin Suomen maakunnassa näkyi yleinen kurjistuminen. Ohjelmassa kerrotun perusteella esimerkiksi Helsinki oli 1600 -luvun alussa, vanhan kosken alueella, ankea, epäsiisti, takapajuinen ja surkea paikka. Se siirrettiinkin nykyiselle paikalleen 1650 -luvulla. Kaupunki oli riippuvainen ympärillä olevasta maaseudusta. Väestöstä suurin osa asui maaseudulla.

6 Peter Paul Rubens Self portrait with Isabella Brandt his first wifeRakkaus 1600 -luvulla

Rakkautta saatiin, annettiin ja otettiin 1600 -luvulla inhimillisesti. Avioliitto oli pyhä. Tästä huolimatta avioliiton ulkopuolisia suhteita esiintyi silloin tällöin kaikissa yhteiskuntaryhmissä ja säädyissä. Avioliitto samaan säätyyn kuuluvan kanssa oli yleisin tapa. Nousua säädyssä tai varakkuudessa vauhditettiin sopivilla avioliitoilla, jos siihen oli halu, mahdollisuus ja molemminpuolinen tahto. Sota, vaikeat olot ja sairaudet lisäsivät avioliittojen määrää. Tuolloin mentiin naimisiin noin 3 kertaa elämässä.

Miehen ja naisen asema

Miehen ja naisen asema 1600 -luvulla perustui kolmisäätyoppiin. Sen mukaisesti mies oli perheen pää. Miehen ja naisen päivittäinen elämä oli toiminnoiltaan ja arvoiltaan erilaisia. Mies ja nainen elivät päivänsä ”omissa maailmoissaan”. Nainen teki naisten töitä ja eli naisenelämää. Miehen elämä pyöri ”miehisten” asioiden parissa. Nainen oli jossain mielessä vapaa miehen kontrollista ja vallasta, että hänen ja miehen väliset asiat eivät kohdanneet ainakaan päivän tekemisissä kovinkaan usein, sanotaan ohjelmassa.

Sivistys ja kulttuuriset arvot ja myytit 1600 -luvun Ruotsissa

7 Kaarle XISivistys ja kulttuuri sekä myytit vaikuttivat 1600 -luvulla suureksi osaksi kuninkaan, hovin ja muun aatelissäädyn elämään ja arvoihin. Ne ohjailivat muun muassa niin heidän pukeutumista kuin esiintymistä ja tärkeinä pidettyjen tilaisuuksien järjestelyjä. Antiikin jumalat olivat esikuvia muun muassa pukeutumisessa ja arvostuksen kohteina kuninkaalle ja aatelisille. Muodin seuranta oli myös tärkeätä. Muu kansa seurasi uteliaina ja ihmeissään kuninkaan ja aatelisten antiikkisia jumaltarunäytöksiä. Tämän palvontakultin ei katsottu olevan ristiriidassa kristillisen elämän ja sen oppien kanssa. Jumala oli kaiken yläpuolella ja hän oli luonut myös tarujen jumalat. Kuninkaan ja aatelisten sivistys ja kulttuurinharrastus ei ollut tuohon aikaan eurooppalaisella tasolla, vaikka sitä kovasti yritettiinkin.

4 vaatteita 1600 ja 1700

Aateliston pukeutumisesta 1600 -luvulla on esimerkkejä oheisessa kuvassa. Kuvan henkilöt ovat Keski-Euroopasta, joiden mukaisesti Ruotsin aateliset pyrkivät pukeutumaan.

5  noitavainotNoitavainot

Noitavainoja koettiin 1660 -1680 -välillä. Ne koskivat lähinnä maaseudun ihmisiä ja aatelisia ne eivät juuri kiinnostaneet. Talonpoikien joukossa syntyi joukkohysteria lapsien painajaismaisten unien takia. Taalainmaalla ja Suomessakin järjestettiin noitatutkintoja. Noitina tuomittiin useita kymmeniä ihmisiä. Noitavainot vähenivät oleellisesti kuitenkin 1680 -luvulla kun alettiin ymmärtää lääkäri ja tiedemies Urban Hjärnen vaikutuksesta, että Jumala on hyvyyteen eikä pahuuteen pyrkivä. Noitavainoissa taustalla oli siis myös uskonto ja sen tulkinnat sekä ihmisen pelko.

8 AstronomiTiede 1600 -luvulla

1600 -luvun alun tieteellinen perusajattelu perustui kristilliseen ajatukseen, jossa kaikki oli jo valmista, eikä sitä ollut syytä lähteä empiirisesti tutkimaan ja kyseenalaistamaan. Jumala oli luonut maailman valmiiksi. Uusi kokemusperäinen, todisteisiin perustuva ja kyseenalaistava tapa tutkia asioita valloitti kuitenkin Englannin ja Euroopan kautta vuosisadan lopulla myös Ruotsin. Nevanlinnassa, nykyisessä Pietarissa, syntynyt aatelinen tiedemies ja lääkäri Urban Hjärne oli ensimmäisten joukossa viitoittamassa tietä tieteen ja erityisesti lääketieteen modernimmalle tutkimukselle Ruotsissa vuosisadan jälkipuoliskolla.

Muita käyttämiäni lähteitä:
  1. ”Pohjoinen suurvalta Ruotsi – Suomi 1521 – 1809”, Petri Karonen 2008
  2. Urban Hjärne: http://www.slottsfrun.se/Vecka11.htm

© Jari J Tuomisto

Ajankuvia 1600 -luvun Ruotsi-Suomesta

Kruunun verotus ja sen mitta 1500 – 1600 -luvun vaihteessa

1500 -luvulle tultaessa  verotus perustui keskiaikaiseen perinteeseen ja tapoihin. Sen vaikutukset verovelvollisiin olivat monenlaiset. Tämän artikkelin tarkoitus on selvittää miten verotus vaikutti talonpoikiin. Artikkelissa esitetään aluksi verotusta ja tekijöitä, jotka vaikuttivat sen maksamiseen Ruotsin Suomessa 1500 – 1600 -vaihteeseen tultaessa. Samalla pohditaan niiden vaikutuksia niin veronmaksajiin kuin veronkantajiin. Siinä esitellään myös pääpiirtein tuolloin voimassa ollut verotusjärjestelmä. Päätavoitteena on näin asiaa näin käsittelemällä selvittää oliko verorasitus tuolloin raskas.

Verotuksesta tuona aikana on esitetty kaksi esimerkkilaskelmaa. Siinä esitetään vuotuinen verolaskelma kahden eri voutikunnan kylälle Kuortaneella ja Kihniössä vuonna 1609.

1. Verotus ja sen maksamiseen vaikuttavia taustatekijöitä 1500 – 1600 luvun vaihteessa

Verotusjärjestelmä luotiin Ruotsiin ja myös sen Suomen niemimaalle 1200 -1300 lukujen kuluessa. Verottamalla saatiin rahoitettua niin kirkollinen ja maallinen hallinto kuin muut valtakunnan toiminnot. Verotuksen kohteeksi joutuivat lähinnä talonpojat. Voidaan otaksua sen aiheuttaneen tullessaan ristiriitaisia tunteita talonpoikien keskuudessa. Tuolloin tiedetään heidän nousseen verotuksen tai siihen liittyvien asioiden takia jopa vastarintaan.

Kuva 1

Kruunu, joka keräsi ja hallitsi myös kaikkia kirkolle meneviä verotuloja vuodesta 1558 lähtien, tarvitsi veroja menojensa kattamiseen ja sen talous perustui lähes täysin 1500 -luvulla talonpoikien veronmaksukykyyn. Menot muodostuivat suurelta osin linnojen- ja kartanoiden ylläpidosta sekä viranhaltioiden ja muiden kruunun ihmisten kestityksestä, ylläpidosta ja palkkauksesta. Sodasta johtuvat menot olivat yhteensä karkeasti neljännes menopuolesta. Seppälä Talonpoikien maksamat kruununverot s.31

 

On epäselvää, tiesivätkö kaikki talonpojat mihin heiltä kerätyt verotuotot menivät ja miten verotus heille perusteltiin vai perusteltiinko lainkaan. Voi kuvitella, että tässä asiassa olivat tärkeässä asemassa talonpoikien johtajat ja edusmiehet, jotka ”markkinoivat” verotusasian kukin tavallansa. Jollain alueella asia oli kaikkien tiedossa ”perusteellisesti” ja asiat otettiin vastaan rauhallisesti, toisella taas tieto ei välttämättä kulkenut niin hyvin ja kolmannella asia kärjistyi jopa riidaksi saakka. Voi ajatella, että tieto siitä, mihin talonpojilta kerätyt verot menivät, oli vaikuttamassa talonpoikien asenteisiin kielteisesti verotuksen oikeutusta ajatellessaan.

Vero maksettiin yleensä luontaistuotteilla.Rasila 1882, s.112 Ne olivat sellaisia tuotteita ja hyödykkeitä, joita oli mahdollista verotettavalta tilalta ja alueelta saada. Verottaja oli lisäksi ennen veronkantoa täytynyt hyväksyä maksuksi tarjottava vero. Näitä olivat esimerkiksi vilja, heinä, halot, nahkat ja turkikset. Tämä lienee olleen verovelvollisille hyvä asia, he saivat maksaa niillä tuotoksilla, joita heillä oli saatavilla. Rahaa alettiin käyttämään 1500 -luvun kuluessa myös maksettaessa veroja. Sitä käytettiin osin luontaistuotteiden ohella tai täysin vastikkeena tilalle määrätyn veron maksamisessa. Verot kerättiin kahdesta neljään kertaa vuodessa talonpojan luonnollisen vuotuisen tuotosrytmin mukaan. Veronmaksu luontaistuotteina ja niiden kerääminen, silloin kun oli niiden aika, sopi niin verotettavalle kuin verottajalle.

Verottaja halusi mieluiten verot maksettavan määrittäminään käyttöhyödykkeinä ja tuotteina. Tämä oli toiminnan ja esimerkiksi virkamiesten ja pappien palkanmaksun kannalta käytännössä tarkoituksenmukaisinta. Lisäksi rahan arvo oli muun muassa 1500 -luvun lopulla verottajalle epäedullinen.

Ihmisiä oli Ruotsin Suomessa vuonna 1570 arviolta noin 300 000 tuhatta. Lähes kaikki verovelvolliset olivat lukutaidottomia ja monessa pitäjässä vain voutien kirjurit osasivat kirjoittaa. Kirjurit merkitsivät talonpojan verotusta koskevia tietoja tositteisiin. Lukutaidottomuus oli otaksuttavasti yksi hämmennystä ja ehkä epäilyä aiheuttava tekijä kirjoitustaidottomille verotettaville, eikä ainakaan lisännyt luottamusta virkamiehiin. Tämä asia on huomioitava myös arvioitaessa mahdollista veron liiallista rasittavuutta.

Ruotsin Suomessa alkoi sotien kausi. Suomalaiset olivat olleet osallisena vuosien 1570 – 1595 välisenä aikana käydyssä Ruotsin ja Venäjän välisessä niin kutsutussa 25 -vuotisessa sodassa. Nousu suurvallaksi tapahtui hitaasti ja sen eteen oli käytävä sotia. Ne vaativat sotamiehiä taloista ja maksoivat henkiä sekä yhä raskaampia veroja pitkälle seuraavalle vuosisadalle. Seppälä Talonpoikien maksamat kruununverot s.9 Otaksuttavasti 25 -vuotinen sota vaikutti lamauttavasti itäsuomen ja sen lähialueilla sijainneiden tilojen veronmaksukykyyn tuhojen takia ja aiheutti näin muille alueille lisää veronmaksupaineita. Nuijasota oli lisäksi oma sisäinen ”kapinasota” 1590-luvulla. Se oli mitä todennäköisimmin tilapäisenä veronmaksukyvyn rasitteena varsinkin siihen osallistuneiden talonpoikien tiloilla.

Maanomistus oli jakaantunut 1500 -luvun loppuun mennessä siten, että niin kutsuttuna talonpoikaisena perintömaana oli 90 prosenttia, kruunulla 2,2, prosenttia ja rälssillä 7,8 prosenttia maasta. Kirkolla ei ollut maata tuona aikana tilastollisesti lainkaan. Orrman 1984;Ågren 1997, s.271 Valtakunnan tulo perustui 1500 -luvulla maan viljelyyn ja karjatalouteen. Ruotsi ja sen osa Suomi oli maatalousyhteiskunta. Tähän maatalousyhteiskuntaan voidaan laajasti ajatellen kuuluvan myös muita elannon hankkimiskeinoja, kuten esimerkiksi metsästys ja kalastus ja metsätalous. Seppälä Talonpoikien maksamat kruununverot s.10 Kaupunkien merkitys oli vielä vähäinen ja talonpojat kävivät kauppaa itsekin isommilla markkinoilla. Karonen 1999, 139–142   On ilmeisen selvää, että kruunu otti siltä kansanosalta, jolla oli tuloja. Näitä taustoja vastaan voi olettaa, että jos valtiolla oli tarve saada tuloja, oli ne otettava siltä kansanosalta, jolla niitä oli. On myös todettava, että valtakunnassa oli jo tuolloin varsin varakas aateli, joka oli kuitenkin rälssisopimusten ja aatelisvallan suojassa.

Lähtökohtana verotukselle oli ”tilakohtaisesti” arvioitu maksuvelvollisuus. Se perustui esimerkiksi viljalla maksavan talonpojan kohdalla viljelyalan mittaukseen sekä arviolta laskettuun alan tuottoon. Kaikkia tuoton muodostumiseen vaikuttavia muuttuvia tekijöitä, kuten esimerkiksi maanlaatujen eroja ja vaikutuksia, ei pysytty ottamaan välttämättä huomioon tarkasti. Tarkkaa tietoa siitä, mitkä olivat talonpoikien todelliset tuottopinta-alat, ei ole saatavissa lähteiden puutteen takia. Esimerkiksi viljely- ja maa-alan arviointeja ja tarkastuksia tehtiin perin harvoin. Seppälä Talonpoikien maksamat kruununverot s.205 Tämä tarkoittaa sitä, etteivät luetteloihin merkityt pinta-alatiedot ole välttämättä luotettavia, vaan korkeintaan suuntaa antavia. Tilojen koko saattoi olla pienempi tai laajempi kuin mitattu vaikuttaen näin tuotokseen. Verorasituksen vertailua on vaikea tehdä tältä perustalta muun muassa eri läänien kesken.

Veronmuodostumisjärjestelmä oli värikäs. Veromittayksikkönä käytettiin parselia, jonka määrän valtakunta eli kruunu arvio. Sen yhtenä tärkeänä tekijänä olivat valtakunnan menot. Veron perustekijänä oli ”tilan” maaveroyksikkö, joka oli lääneissä erilainen. Käytössä olivat muun muassa koukku, panni, manttaali ja savu. Verojen mittausjärjestelmää voi kuvailla moninaiseksi. Lääneissä ja niiden sisäisissä kihlakunnissa oli erilaiset käytännöt ja mittaustavat.

Kuva 2

Muun muassa heinä- ja halkokuormat sekä vilja ja muuta nesteet mitattiin eri pitäjissä eri mitoilla. Heinäkuormaa saatettiin mitata toisessa paikassa kuormana ja toisessa aameina tai vetonuorana. Lisäksi sama mittayksikkö kuten esimerkiksi panni tai naula saattoi olla toisessa läänissä ja pitäjässä eri. Seppälä Talonpoikien maksamat kruununverot s. 28   Esimerkiksi tietyn kokoinen tynnyri saattoi olla toisessa paikassa vain vetoisuudeltaan vain ¾ osaa siitä. Vieressä on esitetty 1500 -luvulla käytössä olleita verotuksen mittayksiköitä.

Veto-, paino ja muiden mittojen kirjo oli sanalla sanoen valtava. Ruotsin Suomessa käytettiin 1500 -luvulla mitattaessa esimerkiksi voita, lihaa, humalaa tai kuivattua kalaa 3 eri painomittaa. Mitattaessa esimerkiksi viljaa tai kiinteää tavaraa oli käytössä noin 16 eri mittaa ja lisäksi kapan, tynnyrin ja pannin suhde vaihteli eri maakunnissa. Juoksevan nesteen, kuten esimerkiksi oluen, viinin ja traanin määrä mitattiin 5 erikokoisella mitalla. Heinää mitattiin ainakin 3 mitalla. Seppälä Talonpoikien maksamat kruununverot s.252

Otaksuttavaa on kuitenkin se, että samassa pitäjässä käytettiin vuodesta toiseen mittoja, jotka paikalliset talonpojat olivat oppineet käsittämään. Tämä oli epäilemättä hämmentävä asia niille talonpojille, jotka olivat kontaktissa muiden pitäjien talonpoikiin. Voi ajatella myös, etteivät voudit halunneet vaihtaa alkuperäisen mitan kokoa, olihan heillä todennäköinen tarve pitää veronkanto hallinnassaan ja luotettavana. Uskottavaa on, että mittojen monenlaisuus aiheutti enemmän päänvaivaa kuin ristiriitoja. Eniten se voi arvella ihmetyttäneen ylemmän tason kirjureita ja yhteenvetojen sekä raportoijien tekijöitä. Kaiken kaikkiaan tämä kirjavuus mutkistaa verojen rasittavuuden arviointia tuona aikana.

Kuva 3

Rahan käyttömahdollisuus paransi verovelvollisen mahdollisuutta maksaa veronsa. Veroparseleita eli veron maksuyksikköjä alettiin korvata maksamalla niitä rahalla jo 1500 -luvun kuluessa. Niitä kutsuttiin vaihtoparseleiksi. Suomessa vakiintui käyttöön kruunun rahajärjestelmä. Kuvassa on esitetty rahan nimet ja vastaavuus toisiinsa nähden. Rahan osuus oli noin 8 prosenttia kaikesta verosta ennen lyhennyksiä Ruotsin Suomessa vuosien 1573 – 1582 välillä. Seppälä Talonpoikien maksamat kruununverot s.95 Veronmaksutuotteen vaihtomahdollisuus toiseen tai rahalla maksettavaksi oli hyvä ja edullinen asia varsinkin talonpojille. Rahan arvon laskeminen esimerkiksi 1570 -luvulla sai verovelvolliset maksamaan verojaan enemmän rahassa kuin tuotteina ja vastaavina hyödykkeinä. Alueellisesti tästä mahdollisuudesta hyötyivät eniten rannikkoseutujen talonpojat, sillä heillä oli ”suoran” kaupankäynnin takia rahaa käytössään.

Maksettavien verojen lisäksi kruunu velvoitti talonpojat päivätöihin ”kruunun” eteen. Työtehtävät riippuivat alueesta, jolla talonpoika asui. Se suoritettiin 1539 alkaen esimerkiksi kruunun tiloilla hoitamalla karjaa tai tekemällä linnoituksen rakennustöitä tai kuljettamalla verottajan kuormia paikasta toiseen. Niillä alueilla, kuten esimerkiksi Kokemäenkartanon läänissä, se suoritettiin kruunun määrittämällä muulla tavalla eli haukina. Kruunu säilytti kyseisen veron, vaikka sille ei ollut myöhemmin siinä tarkoituksessa kuin se oli määritetty tarvetta, muuttaen sen rahalla maksettavaksi. Seppälä Talonpoikien maksamat kruununverot s.176 Tämän vero ei ollut mitä ilmeisimmin veronmaksajien mieleen, sillä se kasvatti heidän verotaakkaansa. Suurin huolenaihe heille oli otaksuttavasti se, että se vei heiltä työvoimaa. Sen ”pysyväiseksi” muuttamiseen ei liene suhtauduttu hyvällä.

Apuverojen kanto oli yhä yleisempää 1500-luvun jälkipuoliskolla. Seppälä Talonpoikien maksamat kruununverot s.209 Keskiajalta 1580-luvulle apuverojen kanto kohdistui niin varakkaisiin kuin köyhiin tiloihin samansuuruisesti.  Apuvero ei määräytynyt tavallisesti tuolloin maaveroluvun mukaan. Tila, oli se sitten savu tai manttaali, maksoi yhtä suuren veron. Tämä peruste oli huono niin veronmaksajille kuin kruunulle sillä veroja jäi enemmän ja enemmän maksamatta kyseisenä vuotena sekä rästiin seuraavaksi vuodeksi. 1500 -luvun lopulla pyrittiin tätä apuverojärjestelyä muuttamaan manttaali- eli tilalukua arvioinnilla suoritettavaksi. Isot tilat saivat tällöin enemmän apuveroja maksettavakseen kuin pienemmät.

Talonpoikien maksukykyä koeteltiin apuveroilla. Niitä tuli 1600 -luvun alussa edelleen lisää. Aikaisempien lisäksi tuli esimerkiksi vuonna 1604 kuukausivero, vuonna 1609 pariskuntavero ja sotilaiden, virkamiesten ja yksityistenkin henkilöiden kyyditykset. Apuverojen maksukyvyn mukaan keskinkertaisesti toimeentulevat tilat joutuivat maksamaan viimeisetkin toimeentulonsa rippeet kruunulle. Tämä lisäsi edelleen autiotilojen määrää. Seppälä Talonpoikien maksamat kruununverot s.227

Veronkantoon tehtiin tarkennuksia ja muutoksia 1600 luvun aluksi. Siihen oli mitä ilmeisimmin laukaisevana tekijänä vaikuttamassa katovuodet ja kruunun saamatta jääneet verot. Kehittämisentarpeeseen vaikuttivat myös veronkantoon liittyvät muut perusteiden epäkohdat, kuten esimerkiksi manttaalitilan koon määrityksen yhtenäistäminen. Alla kaaviossa on esitelty veronkantojärjestelmä 1500 -luvulla ja 1600 -luvulla.

Kuva 4

1600 luvun alussa uudistettu verojärjestelmä helpotti ainakin hallinnon toimintaa koska veroja yhdistettiin. Se ei tuonut kuitenkaan helpotusta talonpojan veron määrään. Verojen määrä ei laskenut vaan pikemminkin nousi 1600 -luvulle tultaessa. Verottaja sääteli veron määrää käytännössä apuveroilla.

Ilmastolla oli niin hyviä kuin huonoja puolia talonpojan veronmaksukykyyn. Sen viileys keväisin oli hyväksi muun muassa kalan säilömisen kannalta. Vilkuna 1998, 141; Vilkuna 1965, 12–14; Talve 1973, 32 Ilmasto ja sen muutokset vaikuttivat viljankasvuun suotuisasti tai epäsuotuisasti. Voi olettaa ainakin osittain, että esimerkiksi itäisessä Suomessa maksettiin veroja 1540 -luvulla mielellään viljana, koska sadot olivat hyviä ja siellä oli suotuisat kasvuolosuhteet. Seppälä Talonpoikien maksamat kruununverot s.109 Ilmasto kylmeni 1500 -lopulle tultaessa.  Tuli katovuosia, jolloin esimerkiksi viljan ja heinän satotuotto romahti enemmän ti vähemmän.  Vuosia 1601–1602 nimitetään ”olkivuosiksi”. Silloin epäsuotuisat sääolosuhteet veivät suuren osan talonpoikien sadosta 2 vuotena peräkkäin. Kruunu eli Kaarle Herttua tuli tässä tapauksessa talonpoikien toivetta ”vastaan” verorasituksen pienentämiseksi ja myöntyi antamaan talonpoikien 2 vuoden verot anteeksi. Oja 1955, 32–39; Jutikkala 2003, 292–293; Heino 1987, 228

Talonpojilla oli mahdollisuus saada äänensä kuuluville ja osin vaikuttaa verotukseen liittyviin asioihin sekä tarpeen tullen ilmoittaa tyytymättömyyttänsä kihlakunnankäräjillä ja kirjelmöimällä suoraan kuninkaalle. Suoraa kuninkaalle osoitettuja tyytymättömyyskirjeitä on osoitettu varsinkin 25 -vuotisen sodan aikana. Niissä osoitettiin yleensä tyytymättömyyttä kruunun kirjureita ja vouteja kohtaan. Talonpojat valittivat kasvaneesta verorastituksesta, joita aiheutui muun muassa ylimääräisistä työvelvollisuuksista ja niin kutsutuista apuveroista. Priha 1967, 56–57 Vouteja syytettiin huijausmaisesta mittojen ja painojen käytöstä sekä rästiverojen määräämisestä. Priha 1967, 1–3, 22,68–80; Kiuasmaa 1962, 420–434 Talonpojat anoivat myös verohelpotuksia. Niiden tavallisimpia syitä olivat palot, sotaväestä johtuvat rasitukset tai sadon heikkous. Nuijasota on yksi näkyvimmistä esimerkeistä alueellisesti 1500 -luvun lopulla esiintyneestä reagoinnista muun muassa verotuksen rasittavuuteen.

2.      Kahden kylän verorasitukset 1500 – 1600 luvun vaihteessa

Kuva 5Tässä kappaleessa esitetään kahden sisämaassa olevan viljelyä ja karjanhoitoa harjoittavan kylän verorasitus 1600 -luvun alussa. Esiteltävät kylät ovat kumpikin 10 tilan kyliä. Ensimmäinen on Korsholman läänin eteläisen Pohjanmaan voutikunnan Lapuan pitäjän Kuortaneen Ruonan kylä. Toinen on Kokemäenkartanon läänin Ylä-Satakunnan voutikunnan Kyrön pitäjän Kihniön kylä. Esiteltävien kylien sijainnit on merkitty punaisella tähdellä karttaan. Niiden välimatka on noin 80 kilometriä. Maantieteellisesti kyseiset kylät sijaitsevat suurin piirtein saman laatuisilla alueilla niin kasvuolosuhteiltaan kuin maalajeiltaan. Asutus on levinnyt näille entisille erä-, pyynti- ja laidunnusmaille lähes samanaikaisesti.

Verotusperusteet ovat näissä esimerkkikylissä yhtäältä samat ja toisaalta erit. Niitä voi sanoa kirjaviksi jo paperilla ja voi vain kuvitella, mitä oli niiden määritys ja kanto käytännössä. Laskelmissa oli paljon muuttujia ja ne olivat kohtuullisen työläitä laatia. Otaksuttavasti kirjureilla ja voudeilla on ollut täysi työ saada veroperusteet 1500 – 1600 luvun vaihteessa kullekin tilalle laadittua. Tämän jälkeen laskelmien perusteet, ”oikeudenmukaisuus” ja ”tasapuolisuus” on vielä pitänyt selittää verovelvollisille talonpojille. Veronkantojärjestelmään liittyvät arviot, perusteet, mittaukset ja laskelmat ovat mitä todennäköisimmin saaneet useimman asianomaisen pään ainakin hetkeksi pyöreälle.

Laskelmien perusteella Kuortaneen Ruonan kylän kokonaisverorasitus oli noin 5 prosenttia suurempi suhteessa kuin Kyrön Kihniön kylän.  Maaverossa oli suuri ero. Kyrö Kihniön maavero oli noin 50 prosenttia pienempi suhteessa kuin Kuortaneen Ruonan kylän vastaava vero. Verorasitus tasoittui apuverojen kautta. Apuverorasitus oli suhteessa suurempi Kihniön kylälle.

Näiden kahden voutikunnan kylien verorasituksesta saa tällä vertailulla selville muun muassa, että se on ollut markkamääräisesti kohtuullisen tasapuolinen. Apuverojen lukumäärä ja kirjavuus on myös huomiota herättävä. Nämä laskelmat eivät kerro veron maksamiseen tai kantamiseen liittyvistä käytännön ongelmista.

Alla on esitetty esimerkkiverolaskelmat 1. ja 2. kahden kylän osalta:

A. Korsholman läänin Eteläisen voutikunnan Lapuan pitäjän Kuortaneen Ruonan kylän verorasitus 1500 – 1600 luvun vaihteessa.

Kuva 6

B. Kokemäenkartanon läänin Ylä-Satakunnan voutikunnan Kyrön Kihniön kylän verorasitus 1500 – 1600 luvun vaihteessa.

Kuva 7

Yhteenveto

Ruotsin kruunun verotus oli 1500 – 1600 lukujen vaihteessa raskas taakka Ruotsin Suomessa varsinkin vähävaraisille ja toimeentulonsa kanssa painiskeleville talonpojille. Parhaiten selvisivät ne talonpojat, joiden tilat olivat viljavilla alueilla ja joilla oli peltoalaa sekä taitoa viljellä.

Veronkantoon liittyi otaksuttavasti paljon asioita, jotka olivat kielteisiä tai ainakin hämmentäviä talonpojille. Tieto siitä, mihin käyttöön heiltä kerätyt verot menivät, koettiin todennäköisesti usein epäoikeutetuksi. Lukutaidottomuus lisäsi heidän hämmennystä verotuksen suhteen. Ruotsin käymän 25 -vuotinen sodan takia verojen määrä lisääntyi. Verojen määrän laskentaan liittyvät arvioinnit ja mittojen kirjo ei mitä ilmeisimmin vahvistanut talonpoikien luottamusta verottajaan eli kruunuun.  Työsuoritteiden teko vei talonpoikien resursseja ja niiden muuttamista ”pysyväksi” rahalliseksi veroksi ei yleensä katsottu hyvällä. Uusi verojärjestelmä 1600 -luvun alussa ei laskenut heidän verojaan. Apuverojen muodostumisperusteet olivat 1500 -luvun lopulla sellaiset, että ne lisäsivät varsinkin vähävarasten tilojen autioitumista. Katovuosien 1601 – 1602 ja niiden aiheuttamaa maksukyvyttömyyttä ei otettu huomioon heti. Vaikka kadon perusteella annettiin helpotuksia myöhemmin, oli useita autiotiloja ehtinyt jo syntyä. Voutien ja heidän kirjuriensa veronkantotoimet aihettivat aika ajoin ristiriitoja hallinnon ja talonpoikien kanssa.

Veronkannossa oli myös hyviä puolia molemmille osapuolille. Se oli esimerkkilaskelman perusteella ilmeisen tasapuolinen ainakin Ylä-Satakunnan ja eteläisen Pohjanmaan voutikuntien osalta. Talonpojilla oli myös mahdollisuus valittaa kuninkaalle, mikäli havaitsi siihen aihetta. Talonpojalla oli mahdollisuus maksaa niillä luontaistuotteilla, joita hänellä oli. Myös rahalla maksu mahdollistui. Tasapuolisuus apuverojen maksun suhteen otettiin 1500 -luvun lopulla huomioon kun tilojen ”todellinen” koko otettiin veron muodostumisperusteeksi. Uudistettu verojärjestelmä helpotti todennäköisesti pienempien tilojen verotusta kun taas isommat saivat suhteessa lisää veroja maksaakseen.

Voi hyvin otaksua, että verotuksen rasittavuuden luotettavimpana mittarina toimii autioituneiden tilojen määrä tuona aikakautena. Tilojen autioituminen lisääntyi apuverotuksen rasituksen kasvun myötä 1500 -luvun loppupuolella. Vaikka kruunu muutti tämän takia verotusperusteita, jäi jäljelle ne vähävaraisten talonpoikien tilat, joiden vuoro autioitua tuli katovuosien 1601-1602 jälkeen.

Kaiken kaikkiaan Ruotsin kruunun apuvero, katovuodet ja sodat kasvattivat kruunun verotuksen niin korkealle tasolle 1500 -luvun lopulla ja 1600 -luvun alkupuolella, että verojen maksusta tuli monelle talonpojille raskas taakka ja osalle niitä oli liikaa.

Lähteistä: Ilman Suvianna Seppälän väitöskirjaa tätä artikkelia ei olisi syntynyt. Kiitos!

Lisää aiheesta: Suvianna Seppälä: Viljana, nahkoina, kapakalana Doria (pdf)

© Jari J Tuomisto

Kruunun verotus ja sen mitta 1500 – 1600 -luvun vaihteessa

Keskiajan hämäläiset ja uusi läntinen maailma

Roomalaiskatolisen kirkon ja syntymässä olevan Ruotsin valtakunnan intressit ja voima johtivat niin Suomen niemimaan kuin Hämeen maakunnan valloitukseen keskiajan alussa. Valloitus ei sujunut kuitenkaan ilman vastusta. Ainakin hämäläiset nousivat olettamusten perusteella vastarintaan roomalaiskatolista piispa Tuomasta vastaan vuonna 1238. Jos tapahtuma on totta hämäläisten vastarinta osoittaa, etteivät he välttämättä halunneet taipua uuden opin ja vallan alle. He olivat tyytyväisiä sen hetkiseen eloonsa.

Tässä artikkelissa käydään lyhyesti läpi Hämeen historiaa keskiajalle tultaessa. Sen jälkeen tarkastellaan uuden hengellisen ja hallinnollisen ympäristön kehittymistä ja piirteitä. Samalla pohditaan mitä vaikutuksia ja paineita uusi hengellinen, hallinnollinen ja taloudellinen ympäristö aiheuttivat hämäläiselle ihmiselle keskiajan kuluessa.

1.      Hämeen alue ja ihmiset ennen kristinuskon voimakkaampaa vaikutusta

Häme Suomen niemimaan sisäosissa, runsaan vesistön halkoma erämaa-alue, on ollut asutettuna tuhansia vuosia. Siitä on osoituksena alla olevassa kuvassa esitetty viljakasvien siitepölyjen tutkimusanalyysitulos.

1. kuvaKuvasta 1. voi havaita, että tarkasteltavana olevalla Hämeen alueella on viljelty satunnaisesti ja vakituisemmin viljakasveja jo 3500 -3000 vuotta sitten. Hämeen ensimmäiset viljellyt alueet ovat länsi-itä suuntaisen vesireitin varrella.

2. kuva

Viljelyn esiintyminen jo tuolloin voi otaksua olevan myös pysyvän asutuksen ja karjanhoidon merkki. Sitä osoittaa myös alla olevan kuvan 2 pysyvän asutuksen karttapiirros.

3. kuvaKuvassa kolme on esitetty Suomen heimojen asuma-alueita tarkasteltavana aikana eli noin 1200 luvulla.

4. kuvaVoi myös ajatella, että ”Hämeen” alue on muotoutunut ennen ”Ruotsin” valtaa 1200 -luvulla suurin piirtein kuvassa 4 esitetyn hämäläisen murrealueen rajojen mukaiseksi. Puhuttiinhan tuolloin keskiajan alussa Hämeestä, johon kuului Kanta-Häme, Ylä-Satakunta ja Itä-Uusimaa.

Viljelyn mahdollistavat ravinteikkaat vesistöjen rantamaat ja niiden lähellä olevat kalavedet ja erämaat loivat tuolla alueella asumisen edellytykset sekä perustan pysyvälle asutukselle. Hämettä ei asutettu yhtä äkkiä eikä siihen liittynyt mitä todennäköisimmin ”hämäläisten” suurta kansanvaellusta. Pysyvän asutuksen merkittävimpänä tekijänä ja alulle panijana voidaan otaksua olleen karjanhoidon ja maanviljelyn taitojen omaksumisen. Se oli myös alku yhteisöllisyydelle ja kylien syntymiselle. Voi myös kuvitella, että siellä on ollut noina aikoina myös yhteisöjä, joilla on oma rakenteensa ja tapa elää sekä uskoa.

Hämeen pohjoisosissa tiedetään olleen ainakin saamen kansaa, jota nimitetään myös lappalaisiksi. Suomen maakunnat IV Häme, F.O. Rapola Saamelaiset elivät todennäköisesti näillä alueilla paimentamalla enemmän tai vähemmän kesyjä peuroja eli nykyisin nimitettynä poroja. Voidaan myös hyvin otaksua, että nämä samat saamelaisten paimennusalueet olivat ”hämäläisten” ja idästä sekä lännestä tulevien erämiesten saalistus- ja pyyntimaita. Mitä todennäköisimmin nämä hyvät asuin- kuin pyyntialueet ovat aiheuttaneet ristiriitoja ja johtaneet myös yhteenottoihin. Voi ajatella, että näistä taisteluista ovat selvinneet voimakkaimmat ja järjestäytyneet yhteisöt. Asuinalueita on jouduttu sen jälkeen puolustamaan useaan kertaan. Näiden alueiden läheisyydestä, yleensä korkeilta paikoilta, on löytynyt muinaislinnojen raunioita.

6. kuvaMuinaislinnoja rakennettiin noin 800 – 1300 luvulla otaksuttavasti päälliköiden, talonpoikien ja koko yhteisön voimin. Se oli heille vartio, hälytys ja turvapaikka. Muinaislinnoja löytyy Hämeen alueelta 19 kappaletta. Ne sijaitsevat kuvissa 1 ja 2 esitetyillä viljely- ja asuinalueilla.

Hämäläiset kävivät kauppaa 1000 -luvulle tultaessa myös Turussa olevien ruotsalaisten ja saksalaisten kauppiaiden kanssa. Myytävänä heillä oli yleensä turkiksia ja vastineeksi he saivat kauppiailta muun muassa suolaa. Voi ajatella, että Turun kauppiaiden ja hämäläisten turkistenmetsästäjien ja ”talonpoikien” kanssakäyminen vilkasta. He saivat Turussa käydessään myös ensi kosketuksen muusta maailmasta ja sen asioista. Kristinusko oli yksi niistä.

2.      Roomalaiskatolisen kristinuskon ja ”Ruotsin” kruunun valtaan tulo Hämeessä

Tultiin rautakauden loppupuolelle ja Suomen niemimaalla puhuttiin Hämeestä, johon kuuluivat Kanta-Häme, Ylä-Satakunta ja Itä-Uusimaa.Katermaa Hämeessä oli kulttina tuohon aikaan vielä niin kutsuttu kansanusko ja siihen liittyvät tavat. Siihen sekoittui vähä vähältä vaikutteita kristinuskosta. Niitä saatiin yhä enemmän lähinnä kaupankäyntiin liittyvän verkoston ja kanssakäymisen kautta. Muun muassa Saksan, Gotlannin kuin Novgorodin suunnasta tulevat kristityt kauppiaat ja saarnamiehet levittivät sitä ollessaan tekemisissä lähinnä turkiksia myyvien hämäläisten kanssa. Lännen ja idän kirkot olivat eronneet 1050 -luvulla. Ne kävivät kilpailua pakanoiden eli kansanuskoisten käännyttämisessä kristinuskoon Suomen niemimaalla. Taavitsainen Heikkasen juhlakirja 2009 Läntinen, eli roomalaiskatolinen, usko oli levinnyt ja vakiintunut niin pitkälle Satakunnassa ja Varsinais-Suomessa 1100 – ja 1200 -lukujen vaihteessa, että Suomen niemimaalle alkoi tulla pappeja, alettiin rakentamaan kirkkoja ja perustettiin pitäjiä eli seurakuntia. Tätä johti piispa, joka oli aluksi Lundin sitten Uppsalan arkkipiispan alainen. Syntymässä olevan Ruotsin kuninkaat ja Gotlannin jaarlit vahvistivat samanaikaisesti omaa valtaansa noilla alueilla. Suomen Historia Vahtola s.38

Kilpajuoksu Suomen niemimaan asukkaiden hengellisestä, maallisesta ja kaikkein tärkeimpänä kaupan hallinnasta oli käynnissä. Sitä kävivät lännen saksalaiset ja gotlantilaiset kauppaintressipiirit vastassaan idän Novgorodin kauppiaat. Hengellisellä rintamalla kilpailivat lännen ja idän katolisuus. Maallisesta vallasta Suomen niemimaalla olivat kiinnostuneita, lähinnä taloudellisista syistä johtuen, Ruotsin syntymässä oleva kuningaskunta lännessä ja Novgorodin suurruhtinaskunta idässä. Ruotsia johti tuolloin käytännössä Uppsalan piispa. Lännen kirkko ja ”Ruotsin” maallinen valta tekivät todennäköisesti ainakin ”voimannäytösmäisen” retken noin vuonna 1150 Suomen niemimaalle. Tämä tapahtuma, lännen kaupan osoittama kiinnostus johtivat ilmeisesti Novgorodin ruhtinaskunnan tekemään vuosina 1186, 1191 ja 1226-27 väkivaltaiset sotaretket Hämeeseen. Se sai luultavasti hallintaansa Kaakkois-Hämeen.  Hämäläiset tekivät kuitenkin vastaiskun Laatokalle vuonna 1228. Hämäläisillä oli tämän jälkeen itäisenä rajanaapureina Novgorodin vaikutuspiirissä olevat savolaiset ja karjalaiset. Suomen Historia Vahtola s.40

Nämä taistelut ovat merkki myös siitä, että hämäläiset eivät halunneet kääntyä eivätkä alistua ainakaan idän vallan alle. Kirkon järjestäytyminen jatkui ja samalla hämäläisten käännyttäminen. Käännyttämistä johti ”Suomen” piispa. Piispa Tuomas lienee tuon ajan piispoista hämäläisille merkittävin. Hänen toimeenpanemaa hämäläisten käännyttämistä ”oikeanlaiseen” kristillisyyteen ei suvaittu. Hämäläiset ryhtyivät vastarintaan. Suomen Historia Vahtola s.40.  Historioitsija Vahtola mainitsee kirjassaan vielä, että novgorodilaiset ja karjalaiset olisivat yllyttäneet heitä siihen. Voi olla näin, mutta voi ajatella myös niin, että historiankirjoitus on jälkeenpäin värittänyt hämäläisten vastarinnan ja sen taustat ”voittajien” mieleiseksi. Kirjoittajan oma tulkinta Arvellaan, että Ruotsi teki toisen ristiretken Hämeeseen noin 1239 ja hämäläiset saatiin rauhoitettua. Noin vuosi tämän jälkeen uskotaan, että hämäläiset tekivät ruotsalaisten kanssa sotaretken Nevalle, jossa hävisivät Novgorodille.

Suomen niemimaata hallitsi 1200 -luvulta syntymässä oleva Ruotsi ja käytännössä katolisen kirkon Uppsalan piispa. Hämeeseen perustettiin seurakuntia, joiden tehtävänä oli hoitaa hämäläisten sieluja. Niitä johti alkuaikana Uppsalan piispa

3.      Uuden roomalaiskatolisen uskon ja kuninkaallisen vallan vaikutus hämäläisiin keskiajan alussa

Hämäläisten suurimman joukon keskiajalla muodostivat talonpojat. Talonpojat olivat perheen päinä säätyjen alimmalla tasolla. Heidän vaimonsa ja perheensä sekä rengit ja piiat, nurkissa asusteleva koturi ja kerjäläinen olivat säädyn ulkopuolella. Koturi on hämäläinen ilmaus, joka tarkoittaa ”joutolaista”, ”loista” tai ”kestiä”. Säädyttömien yhteisnimityksenä käytetään usein sanaa ”rahvas”. Papit ja rälssi eli ratsupalvelusta suorittava aateli olivat säädyssä heidän yläpuolellaan. Myös virkamiehiä ja tavallisia sotilaita alkoi olla Hämeessä Ruotsin hallinnon kehittyessä. Porvarit olivat Turun kaupungissa. Kauppiaina Hämeessä olivat talonpoikaiskauppiaat, jotka hoitivat yhteisönsä nahka ja turkiskaupan kaupungin kauppiaiden kanssa.

Kirkko ajoi kristinuskoa näihin hämäläiseen rahvaaseen hitaasti ja varoen. Se oli huomannut ilmeisesti hämäläisten aikaisemmasta vastahakoisuudesta uusia hallitsijoita ja heidän menetelmiään kohtaan, että uudet asiat täytyy ajaa ihmisten mieliin taiten. Kirkko suhtautui aina 1500 – luvulle asti varsin ymmärtäväisesti vanhoihin tapoihin ja rituaaleihin. Se pyrki ottamaan niitä mukaan omiin tapoihin ja menoihin. Kirkko ei puuttunut hämäläisten taikamenoihin eikä uhraamistapoihin. Voi otaksua, että niin virkamiehet, aateliset, sotilaat kuin papisto pyrki kuitenkin mahdollisimman puhtaaseen katolisen uskonnon harjoittamiseen. Tärkeimmästä, eli siitä, että oli vain yksi Jumala, kirkko kuitenkin piti huolen. Suomen Historia Vahtola s.75.

5. kuvaKirkkopitäjiä perustettiin ja uusia kirkkoja rakennettiin Hämeen keskeisiin kyliin 1250 -luvulle tultaessa.

Kirkon toiminnan kustannusten kattamiseksi piti saada tuloja. Tulot suunniteltiin kerättävän Hämeen ihmisiltä. Kirkko teki verotusta varten Hämeen pitäjien kanssa kymmenyssopimuksen 1200 -luvulla. Hämäläiset tulivat näin verotettaviksi. Kirkko antoi vastineeksi osallistumisvaatimuksen kirkollisiin menoihin, uskon, rukouksen ja siunauksen. Se antoi myös lähinnä kirkollista opetusta seurakuntalaisille. Se oli lisäämässä myös yhteisöllisyyden tunnetta ihmisten ja kylien kesken. Kirkko oli myös Hämeessä kristillisen kulttuurin syntysija.

Keskiajan alusta lähtien olivat kirkon perimät verot ja linnojen sekä kirkkojen rakentamisesta koituva rasite talonpojille raskas kantaa. Talonpojat joutuivat kantamaan kaikkein kovimman taakan verotuksesta, koska aateliset ja papisto olivat usein verotuksesta vapaita.

4.      Kirkollinen valta ja sen vaikutus hämäläisiin keskiajalla

Turun hiippakunta perustettiin vuonna 1276 Turun Arkkihiippakunnan tuomiokapituli  ja kirkollista toimintaa johti tämän jälkeen Turun arkkipiispa apunaan tuomiokapituli. Kirkko jakoi oikeutta niin kutsutun ”kirkko-oikeuden” avulla. Kirkko alkoi kantamaan veroa omiin toimintamenoihinsa. Sitä kutsuttiin ”kymmenysverotukseksi”. Se takasi toiminnan jatkuvuuden ja oli näin kirkolle ja sen olemassaololle merkittävä asia. Pirinen, Kymmenysverotus 1956 Se oli ensimmäinen julkinen vero. Sitä kannettiin Hämeessä yleensä turkiksina ja tulosta jäi osa paikallisille seurakunnille. Osa siitä oli niin kutsuttua piispanveroa, joka meni Turun piispan käyttöön.

Kirkon järjestäytyminen jatkui ja alkoi vakiintua 1300 -luvulle tultaessa. Hämettä ja sen ihmisiä oli kouraissut Novgorodin tekemä hävitysretki sinne vuonna 1292. Erään, tarkastamattoman, tiedon mukaan Turun piispa Maunu I oli antanut verohelpotuksia hämäläisille talonpojille tuhotun omaisuuden takia ja laskenut veron neljästä nahasta kolmeen. Vuonna 1307 vero kuitenkin alettiin periä jälleen täysimääräisenä, jonka maksusta seurakuntalaiset kuitenkin kieltäytyivät. Vuonna 1327 he kieltäytyivät maksamasta koko veroa. Kiista verosta eteni siihen pisteeseen, että kirkko julisti hämäläiset, Hauhon kylän seurakuntalaiset, pannaan ja kielsi heiltä kaikki kirkon toimitukset. He olivat näin Jumalan silmien alla lainsuojattomia. Apuun pyydettiin kuningastakin ja käskettiin talonpoikia kuninkaan nimissä maksaa säädetty vero. Kiista jatkui aina vuoteen 1335 saakka, jonka jälkeen ilmeisesti seurakuntalaiset alkoivat maksaa taas veroa täysimääräisenä. Häme.fi

Roomalais-katolisen kirkon pää, paavi Roomassa, oli hämäläisille kaukainen ja otaksuttavasti vieras myös Hämeen pitäjien eli seurakuntien kirkkoherroille eli papeille. Turun piispa oli konkreettisempi papeille ja seurakunnan miehille. Saattoipa hänet nähdä tarkastusmatkoillaan sattumoisin Hämeen Härkätiellä rahvaskin, jos siellä oli kulkemassa. Tuomiokapituli oli Turussa ja se esitteli kirkon sisäiset asiat kurinpidosta nimityksiin piispalle, joka päätti asioista. Piispa oli myös ylin tuomiovallan käyttäjä. Piispa piti valvonnassaan tuomiokapitulin avulla pitäjiä eli seurakuntia, niiden toimintaa ja pappeja. Piispa oli myös kuninkaan valtaneuvoston jäsen valtakunnan hallinnon kehittyessä.

Tämä kaikki ei näkynyt konkreettisesti Hämeessä muille kuin seurakunnan papeille ja mahdollisesti seurakunnan työntekijöille. Papeista tuli joka kylään tärkeä ja merkittävä henkilö, jota arvostettiin, kuunneltiin ja joskus pelättiin. Hän oli hämäläisten sielujen hoitaja. Kirkon alkuaikana jumalanpalvelukset olivat aluksi latinankielisiä ”näytöksiä” myös Hämeen uusissa kirkoissa. Voi hyvin otaksua niiden pian muuttuneen ainakin saarnaosaltaan suomenkieliseksi. Messussa kuultiin myös neuvoja ja uutisia muualta maailmasta. Olihan tämä osuus merkittävä kanava niin kirkon kuin maallisen vallan käytölle. On uskottavaa, että hämäläisten sielut oli helpompi saada kirkon oppien mukaiseksi myötäilemällä niitä ja kieli oli yksi tärkeimmistä keinoista saada kirkon ääni hämäläisten korviin.

Pappien ja seurakuntalaisten välit lienevät olleet yleensä hyvin läheiset. Pappi toimi hengellisen ajatusmaailman sanansaattajana. Hän oli myös yhteisön ehjänä pitäjä. Hän pääsi ”hämäläisen” ihmisen sisälle ja sieluun asti ripin kautta. Hän kuunteli aatelisten, talonpoikien ja rahvaan ilot, surut ja tuskat sekä salaisuudet. Voi ajatella, että roomalaiskatolisuuden ”näyttävyys”, pyhimykset ja rippi olivat tärkeitä syitä tämän opin omaksumiseen Hämeessä ja muualla Suomen niemimaalla. Oma tulkinta

Kirkon verotus vahvistettiin 1320 -luvulla ja se jaettiin Turun piispan, pappien, ja Hämeen seurakuntien, jotka olivat samalla pitäjiä, kesken. Lisäksi heidän oli ylläpidettävä seurakuntien kiinteistöjä ja pappien asumista ja viranhoitoa. Verotus kohdistui lähinnä ”vapaisiin” talonpoikiin. Rälssi eli aateliset, joita oli Hämeessä vähän, sekä papisto olivat verovapaita.

Suuri muutos tavallisille hämäläisille oli kristillisen ajanlaskun ottaminen käyttöön seurakunnissa. Vuorokauden tuntirytmistä alettiin opetella ensiksi aatelisten ja virkamiesten ja sotilaiden parissa. Ajan myötä myös talonpojat ja heidän talonväkensä oli luovuttava totutusta päivän rupeamarytmityksestä ja sovitettava työnsä tuntijaolliseksi.

5.      Ruotsin valta ja sen vaikutus hämäläisiin keskiajalla

Kirkko aloitti hallintonsa järjestämisen Suomen niemimaalle ja Hämeeseen 1200 -luvulla. Maallinen valta, syntymässä oleva Ruotsin kruunu, tuli heti kirkon kannassa ja rakensi valtaansa Suomen niemimaalle vahvasti 1200 -luvun lopulla.  Se jatkui 1300 -luvun aina 1400 -luvulla asti. Sen ensitavoitteena oli saada hallintaan ja alkuun hämäläisten ihmisten verotus. Verotusta perusteltiin kruunun tarpeella peittää toimintansa kustannukset. Vastineeksi hämäläisille kruunu lupasi turvallisuutta, suojaa ja mahdollisuutta käsitellä asiat ”oikeuden kautta”. Talonpojat saivat kantaa näistäkin veroista suurimman taakan. Uusia veroja ja maksuja, joita määrättiin, laitettiin niin kutsuttuun pankkiin. Rälssi eli aateliset, joita oli vähän Hämeessä, sekä papisto olivat verovapaita.

Myös hallinnon julkiset työt kuten esimerkiksi Hämeen linnan rakentaminen piti saada järjestymään ja käyntiin. Kruunu aloitti linnojen rakentamisen. Myös Hämeen linnaa alettiin rakentamaan noin 1280 -luvulla. Siitä tuli kruunun hallinnon ja sotavoiman tukikohta. Se oli myös edusmiesten asunto.

1300 -luvun alussa perustettiin Hämeestä linnalääni. Sen rajat eivät noudattaneet täysin murrealueen rajoja, eikä Suomen niemimaalla ollut selkeitä maakuntarajoja kuten Ruotsissa eikä puhuttu ”maakunnista”. Linnaläänien rajojen määrittämisessä olivat tärkeimpänä tekijänä kulkuyhteydet sen keskukseen eli linnaan. Suomen historia 1. Virrankoski s. 96

Historioitsijat Vahtola ja Virrankoski esittävät Suomen historiaa käsittelevissä teoksissaan erilaiset tulkinnat ”maakunta” -käsitteestä. Vahtolan teoksessa: ”Suomen historia, Jääkaudesta Euroopan Unioniin”, sivulla 90 selitetään, että linnaläänit perustettiin ”pitkälle maakuntajaon pohjalle”. Virrankoski selittää teoksessaan sivulla 96: ”Suomen historia 1”, että ”linnalääneistä kehittyi vähin muutoksin maakunnat”. Voi otaksua, että Virrankosken tulkinta on lähempänä oikeaa. ”Maakunta” -käsitteen voi kuvitella liittyneen tuohon aikaan lähinnä murrealueen rajoihin. Maakunta -käsitettä parempi ilmaus puhuttaessa alueen rajoista ennen Ruotsin hallintoa 1200 -luvulle saakka olisi käyttää ilmaisua ”murrealue”.

Hämeen linnalääniä johti linnapäällikkö aseosastonsa ja apulaistensa avulla. Hänen tärkeimpänä tehtävänä oli kerätä verot itse tai voutinsa avulla läänin alueelta. Veroista jäi osa linnan palkkoihin ylläpitomenoihin ja osa meni kuninkaalle Ruotsiin. Suomen Historia Vahtola s.90   Hämäläisten oikeusturvasta piti huolta Hämeen linnaläänin perustalta rakennettu Hämeen maakunta. Sen raja kulki lähes linnaläänin mukaisesti.

Pitäjät perustettiin 1200 -luvun jälkipuoliskolla Hämeessä suurin piirtein kirkkopitäjien mukaisiksi. Suomen historia 1. Virrankoski s. 96  Niiden tarkoitus oli toimia veronkantoelimenä. Pitäjissä oli itsehallinto. Pitäjän hallinto toimi kihlakunnanoikeuden käräjillä ja kokouksissa, kun niitä kokoon kutsuttiin. Käräjillä käsiteltiin niin pitäjän oikeudellisia kuin yhteisiä asioita. Käräjät olivat talonpojille hyvä kanava saada äänensä kuuluville. Tämä oli tärkeä asia, saatiinhan sillä lisää talonpojan luottoa uuteen hallintoon. Nimismieheksi valittiin pitäjän arvovaltainen talonpoika, joka järjesti käräjät. Hän vastasi myös järjestyksen säilyttämisestä. Kihlakunnaksi muodostui useamman pitäjän yhteenliittymä, jota johtamaan tuli vouti. Hän huolehti veronkannosta linnapäällikön käskyn mukaisesti. Apunaan hänellä oli talonpoikaiset neljännesmiehet, jotka huolehtivat oman kihlakunnan neljännesosa-alueen veronkannosta. Hän arvioi pitäjän veron ja sopi maksutavasta nimismiehen kanssa. Veron maksavat hämäläiset talonpojat saivat vaikutusmahdollisuuden nimismiehensä kautta. Voi hyvin otaksua, että nimismiehen asema oli hyvin tärkeä ja arvostettu niin talonpoikien kuin hallinnon silmissä.

Hallintoa täytyi järkiperäistää 1300 -luvulle tultaessa. Maallinen ja kirkollinen hallinto tarvitsivat järkevän kokoisen keskustelukumppanin, koska kaikkien pitäjien kanssa käytävät keskustelut olisivat vieneet liikaa resursseja. Perustettiin pitäjien yhteenliittymä eli maakuntahallinto. Maakunta järjesti tarvittaessa maakuntakäräjät, joihin olivat oikeutettuja osallistumaan vapaat talonpojat ja täysi-ikäinen rahvas. Niillä vahvistettiin muun muassa kruunun ja kirkon sopimukset. Se oli myös oiva kanava talonpojille valvoa voutinsa toimia ja valittaa niistä tarvittaessa. Suomen historia 1. Virrankoski s. 96  

Asumattomia maita sai ottaa vielä 1300 -luvun alussa viljeltäväksi ja hakattavaksi kunhan maksoi veroa kruunulle. Kruunu ilmoitti 1334 julistuksella omistavansa Suomen niemimaan asumattomat maat. Tämä antoi elämisen mahdollisuudet monille hämäläisille miehille ja heidän perheilleen. Kuka vain sai perustaa uudistilan. Tämä nosti uudisraivaajan talonpojaksi ja säätyläiseksi. Suomen Historia Vahtola s.58

Kruunun ”lupaamaa” suojaa ja turvaa koeteltiin heti vuonna 1292, kun Novgorod hyökkäsi Suomen niemimaalle ja myös Hämeeseen. Hämäläisiä kohtasi tuona ajanjaksona hävitys, kirkon kymmenysvero, uusi maallisen hallinnon vero ja työ- ja materiaalirasitteet sekä uudet hallintotavat. Voi otaksua, että ne saivat hämäläisten mielet matalaksi ja hämmennyksiin. Varsinkin verovelvolliset talonpojat olivat todennäköisesti ristiriitaisten tunteiden vallassa. Heidän perheitänsä ja omaisuuttansa oli kohdannut hyökkääjien tuho ja hävitys. Kruunu ja kirkko eivät olleet tässä tragediassa auttaneet. Kerrotaan, että ainakin Hauhossa talonpojat olisivat kieltäytyneet enemmän tai vähemmän verojen maksusta aina vuoteen 1335 saakka ja saaneet siitä välillä niskaansa jopa kirkon kirouksen. Tarinasta on tarkempi kuvaus myöhemmin.

Verotuksen kohteeksi joutuneet vapaat talonpojat joutuivat yhä ahtaammalle. Verojen lisäksi kaikenlaiset maallisen hallinnon ja kirkon rakennustyöt veivät taloista työkykyisiä ja metsästyskelpoisia miehiä. Nämä asiat rasittivat myös hämäläisten talonpoikien ja heidän perheidensä toimeentuloa. Kaiken kaikkiaan keskiajalla hämäläisten verorasitukset olivat monenlaiset. Hänen veromaksujansa meni hallinnon kehittyessä kruunulle, kirkolle, paikalliselle hallinnolle ja oikeudenkäytölle.  Veron suuruus vaihteli ajankohdasta riippuen. Verot maksettiin veroesineinä eli veroparseleina.

Kruunu järjesti 1300 -luvun loppupuolella oikeuslaitosta uudelleen. Perustana uudelleenjärjestelylle oli vuoden 1347 Maunu Eerikinpojan maanlaki. Kihlakuntaan perustettiin kihlakunnantuomarin virka. Virka oli yleensä tarkoitettu rälssi- eli aatelismiehelle, jolla oli lukutaito ja hallinnollista kokemusta. Kerrotaan, että olisi käynyt joskus myös niin, että aatelismies, joka oli tällaisen viran saanut, olisi palkannut tehtävään sijaisen. Näin aatelismies sai itselleen viran tuomat edut ja maat. Sijainen oli saanut vallan, työn ja sovitun palkkion. Käräjiä pidettiin pitäjittäin tuomarin ja 12 kyseessä olevilla käräjillä tehtävään valitun talonpoikaisen lautamiehen kanssa. Näillä lautamiehillä oli tärkeä merkitys tuomiota punnitessa. Kansan ajattelun perustana oli tuohon aikaan yhteisöllisyys ja Jumalan laki. Näiden lautamiesten käsitykset ihmisestä tältä pohjalta vaikuttivat suuresti tuomioihin. Suomen historia 1. Virrankoski s. 97 

Käräjät olivat tärkeitä tapahtumia, joihin kokoontui yleensä niin moni pitäjän ihminen, kuin kynnelle kykeni. Siellä oli pitäjän vähälukuinen aatelisto, kirkonmiehet, talonpojat ja rahvas. Käräjillä annettiin tuomioita tapoista, maa- ja perintöriidoista näpistyksiin. Ne muodostuivat oletettavasti joskus jopa ”kansanhuviksi”. Vankilaan ei siihen aikaan joutunut, vaan tuomiot kärsittiin muilla tavoin.

Ylimpänä oikeusasteena oli niin kutsuttu ”kuninkaan oikeus”, jota käytti Hämeen linnan päällikkö. Heillä oli apunaan tuomareita, joita kutsuttiin ”laamanneiksi”. Noin vuonna 1360 perustettiin Suomen laamannin virka. Viran vastuulle kuului alioikeuksien valvonta. Ylimpänä oikeusasteena oli edelleen kuninkaan oikeus. 1435 jaettiin Suomen laamannikunta kahteen osaan ja Häme kuului Etelä-Suomen laamannikuntaan. Suomen historia 1. Virrankoski s. 97  Ylintä oikeusastetta edusti hämäläisille Hämeen linnan linnapäällikkö, jolle kuningas oli antanut sen käyttöoikeuden. Sen voi katsoa olleen Hämeen hallinnan ja linnapäällikön aseman näkökulmasta niitä vahvistava asia. Linnapäällikkö ja hänen linnansa sekä sotajoukkonsa loivat myös näkyvällä olemassaolollaan hämäläisille ihmisille konkreettisen kuvan ylimmästä hallinnosta ja sen kaikki voipaisuudesta. Voi ajatella myös niin, että linnapäällikön valta oli vahvempi Hämeessä verrattuna hengelliseen valtaan, koska piispan istuin sijaitsi Turussa. Se oli kaukana lännessä, päivien matkan ja Hämeen Härkätien päässä. Oma päätelmä.

1400 luvulta aina 1500 luvun alkuun oli Hämeessä ”rauhallista” niin hengellisesti kuin hallinnollisesti. Häme vakiinnutti hallinnollisesti osansa yhtenä Ruotsi -Suomen maakunnista. Turun piispa johti hiippakuntaansa vakaalla ja varmalla kädellä, osallistuen yhteiskunnalliseen päätöksentekoon niin Suomessa kuin kuninkaan valtaneuvostossa istuessaan. Hämäläiset tyytyivät kohtaloonsa, ainakin melkein, sillä vuonna 1438 Hämeen Ylä-Satakunnassa puhkesi niin kutsuttu Davidin kapina.

Kapinan kerrotaan johtuneen talonpoikien ja parempi osaisina pidettyjen rälssimiesten välisestä riidasta. Riita koski maanhallinta- ja nautintaoikeuksia. Kaiken taustalla näyttää olleen kuitenkin verotuksen muuttuminen kireämmäksi. Talonpojat eivät olleet tyytyväisiä siihen verotusmuutokseen, että heidän nahkansa ja turkiksensa mitattiin uudella tavalla muuttaen niiden arvo rahaksi. He katsoivat, että vouti sahaa heitä linssiin arvostaessaan heidän tuotteitaan. Viikin kartanoon tehtiin hyökkäys ja siellä tuli vainajia. Kapina jatkui seuraavaan vuoteen 1439, jolloin se saatiin tyrehdytettyä. Sitä oli taltuttamassa henkilökohtaisesti myös Turun piispa Maunu II Tavast. Yrjö Punkari http://www.narvasoft.fi/historia/pirkanmaa/matti_kurki.html

Tapahtumaa pohtiessa voi otaksua, että hämäläiset talonpojat olivat perin ihmeissään kun veroja siirryttiin määrittämään uudella mitalla eli markan rahalla. Kalmarin Unionin aikana Ruotsin kuningas Eerik Pommerilainen kiristi 1400 luvun alussa verotusta myös Hämeessä. Tämän lisäksi hän määräsi verot perittäväksi rahana, jonka vuoksi Turussa alettiin lyömään rahaa. Suomen Historia Vahtola s.96   Raha oli markka ja se oli mitä todennäköisimmin oudohko maksuväline monelle vaihdantatalouteen tottuneelle hämäläiselle. Nahkojen, turkiksien ja saaliiden mittauksen sekä arvonmäärityksen epätarkkuus ja tulkinnallisuus lienee olleet muuallakin Hämeessä ristiriitoja, epäilyä ja jopa vihastusta herättäviä.

Verotukseen tehtiin kuitenkin vuonna 1440 niin kutsuttu verontasaus, jonka jälkeen sitä ei muutettu lähes sataan vuoteen. Verotus oli tämän jälkeen tasaista ja kevyttä. ”Vastineeksi” hallinto kiristi rangaistuksia ryöstöstä, väkivallasta ja kotirauhan rikkomisesta. Historiankirjoitus ei kerro Hämeessä tapahtuneen muita merkittäviä kapinoita tai ristiriitoja keskiajan lopulla.  Talonpojat maksoivat veronsa ja valtakunta onnistui turvaamaan heidän olonsa.

Eerik Pommerilainen pyrki 1400 luvun alkupuolella verojen korotuksen lisäksi peruuttamaan aatelis- eli rälssitiloja kruunulle. Tämä ei oletettavasti ollut heidän mieleensä. Turun linnan asujien ja aatelisten elämää ”häiritsivät” 1400 luvulla aina 1500 -luvun alkuun Kalmarin Unionin ja oman valtakunnan ylemmän tason hallinnasta käydyt ristiriidat. Vuonna 1451 puhkesi Tanskan ja Ruotsin välille sota, josta Häme ja Suomi saivat olla melko rauhassa. Sota pitkittyi ja sodan ylläpitorasitukset lienevät tuntuneen Hämeessä saakka. 1460 -luvulta alkoi sekava kamppailu kuninkaaksi pyrkivien ja aristokratian kesken. Suomella ja sen linnoilla, Hämeen linna mukaan lukien oli suuri merkitys omaisuuden ja veronkannon takia valtaan pyrkijöille. Hämeen linnan, kuten monen muiden Suomen linnojen valtaa piti 1460-1470 -luvuilla Eerik Akselinpoika Tott ja hänen suojattinsa kunnes valtionhoitaja Sten Sture otti hänen kuolemansa jälkeen 1481 Suomen päälinnat ja Hämeen linnankin haltuunsa. Voi ajatella, että valtakamppailulla oli sekaannuttava vaikutus hallinnon hoitamiseen. Tämän huomasivat todennäköisesti valtaa pitävien virkamiehet, sotilaat ja suojatit. Aatelisto, jota kuunneltiin niin ylemmällä kuin alemmalla portaalla, oli valittava useaan kertaan henkilö j apuoli, jota kannattaa. Heillä oli liossa omaisuus, valta ja henki. Talonpojat ja tavallinen rahvas otaksuttavasti ei välittänyt kovin paljoa mitä linnassa ja muualla tapahtui, mutta oli tapahtumista todennäköisesti tietoinen. He olivat tyytyväisiä, jos hallinto antoi heidän olla rauhassa ja varsinkin siitä, että saivat olla turvassa.

Suomen johtomiehet, linnapäälliköt ja piispat asettuivat Unioniristiriidassa 1500 -luvun alussa Ruotsin valtionhoitaja Sten Sturen puolelle. He olivat samalla Tanskaa ja sen liitossa olevaa Venäjää vastaan. Vuonna 1503 – 1523 oli Ruotsi – Suomi sodassa niin Venäjää kuin Tanskaa vastaan. Venäjän kanssa saatiin tehtyä 1510 60 -vuotinen rauhansopimus, mutta Tanska jatkoi yhä rajummin hyökkäyksiään. Tanskalaiset olivat voitokkaita ja päättivät sotaretkensä Ruotsissa ”Tukholman verilöylyyn” 7.11.1520. Tanskan kuningas oli valtias nyt myös Suomen maakunnissa. Hän hiljensi oletettavasti myös Hämeessä Sten Sturen kannattajia. Tanskan pelko oli mitä todennäköisimmin myös hämäläisten keskuudessa suuri. Tanskan hallinto ei ehtinyt juurtua Hämeessäkään kauaa sillä kapinaliikkeen johtajaksi asettui isänsä verilöylyssä menettänyt Kustaa Eerikinpoika Vaasa. Hänen johdollaan ja Lyypekin laivaston avulla hän mursi Tanskan vuosina 1522 – 1523. Hänet valittiin Ruotsi – Suomen kuninkaaksi sodan vielä ollessa käynnissä 6.6.1523. Tanska pyrki vielä vastarintaan Suomen linnoissa, mutta Kustaa Vaasan joukkojen ”sissisota” murensi tanskalaisten puolustuksen ja linnat kuten Hämeen linnakin vallattiin syksyyn mennessä.  Suomen Historia Vahtola s.100

Yhteenveto

Edellä on kerrottu roomalaiskatolisen kristinuskon ja maallisen vallan tulosta Suomen niemimaalle ja Hämeeseen sekä niiden tuomien piirteiden vaikutukset hämäläisiin. Kummankaan tulo ei onnistunut yhtä äkkiä vaan niiden juurruttaminen vei aikaa. Hämäläiset eivät omaksuneet uutta uskoa ja hallintoa ristiriidoitta. He näyttävät olleen tyytyväisiä elämäänsä aikana ennen uusia vallanpitäjiä ja tapoja.

Verotus oli rasite varsinkin Hämeen talonpojille. Verotus koettiin usein epäoikeutetuksi. Sen oli aiheuttamassa jännitteitä ja ristiriitoja maksajien eli talonpoikien ja kirkon sekä maallisen hallinnon välillä. Paine ja viha purkautuivat ainakin eriasteisena uppiniskaisuutena ja ilmeisesti jopa vastarintaan nousuna. Vastarinta kohdistui ”parempiosaisiin” eli rälssi -säätyihin.

Roomalaiskatolisen opin ajatusmaailman tärkeimpänä sanansaattajana ja yhteisöllisyyden opastajana oli hämäläisten parissa toiminut pappi. Hän oli apuna niin aateliselle, talonpojalle kuin rahvaalle niin ilon, surun kuin tuskan asioissa. Hän sai hämäläiset ”pakanat” oppimaan kristinuskon tapoja ja käsitteitä. Synti, rangaistuksen oikeutus sekä siunaus tulivat ihmisille tutuiksi. Pappi oppi myös tuntemaan hämäläisten sisimmät salaisuudet. Hämäläisten mielien käännyttämisessä oli häntä auttamassa roomalaiskatolisuuden ”näyttävyys”, pyhimykset ja rippi.

Uusi hengellinen ja maallinen valta juurrutettiin hämäläisiin keskiajan kuluessa taitavasti, hitaasti ja lähes väkivallattomasti. Kristillinen kirkko ja Ruotsin kruunu saivat tällä tavoin useimpien hämäläisten tuen ja resurssin omalle toiminnalleen sekä arvovallalleen. Tämä mahdollisti omalta osaltaan kirkon ja kruunun kehityksen Suomen niemimaalla. Hämäläiset opettelivat keskiajan, kruunu ja kirkko opettajinaan, olemaan uuden maallisen ja hengellisen yhteisön jäseniä. He opettelivat myös, osa hammasta purren ja toiset pää painuksissa, tottelemaan uutta kuningasta ja hänen miehiään sekä maksamaan veroja. Ja tämän kaiken lisäksi hämäläisten oli vielä opeteltava pelkäämään ja ylistämään vain yhtä Jumalaa.

Lisää aiheesta:  Suomen liittäminen Länsi-Eurooppaan – Suomen eurooppalaistumisen historiaa/ Jari J Tuomiston artikkeli 4.6.2015

ja sen taustosta: Pakana ja kristitty – Suomalainen vuonna 1323  /Jari J Tuomiston artikkeli 27.11.2015

© Jari J Tuomisto

Keskiajan hämäläiset ja uusi läntinen maailma

Suomen liittäminen Länsi-Eurooppaan – Suomen eurooppalaistumisen historiaa

Johdanto

Piispa_Henrik_at_Kupittaa
”Piispa Henrik kastaa suomalaisia.” Robert Wilhelm Ekmanin teos 1850 luvulta [Public domain], lähde: Wikimedia Commons
Myöhäiskeskiaikaa, eli noin vuosien 1100 – 1300 ajanjaksoa, pidetään yleisesti länsieurooppalaisuuden vaikutteiden voimakkaimpana tuloaikana Suomen niemimaalle. Tuolloin alueelle rantautui lujalla otteella Länsi-Euroopassa ja nuoressa Ruotsissa vallalla ollut usko, kulttuuri ja maailmankäsitys sekä valta- ja talouspolitiikka. Länsi-Eurooppaa ja Skandinaviaa piti tuolloin hengellisessä vallassaan paavi ja roomalaiskatolinen kristinusko. Sen valtioiden päämiehinä olivat kuninkaat, jotka olivat tehneet liiton paavin kanssa. Paavi ja roomalaiskatolinen usko saivat valtiollisen suojeluksen ja yksinoikeuden valtiossa vallalla olevana uskontona. Kuningas sai jumalallisen oikeuden hallita valtakuntaansa maan päällä paavin voidellessa ”Jumalan tahdolla” hänet tähän tehtävään 1. Länsi-Euroopan valtakunnat ja ihmiset omaksuivat itselleen kristillisen aallon mukana tulleen kreikkalais-roomalainen kulttuurin. Paavi ja kuningas ”liittoutuivat” muun muassa Ruotsin nuoressa kuningaskunnassa. Hengelliset, taloudelliset ja valtapoliittiset intressit ajoivat Ruotsin kuningasta ja roomalais-katolista paavia vaikutusalueensa laajentamiseen pakanalliseen periferiaan eli Suomen niemimaalle.  Tämä aikakausi avasi tien suomalaisten länsieurooppalaistumiselle ja kuten voidaan todeta, sillä on vaikutus nykyiseenkin elämään ja ihmisiin Suomessa.

Vaikka Suomeen on saatu sen asutushistorian ajan niin etelästä, lännestä kuin idästä kulttuurillisia vaikutteita, tässä artikkelissa keskitytään noin 1000 – 1300 -lukujen välisen ajanjakson tapahtumiin Ruotsissa ja Suomen niemimaalla. Kuningasvaltainen Ruotsi oli ottanut katolisen kristinuskon valtakunnan uskonnoksi ja omaksunut Länsi-Euroopasta tulleita vaikutteita. Ruotsin valtakunnan syntyvaiheissa 1100 -1200 luvulla oli todellinen johtoasema ensin Göötanmaan ja LIngöpingin piispoilla 2. Ruotsin valtakunnan alkuvaiheisiin liittyi kasvuhalut etelään, pohjoiseen, länteen ja meren yli itään, Suomen niemimaalle.

Keskus on tässä artikkelissa tietyllä maantieteellisellä alueella vallalla oleva maailmankäsitys ja uskonto, kulttuuri, arvomaailma ja valtapolitiikka. Keskuksella oli ”valta” ja ”intressit” kohdistaa ne alueensa ulkopuolelle. Keskuksia edustavat tässä artikkelissa keskiaikainen Länsi-Eurooppa ja Itä-Eurooppa. Niitä erottivat toisistaan muun muassa uskonto, joka oli lännessä roomalais-katolinen ja idässä kreikkalais-katolinen.

Periferia käsittää tässä artikkelissa ne alueet ja ihmiset, jotka ovat tarkasteltavana olevana aikana tämän keskuksen alueen ulkopuolella tai laidalla. Suomen niemimaan alue oli hallintonsa puolesta heimojen ja yhteisöjen aluetta, eikä sillä ollut valtiollista valtarakennetta. Alue alkoi kiinnostaa keskusalueella olevia valtoja muun muassa uskonnon levittämistarpeen, valtapolitiikan ja talouden intressien takia. Se sijaitsi keskuksista katsottuna kaupallisesti tärkeän Itämeren alueella ja oli näin ollut Itämeren kulkuväylän takia niin idän kuin lännenkin vaikutteiden piirissä niin kauan kuin merta pitkin oli kuljettu. Suomen niemimaa ja sen asukkaat olivat kulttuurillisesti niin lännen kuin idän vaikutuspiirissä. Sen valloittamisesta oli tuona aikana kiinnostunut pääasiassa Ruotsi lännestä. Novgorod idässä halusi lähinnä pitää alueensa Laatokan Karjalassa sekä laajentaa vaikutustaan koko Karjalan alueella.

1 Kristinuskon historia 2000: Alkukirkosta renessanssiin s. 78–80
2 Per Olof Sjöstrand HTF 3/94, Katermaa luentoesityksestä

Aikaisemmat vaikutteet Euroopasta

Jo tarkasteltavaa aikakautta aikaisemmin on Suomen niemimaa ja sen kansa ollut jatkuvasti sen ympärillä olevien vaikutteiden alaisena. Siellä asuvat ihmiset ovat saaneet aina ”ulkopuolisilta” jotain piirteitä omaan elämäntapaansa, uskoonsa ja kulttuuriinsa 3.

Esimerkiksi noin vuosina 3200–2600 e aa, Suomen niemimaan rannikolla asuneilla ihmisillä on ollut Euroopasta tullutta indoeurooppalaista nuorakeraamista- eli vasarakirveskulttuuria. Tiedetään, että tämä ”vasarakirveskansa” olivat tulleet etelästä, todennäköisesti Baltian kautta. Varmoja todisteita siitä, että heidän kulttuuriinsa olisi kuulunut karjanhoitoa ja maanviljelyä ei ole arkeologisten löytöjen perusteella. He sulautuivat myöhemmin ”kampakeraamiseen” kantaväestöön. Heidän kulttuurillaan on ollut kuitenkin vaikutus ainakin kieleen, tuoden siihen indoeurooppalaisia lainoja 4.

Kristinuskon tulo Skandinaviaan

Pohjola ja sen kansan hengellistä ajattelua ohjasi vielä Viikinkiajalla, 8. vuosisadalta aina vuoteen 1050, germaaninen kansanusko.  Suomen niemimaalla vaikutti oma ”perifeerinen” kansanusko, jossa lienee ollut sävyjä niin germaanisista kuin idästä saaduista kansanuskojen tavoista3. Kristinuskoiset hallitsijat levittivät kuitenkin samanaikaisesti kovalla kädellä kristinuskoa pakanoiden pariin Euroopan mantereella niin pohjoisessa kuin idässä.

Kaarle Suuren johdolla käännytettiin 800 vuosisadalle tultaessa Itämeren etelärannikolla asuvat saksit ja friisit. Kristinuskoiset friisikauppiaat levittivät Itämeren kauppapaikoissa ja kaupungeissa vaikutteita kristinopeista ja sen maailmankäsityksestä. Viikinkiajan alusta lähtien tehtiin johdettua kristillistä lähetystyötä Saksasta, Hampurin-Bremenin arkkihiippakunnasta Skandinaviaan 5. Voidaan otaksua, että tämän lähetystyön kristillisiä oppeja rantautui jo tuona ajanjaksona myös Suomen rannikolla sijaitseviin kauppapaikkoihin. Kristinuskon ”soluttautumista” kansanuskoisten pakanoiden pariin tukivat myös Suomen niemimaan rannikoiden kauppapaikkoihin pysyvästi asumaan tulleet kauppiaat ja heidän perheensä 3.

Käännytystyö ”Ruotsiin” ja sen tärkeimpään BIrka -kaupunkiin aiheutti ristiriitoja ja pakanat nousivat vastaiskuun ja pysäyttivät sen. Kristinuskon uuden tulemisen laukaisi 1000 -luvulla se, että kuninkaat alkoivat ottamaan kristinuskon kasteen. Näin kirkollinen lähetystyö alkoi uudelleen Hampurin – Bremenin hiippakunnan kautta. Käännytystyön vaikutteiden voimistuneet laineet pärskyivät tuolloin mitä todennäköisimmin myös Suomen niemimaan kauppapaikkoihin. Niitä saatiin niin sinne tulleilta kauppiailta ja saarnamiehiltä kuin BIrkassa käyneiltä omilta ihmisiltä. Myös Gotlannin kristinopin ottaneilla talonpoikaiskauppiailla lienee ollut vaikutuksensa myös Suomen niemimaan rannikon kauppapaikkojen ihmisiin 5.

3 Kirjoittajan oma tulkinta
4 Suomen Historia 1, Pentti Virrankoski, s. 28
5 Suomen Historia, Jääkaudesta Euroopan Unioniin, Jouko Vahtola, s. 26

Suomen niemimaan kiinnostavuus kasvoi keskiajalla hengellisesti ja poliittisesti

Suomen niemimaan periferia kiinnosti yhä enemmän valtakeskuksia keskiajan kuluessa niin etelässä, lännessä kuin idässä. Sen alueella ja asukkailla oli merkitystä hengellisesti kuin valtapoliittisesti. Hengellisesti se oli roomalais- ja kreikkalaiskatolisuuden välimaastoa, ”ei kenenkään maata” ja näin ”valloitettavaa” aluetta. Paavi Eugenius III:n julisti vuonna 1147 Roomassa olevalta valtaistuimeltaan, että roomalaiskatolista kristinusko täytyy levittää Itämeren rantojen pakanoiden keskuuteen.  Se sai ilmeisesti aikaan myös Ruotsin kuningas Eerikin ja piispa Henrikin mahdollisen niin kutsutun ensimmäisen ristiretken noin vuonna 1155. Tämä katsotaan olevan lähtökohta Suomen periferian valloittamiseksi ja länsimaistamiseksi. Tästä valloitus- ja käännytysretkestä ei ole oman ajan uskottavia lähdetietoja 6.

Kartta 1190 eurooppa

Yllä kuvassa on esitetty Wikimediasta löydetty kartta ilmeisesti noin 1190 -luvulta. Kartan tallentajaksi on ilmoitettu ”Roke” niminen henkilö. Vaikka se ei täytä lähteelle asetettavia ehtoja esimerkiksi alkuperämerkinnöiltään, voi siitä saada kuvan Suomen niemimaan sijainnista suhteessa sen länsi, itä- ja eteläpuolisiin ”keskusvaltoihin”.

Valloittamattomat, ei kenenkään maat eli ”periferia” on väritetty karttaan valkoisella. Arkkipiispan johtavasta valta-asemasta Ruotsin syntymässä olevassa kuningaskunnassa voi katsoa olevan merkkinä Uppsalan maininta ainoana kaupunkina Ruotsin kuningaskunnan osalta.

6  Suomen Historia, Jääkaudesta Euroopan Unioniin, Jouko Vahtola, s. 36

Periferia eli Suomen niemimaa ja sen asukkaat keskiaikana

Suomen niemimaahan kuului keskiaikana: Suomi, Häme, Pohjanmaa ja Karjala. Pohjanmaalla kävivät retkillään niin hämäläiset kuin karjalaiset. Lapin alue käsitetään olleen tuolloin tuon alueen ulkopuolella 7.  Se oli niin lännen kuin idän keskuksista katsoen kaukaista periferiaa. Se oli syrjäinen ja kulkuyhteydet muualle kuin rannikolle olivat huonot. Siellä oli talvisin kylmä ja pimeä. Kesä oli valoisa ja lyhyt. Sen rannikon läheisyydestä alkoivat erämaat. Ne olivat siellä asujien pyynti- ja saalistusmaata. Kalastukseen siellä sopivat parhaiten sen rannikko ja vuolaat joet. Asutusta oli harvassa ja välimatkat olivat pitkiä. Sen asukkaat olivat keskusvaltojen näkökulmasta luonnonuskoisia pakanoita eli ”maalaisia”. Heidän elämäntapansa oli syklinen, jota rytmittivät muun muassa työ, oikeus, velvollisuudet ja juhlat. Kellonaikakäsitettä ei ollut. Yhteisö ja naapuriapu olivat tärkeitä8. Heimoja hallitsivat kuninkaat ja yhteisöjä päälliköt. Väkiluku oli 1100 -luvun tienoilla epävarmasti arvioiden 50 000 ja 60 000 hengen välillä 9.

Taloudellisesti ajatellen Suomenmaan arvo mitattiin keskiajan alussa mitä ilmeisimmin muutaman kaupungin kaupan sekä turkiksien, kalan ja käsitöiden vaihdannan mitassa. Sen arvo oli näin ajatellen taloudellisesti vähäinen 3. Sijainti Itämeren rannalla ja kaupankäynnin hallinta sen kautta oli kuitenkin tärkeä seikka kaikille kaupankäynnin intressipiireille. Näitä intressejä oli muun muassa saksalaisella hansakaupalla, Ruotsin syntymässä oleva valtiolla, Tanskalla ja idän Novgorodilla.

Valtapoliittisesti Suomen niemimaan alue ja sen asukkaat kiinnostivat keskiaikana niin länttä kuin itää. Se nähtiin ”raja- ja turvavyöhykkeenä”. Keskusvaltojen ympärillä olevien ”laita-alueiden” merkitys kasvoi. Suomen niemimaa oli hyvä valloittaa, olihan se turvallisen matkan päässä etuvartioasemana ja taistelutantereena 3. Sotaväen ottamisresurssi oli myös merkittävä houkutin keskusvalloille. Sieltä oli saatavissa lisäksi veroja. Sillä ei ollut kuitenkaan suurta merkitystä, koska Suomen alueella ei ollut keskiajan alkuaikoina paljoa veronmaksukykyistä väkeä.

Ruotsin intressit itään

Niin kutsutun ensimmäisen ristiretken aikana, noin vuonna 1150, oli perifeerisen Suomen niemimaan länsipuolella vasta syntymässä oleva Ruotsin kuningaskunta sekä itäpuolella Novgorodin ruhtinaskunta. ”Ruotsia” hallitsi tuolloin vahvimmin Göötanmaan ja LIngöpingin piispat. Ruotsi oli Suomen rannikkoalueen valloittamispyrkimyksissä tuona aikana kuitenkin aloitteellisempi kuin Novgorod. Syntyvä Ruotsi ja sen kanssa liitossa oleva roomalaiskatolinen kirkko päättivät aloittaa laajentumisen itään. Itämeri ja sen kauppa oli otettava hallintaan. Katolinen usko oli saatava levitettyä itään ja valtakunnan olemassaolo, talous sekä toimintavapaus piti turvata.

7 Keskiajan politiikka ja Suomi, Aino Katermaa, PowerPoint -esitys
8 Katermaa P3 2012-13
9 Suomen Historia 1, Pentti Virrankoski, s. 60

Sotilaallisesti Suomen niemimaa kiinnosti Ruotsia ilmeisesti myös siitä syystä, että siellä oli sopivaa ottoväkeä Itämeren rannikkojen valloittamiseksi ja hallinnan ylläpitämiseksi. Ruotsin kuninkaan intressit olivat todennäköisesti myös taloudelliset. Hän halusi valloittaa Itämeren rannikkokaupunkeja kaupan takia. Se, että ensimmäinen valloitusretki tehtiin Turun kaupunkiin, ei liene olleen sattumaa. Ruotsin kuningas sekä Uppsalan piispa katsoivat sen otaksuttavasti tärkeäksi ja avainasemassa olevaksi paikaksi Suomen niemimaalla. Upsalan piispa halusi todennäköisesti laajentaa aluettaan. Hän otaksuttavasti näki, että idän suuntaan Suomen niemimaalle sitä oli helppo laajentaa, koska siellä oli jo valmiina verraten paljon kristillisiä elämänpiirteitä omaavia ihmisiä. Ruotsin arkkipiispalla ei ollut siellä kuitenkaan katolisen kirkon organisaatiota, jonka hän todennäköisesti halusi sinne alkaa perustamaan 8.

Ruotsin kuninkaan ja Uppsalan piispan intressit lienevät olleet myös verotukselliset. Organisaatioiden ylläpitämiseksi tarvittiin verojen kautta saatavaa pääomaa. Kuningas halusi myös uusia alueita hallitakseen ja jaettavaksi palkkioina aatelisilleen. Hän halusi myös varmistaa isässä suotuisat maarajat sodankäynnin kannalta.

Kulttuurin levittämisen suunnitelmallista intressiä ei liene Ruotsilla ollut vaan se tyytyi levittämään hengellistä kulttuuria kirkon kanssa. Roomalaiskatolisen kristinuskon ja hengellisen kulttuurin leviäminen alkoi voimistua noin 1220 -luvulta kun kirkkopitäjiä perustettiin rannikolta alkaen Suomen historian kartasto 2008 s. 64.

Valloitus- ja käännytystyö Suomen niemimaalla vuosina 1150 – 1300

On esitetty arveluita, että Varsinais-Suomen länsiosa ja Satakunta olisivat liittyneet svealaisten kuninkaan valtaan ehkä jo 1000 -luvulla. Se on mahdollista, mutta väite on kuitenkin kiistanalainen. On kuitenkin uskottavaa, että ennen ”ristiretkiä” niin ruotsalaisten kuin Novgorodin suunnasta tulleet kauppiaat kilpailivat ”Suomen” alueella vaikutusvallasta 10.

Suomen niemimaalle tehtiin noin vuosien 1155 – 1293 aikana ainakin 3 nykyään ”ristiretkinä” kutsuttua retkeä. Näitä on kuvailtu yhtäältä sotaisaksi ja toisaalla valloitus- sekä käännytyshaluisiksi. Ristiretki nimitys on liitetty näihin sotaretkiin ilmeisesti jälkeenpäin 1800 -luvulla. Kirkollisessa mielessä kyse oli lähinnä lähetystyöstä sen organisaation järjestämiseksi 11.  Ristiretki -nimitys on myös harhaanjohtava. Sitä ei voi rinnastaa Pyhän maan ristiretkiin, jotka olivat tapahtumiltaan täysin erilaisia 8.  Jos nämä useissa historialähteissä mainitut ristiretket ovat statuksesta puolesta kiisteltyjä, niin myös niiden tapahtumat ovat hämärän peitossa. Pitäviä todisteita ei aikakaudelta löydy. On otaksuttu esimerkiksi niin, ettei ensimmäistä ristiretkeä tehty ollenkaan ainakaan siinä mielessä kuin Eerikin ja Henrikin legendat siitä kertovat.

3 ristiretkea suomeen

Yllä olevassa kuvassa on esitetty nämä kolme ”ristiretkeä”, jotka tehtiin enemmän tai vähemmän uskottavasti niistä kirjoitettujen kertomusten perusteella. Valloitus- ja käännytysretkiä on kuitenkin tehty tavalla tai toisella perifeerisen Suomen niemimaan kansan käännyttämiseksi läntiseen hengelliseen ja maalliseen keskusvallan valta- ja vaikutuspiiriin.

10 Suomen Historia 1, Pentti Virrankoski, s. 64

Yhteenveto

Suomen niemimaa, periferia, oli näin vallallisesti liitetty läntiseen valtakeskuksen Ruotsiin ja sitä myötä Länsi-Eurooppalaiseen uskontoon, maailmankäsitykseen ja valta ja talouspolitiikkaan sekä kulttuuripiiriin. Roomalaiskatolisen kirkon ja kuninkaan vallan organisaatioiden rakentaminen voimistui Suomen niemimaalla. Suomea alettiin kutsua Ruotsin maakunnallisena osana. Otaksuttavasti ensimmäinen virallinen lähde, jossa Suomen voidaan katsoa esiintyvän selvästi Ruotsin osana, on Ruotsin piispojen luettelo 11.2.1253. Siinä mainitaan Suomen piispa ensimmäisen kerran Ruotsin piispojen luetteloissa 12. Tämä kehitys takasi ”pysyvyyden” ja valtatien länsieurooppalaisille vaikutteille Suomen niemimaalle ja myöhemmin Suomeen sekä sen kansaan. Ruotsi – Suomen olemassaolon aikana, aina vuoteen 1808 asti, Suomi yhdistettiin osaksi läntistä kristikuntaa. Se liitettiin myös osaksi läntisen Euroopan kulttuuria ja sen hallinnollista ja taloudellista järjestystä. Voidaan todeta, että se oli perusta, josta muodostui muun muassa Suomen perustuslaillinen valtiomuoto ja markkinatalous sekä tarkkoihin laillisuusperiaatteisiin sidottu hallinto.

11 Suomi, Ruotsi ja läntinen kirkko: Teoksessa Suomen kulttuurihistoria. 1, Taivas ja maa, s. 84–99.Lehtonen, Tuomas
12  Suomen varhaiskeskiajan lähteitä nro 60

Jälkipuhe

Suomen länsieurooppalaisuus on omaleimainen. Siihen on sekoittunut aikojen saatossa vaikutteita lännestä, idästä ja etelästä ja jopa Mongoliasta asti. Sen kulttuuri, kieli, hengellisyys ja maailmankäsitys sekä arvot sisältävät eurooppalaisuuden lisäksi muun muassa slaavilaisuutta. Suomen sijainti idän ja lännen välillä on siihen luonnollinen selitys. Olemme olleet aikojen saatossa niin läntisen, eteläisen kuin itäisen vaikutuspiirin vallassa. Länsieurooppalainen valtiorakenteemme, poliittinen ja uskonnollinen järjestelmämme ovat kuitenkin kehittyneet sen liitoksen varassa, joka luotiin Ruotsin ja Suomen niemimaan välille tuona tarkasteltuna vallan ja voimankäytön aikakaudella vuosien 1100 – 1300 välillä.

”Ristiretket” ja eurooppalaisuus eivät tuoneet välttämättä heti suurta onnea 1100 – 1300 -luvuilla tuossa ”periferiassa” ilman kelloja eläneille suomalaisille. Asiasta voi olla myös sitä mieltä, että ihmisten onni ja elämäntapa, usko ja maailmankäsitys rikottiin tuolloin Ruotsin, otaksuttavasti brutaalilla ja perifeerisellä väkivallalla ja voimalla tuolla vuolaitten virtojen ja takametsien alueilla. Yleisradion uutiset kertoivat kuitenkin nykyisestä Suomesta 24.4.2015 näin: ”Onnellisimpien maiden listaa hallitsevat läntisen Euroopan pienet maat – Suomi nousi kuudenneksi ohi Ruotsin! Kärkikymmenikössä ovat kaikki Pohjoismaat.” Tässä raportissa onnellisuuden mittareita ovat: kansantuote, odotettavissa oleva terve elinikä, tunne vapaudesta tehdä elämänvalintoja, vapaus korruptiosta, anteliaisuus sekä sosiaalinen tuki.

Lisää aiheista:

”Suomi onnellisten maiden listalla kuudentena” by Yleisradion uutiset 24.4.2015: http://yle.fi/uutiset/onnellisimpien_maiden_listaa_hallitsevat_lantisen_euroopan_pienet_maat__suomi_nousi_kuudenneksi_ohi_ruotsin/7951286

”Keskiajan hämäläiset ja uusi läntinen maailma” Jari J Tuomiston Artikkeli 8.6.2015

© Jari J Tuomisto
Suomen liittäminen Länsi-Eurooppaan – Suomen eurooppalaistumisen historiaa