Savupirtti ja sen lämmitys, the Finnish old days smoke house – Pihapiiri ennen osa 12

Savupirtistä tuli yleinen asumismuoto laajalla suomen niemimaalla sen jälkeen kun sen erämaat asutettiin pysyvämmin 1500 – luvun puolivälistä lähtien. Tuolloin Kustaa Vaasa antoi luvan perustaa tiloja sisämaan eränkäyntialueille.

Tämä ”asuttamislupa” pakotti metsästys-, kalastus-ja paimentolaiselinkeinoja harjoittavien saamelaisten väistymisen yhä pohjoisemmaksi. Uudisraivaajien elinkeinoina olivat karjanpito sekä sen ohessa kaski-ja peltoviljely. Nämä elinkeinot vaativat paikallaan pysymistä, koko perheen ja suvun osallistumista sekä asumista läpi vuoden kiinteässä asuinsijassa niin lämpiminä kuin kylminä aikoina. Erämaiden uudisasukkaat rakensivat tuolloin perheilleen asuinsijaksi lämmitettäviä savupirttejä.

Savupirtin lämmityksen lähteenä oli alkuaikoina savukiuas ja myöhemmin -uuni. Savupiippua ei vielä ollut. Pirttiä lämmitettäessa savu levisi vapaana sisätiloihin. Jos pirtti saatiin rakennettua tarpeeksi korkeaksi, pystyivät asujat olemaan sisällä. Esimerkiksi perusteellisesti rakennetussa noin 5 metrin korkeassa pirtissä savu oli niin korkealla, että asujat pystyivät olemaan seisten sisätilassa lattialla. Pienessä ja matalassa pirtissä savu laskeutui lattiarajaan saakka. Savu poistui pirtistä räppänän jatai lakeistorven kautta. Savun hälvettyä tupa oli lämmin koko päivän.

Savupirttien rakenne ja koko sekä järjestys riippuivat usein rakentajan varallisuudesta, taidoista ja materiaalin saatavuudesta. Savupirttejä oli monenlaisia. Esimerkiksi Samuli Paulaharju kuvaa köyhiä kaskiviljelijöitä savupirtissään: ”… Mökki on pyöreistä puista vain kömpelösti kyhätty, kelleskattoinen, epätasanurkkainen pöksä. Karkea maakivinen kiuas oviloukossa työntää haikujansa sisään, leveä makuulava on kiukaan ja peräseinän välissä ja makuulavan alla paljas ’perämaa’, katossa reppänä ja seinässä pikkuruinen nokinen ikkuna. Eläjinä on pirtissä työn uuvuttama raataja-pari sekä joukko kuihtuneita lapsia. Se oli kovin vähän turvaa antavalta näyttää pirtti, ankaralta musta metsä, kovalta kantoinen kivikkoaho, milteipä toivottomalta raatajien taistelu armotonta korpea vastaan…”

Savupirteissä asuminen oli hyvin yleistä vielä 1800 -luvulla ja osassa maata aina 1900 -luvun alkuun saakka.

Miten savupirtti lämmitettiin? Niissä asuttiin kesäkuumat ja jopa -35 asteen talvipakkaset. Minkälainen niiden rakenne oli, jotta tämä oli mahdollista?

Alla on esitetty esimerkkinä kuvasarja ”köyhän kaskiviljelijän” savupirtistä.

Savupirtti. The Finnish Smoke house. This is an examble about people and their way of living in Finland area in early days. The pics and videoclip below show you also how they warmed up their smoke house. When man warm up the smoke house there is not good to be inside.

Miten savupirtti lämmitettiin?

Hirrestä rakennettua savupirttiä lämmitettiin sisäänsavuavan kivikasalämmittimen eli kiukaan avulla. Sen tulipesässä poltettiin puuta. Se mahdollisti lämpimän asumisen myös talvipakkasilla.

Varhaisina aikoina ja myöhemminkin rakennettiin savupirtin kivikasalämmitin eli kiuas ympäristöstä saatavista kivistä. Kun tätä lämmitintä alettiin muurata, puhuttiin uuneista ja takoista. Piippua ei vielä tavallisesti rakennettu, ne yleistyivät vasta 1800 -luvulla. Savu, jota tuli kivien raosta täytti pian sisätilat ja se johdettiin ulos aukaistavasta ja suljettavasta ”räppänästä” ja tarvittaessa ovesta.

Savupirtti smoke house by jarij tuomisto 5b — ”Räppänä” -luukku, jonka luukkua voi siirtää ”kiinni”- tai ”auki” -asentoon.

Aukinaiset räppänät toimivat myös valon ja raikkaan ilman tuojina lämpiminä päivinä.

Savupirteissä asuminen ilman savun ulos johtavaa hormia eli piippua aiheutti usein perheenjäsenille päänsärkyä ja tihrusilmäisyyttä. Ei ihme, onhan se vaatinut tarkkaa tulenpitoa ja häkän poistoa. Savupirtin ”pikkuveli” on nykyäänkin käytössä oleva savusauna.

Savupirtin lämmittäminen oli siinä asuville joskus tuskallista kertoo myös Kaisa Kyläkoski. Hän sanoo lämmittämisestä Sukututkijan loppuvuosi -sivuillaan näin: ”Heti tulen sytytyksen jälkeen huone täyttyi savusta ja katon räppänä avattiin vasta noin kolmen tunnin jälkeen kun tuvan lämpötila oli noussut 40 ja 50 asteen välille. Lämmityksen aikana ainoa hengityspaikka tuvassa oli lattia ja noin metri siitä ylöspäin. Paikallaolijoiden oli istuttava lattialla ja kävellessään kumarruttava voimakkaasti.”

Koko artikkelin pääset lukemaan tästä linkistä: ”Miten savutupa lämmitettiin?” Savutupia ja riihiä sekä niiden rakenteita sekä toimintatapaa esitellään lisäksi muun muassa tässä linkissä olevassa Árpád Sailon,” Savutupien aarreaitta, suomalaista rakennuskulttuuria Keski-Skandinaviassa” -Aalto-yliopiston diplomityössä vuodelta 2012.

Savupirtti lämmityksen jälkeen.

Laadin videoesityksen yhdestä savupirtin lämmitysesimerkistä. Siinä on ”köyhän kaskiviljelijän” savupirtti, jossa on savukiuas (ei uunia). Alla on linkki siihen.

Minkälainen oli savupirtin rakenne ja eristykset?

Savupirtti oli yleensä hirrestä valmistettu. Siinä oli tuuletusaukot ja ovi. Oven edessä voi olla rakennettu ”kotamainen” piste-eteinen, joka pienensi muun muassa vetoa. Yleensä savupirtissä oli ainoastaan yksi huone, jossa oviaukon läheisyydessä oli kivikasalämmitin, myöhemmin uuni, taustalla tuvan pöytä ja lavitsat eli penkit.

Makuulavitsa oli usein ylhäällä, jonne päästiin kiipeämällä tikkaita tai muita tukia pitkin. Kattorakenteena oli ennen pärekaton yleistymistä usein tuohi- eli malkakatto. Alapohjarakenteena oli aluksi pelkkä maalattia, jonka jälkeen yleistyi niin kutsuttu multipenkkirakenne. Tämä vähensi vetoa ja suojasi kylmältä paremmin. Multipenkin päälle alettiin tekemään lankkulattioita.

Savupirtin tuohi- eli malkakattorakenteesta on esimerkki poikkileikkauspiirros alla.

Malka- eli tuohikaton rakenne. Malkakatot olivat yleisempiä kattorakenteena kuin turve- ja olkikatot. Pärekatot yleistyivät vasta 1800 – luvun lopulla kattorakenteeksi.

On uskottavaa, että ihminen on osannut kerätä ja latoa kiviä tulen ympärille ja päälle jo tulen sytyttämisen ja hallinnan oppimisen yhteydessä. Tulen tuottama lämpö mahdollisti myös asumisen Suomen niemimaalla metsästäjä-keräilijöille kylminä aikoina, ensin turvekammissa, risu- ja kotarakennelmissa. Nämä usein väliaikaiset ja ehkä liikuteltavatkin asumukset eristettiin ulkoilmasta eläimien nahkoilla, ympäriltä saatavalla maalajeilla ja kasvustolla, kuten turpeella. Sisätiloissa lämpöä antoivat maa, ihmiset ja yhteisessä tilassa pidettävät eläimet sekä avotuli ja sen ympäröimät kivet.

Kotarakennelmaan riitti usein pieni kivikeko, jossa oli tulipesä. Kun 1500 -luvulla suomen niemimaan korpia alettiin asuttaa ja alettiin olemaan enemmän samoilla asuinsijoilla, niin tarvittiin ja voitiin rakentaa kunnollisia rakennuksia asumiseen ja elämiseen. Rakennettiin hirrestä niin kutsuttuja savupirttejä. Kodan ja risumajan lämmittimenä ollutta tulisijaa ja kivirakennelmaa täytyi suurentaa. Tavoite oli varata tulen lämpö kivikasalämmittimen eli kiukaan kiviin ja näin saada iso pirtti pysymään mahdollisimman tasalämpöisenä.

Kivikasaa, joka on ladottu siten, että tulipesä on saatu holvattua kivikasan sisään ja siinä on syöttöaukko yleensä tupaan. Sopivan muotoisilla ja kokoisilla kivillä koottua tuvan kokoon soveltuvan kokoista, yleensä yli 3 neliön ja noin 1,8 kuution kivikasaa voidaan nimittää savukiukaaksi. Se oli savupiiputon. Usean tunnin lämmittämisen jälkeen kiviin varastoitui lämpö niin, että ne olivat tulikuumat. Ne lämmittivät tulen sammumisen ja savun hälvenemisen jälkeenkin asuinsijaa pitkän aikaa.

Alla on yksi esimerkki ennen kehittyneempää savu-uunia käytetystä savupirtin savupiiputtomasta kivikasalämmittimestä eli kiukaasta, joka oli savupirtin sisätilan lämmittäjänä.

Tätä kivikasalämmitintä tai kiuasta ei käytetty yleensä apuna ruoan valmistuksessa. Ulos rakennettiin yleensä erikseen ruoan paisto- ja keittopaikka, jonka suojana oli usein ”kota” rakennelma.

Leikkauspiirros savupirtin multipenkki alapohjasta, jossa on päällä lankkulattia. Tämä pohjarakenne edusti ”kehittyneempää” eristystapaa.

Savupirtti ei ollut sauna. Voi olla kuitenkin mahdollista, että samaa tilaa käytettiin aika ajoin, silloin tällöin, myös peseytymistarkoitukseen ja siihen liittyvään ”saunomiseen”.

Näkemistä ja asumista savupirtissä helpotti muun muassa pärepihdeissä palava päresuikale.