Hevostalli – Pihapiiri ennen osa 6

Suomenhevonen oli aina 1900 -luvun puoliväliin saakka Suomessakin korvaamaton apu muun muassa peltotöissä, kulkemisessa, kuormien kantamisessa ja vetämisessä. Hevonen tuotti myös lantaa pelloille.alakuljupiha2-001

Hevosia on käytetty eri tehtävissä ja apuna myös sodissa. Voi otaksua, että armeijat ja varakkaammat ovat osanneet kiinnittää huomion hevosten hyvään ylläpitoon ja huoltoon Suomessakin jo Kustaa Vaasan ajasta, 1500 -luvulta, lähtien. 1800 -luvun loppupuolella ja 1900 -luvun alkupuolella kansaamme valistettiin muun muassa maataloudessa. Siihen liittyen opastettiin myös hevosen ylläpitoon ja huoltoon liittyviä asioita. Yksi hevosen olojen hyväksi tehtävistä asioista oli opastaa hevosenomistajia muun muassa hevostallin rakentamisohjeilla.

Yksi näistä ohjeiden antajista oli läänin agronomi, ylitarkastaja Alfred Sjöström. Hän  kirjoitti vuonna 1891 teoksen ”Maatalousrakennuksia – Ohjeita maanviljelys-rakennusten tekemiseen”. Teoksen otsikossa oli vielä kaneetti ”Etenkin vähemmillä maatiloilla”. Teos antaa tarkkoja ohjeita hevostallien vaatimuksista hevosten hyvinvoinnin takaamiseksi.uusihevostalli1

Teoksessa käydään läpi tarkkaan myös muiden tilan rakennusten vaatimukset. Sjöström opastaa teoksessa ”pienviljelijöitä” myös tilan rakennusten rakenteissa ja materiaaleissa sekä laatii lisäksi kustannusarvioita. Kirja on oiva katsaus tuon ajan rakennuskulttuuriin ja rakentamisen tilaan noilla ”vähemmillä maatiloilla”, mitä se lienee tarkemmin tarkoittanutkaan. Se antaa myös kuvan suhtautumista kotieläimiin 1800 -1900 vuosisatojen vaihteessa.

Olen mallintanut piirroksissani yhden tälläisen, ei kuitenkaan niin kovin vähäisen, esimerkkitilan Ala-Kuljun, Kuortaneen Ylijoelta, hevostallin. Olen pyrkinyt ottamaan huomioon Sjöströmin ohjeet hevostallin vaatimuksista. Täydelliseen en päässyt tavoitteessani. Voi hyvin myös ajatella, että tallien rakenteet ja ulkonäkö muodostuivat kullekin näistä ”vähemmistä” tiloista omikseen ja harva niistä täytti kaikki Sjöströmin teoksessaan kertomat vaatimukset. Tallien yksityiskohdat hioutuivat paikallisen hevosenomistajan työn, tarpeiden, kykyjen ja varakkuuden mukaisiksi.

Esitän otteita näistä hänen hevostallelle asettamistaan vaatimuksista joihin olen piirtänyt kuvituksen. Otteet ovat teoksen ”Hevostalleista” -osiosta.

Hevostallialakulju1d

Hevostallin yleiset vaatimukset

hevostalli3

Kotieläimemme tarvitsevat tilavia, lämpimiä, valoisia ja kaikin puolin mukavia tallirakennuksia. Vaan kaikki eläimet eivät kaipaa näitä mukavuuksia yhtä paljon. Yleensä pitää rakennusten olla sitä parempia, kuta enemmän eläinten ravinto ja hoito eroaa tavallisesta. Lehmä ja sika saavat ruokaa niin paljon kuin vaan haluavat ja saavat oleskella huoneessa suurimman osan vuotta. Sen tähden tarvitsevatkin ne parempia huoneita kuin esim. hevonen ja lammas. Tämä koskee kuitenkin ainoastaan työhevoisia. Sillä ajohevosella ja etenkin juoksijalla sekä kilpa-ajohevosella pitää olla yhtä lämpimät ja hyvät huoneet kuin lehmällä ja sialla. Niillä on ohut nahka ja harva karva. Sentähden ne eivät kestä vilua eikä vetoa. Työhevoset ovat sitä vastaan tottuneet molempiin, kun niiden täytyy olla ulkona sekä huonoilla että hyvillä säillä.  

Hevostallin tulee olla avonaisella, kuivalla ja terveellisellä paikalla. Se on tehtävä tilava ja valoisa; vetoa ei saa tuntua, talvella tulee sen olla lämmin, kesällä viileä. Lyhyesti sanoen on se tehtävä sellainen, että eläinten on mukava siinä oleskella ja että niiden hoito ja ruokkiminen käy helposti päinsä. Raitis ilma on aina välttämätön tallissa.

alakuljuhevostalli16

Tavallisesti tehdään tallit puusta, joskus myöskin tiilistä. Harvoin ovat ne sitä vastaan harmaasta kivestä tehtyjä. Vaan tämäkin aine sopii talleiksi, jos vaan seinät tehdään sellaiset, ett’eivät ne kostu. Jos huone rakennetaan hirsistä, on kivijalka välttämättömästi tehtävä niin paksu ja tiivis, ettei tallissa synny vetoa kivijalasta.

Jos permanto on puinen, täytyy kivijalkaan välttämättömästi jättää vetoreikiä. Silloin kestävät puuaineet permannon alla kauemmin. Talleja salvaessa ei tarvitse välttämättömästi käyttää sammalta, vaan silloin täytyykin salvaa huolellisesti. Mutta jos talli on pieni ja siinä pidetään parempiakin hevosia, on hyvä käyttää sammalta, etenkin ylhäällä seinässä.

Tallin korkeuden määrää sen koko. Mitä pienempi talli on, sitä matalampikin se saa olla. Jos talli on kovin suuri, niin se käy talvella liian kylmäksi. Luonnollisesti saavat hevoset siitä kärsiä. Sitä paitsi syövät ne silloin enemmän kuin tarvitsisivat, sillä ruumiin lämmön pysyttämiseksi tarvitaan kylmässä enemmän ruokaa kuin muulloin. Jos taas talli on kovin pieni, niin se käy kuumilla ilmoilla liian lämpimäksi ja hiottavaksi sekä täyttyy kärpäsillä. Tällöinkin hevonen vaivautuu ja voi tulla kipeäksikin. Ennemmin saa talli olla vähän kylmä, kuin liian hiottava ja lämmin.

Hevostallin mittoja

Sopiva korkeus pienemmille talleille on 3 m. (n. 10′), suuremmissa saa se sitä vastaan nousta aina 3,5 å 4,* m. (n. 12 å 15′) saakka. Jos talli on matalaseinäinen ja ilman rehuvinniä, luetaan sen korkeus luonnollisesti keskikorkeuden mukaan. Valo on tarpeen tallissa. Sen tähden pitää siinä olla kylliksi paljon ikkunoita yhdellä tahi useammilla sivuilla. Jotta talli olisi kylliksi valoisa, tulee sen ikkunoiden pinta-alan olla 1/10 osaa permannon pinta-alasta.

hevostalli2

Ikkunoiden tarkoituksena ei ole kuitenkaan ainoastaan tallin valaiseminen, vaan myöskin raittiin ilman päästäminen niinä vuoden aikoina, jolloin ikkunat haitatta voidaan pitää auki. Jotta niitä voitaisiin helposti avata, on parasta kiinnittää saranat ikkunan kehän ylälaitaan. Sitä paitsi niiden vielä tulee olla kaksinkertaiset. Silloin ne eivät jäädy talvella ja pitävät paremmin lämpimää. Muuten ovat ikkunat sijoitettavat niin korkealle seinälle, etteivät valon säteet pääse vaivaamaan hevosen silmiä ja ettei hevonen tuntisi vetoa niiden auki ollessa. Ellei hevonen seiso sitä seinää vastaan, jossa ikkunoita on, voivat ne luonnollisesti olla alempanakin. Pohjois-sivulla olevista ikkunoista ei myöskään ole hetikään niin suurta haittaa, kuin eteläpuolisista. Paras; on kuitenkin tehdä ne itä- tahi länsi-puolelle, sillä aurinko ei pääse silloin paistamaan liian kovasti, vaan kuitenkin tarpeeksi asti. Hyvä onkin, että aurinko saa paistaa tälliin, sillä auringon valo vaikuttaa terveellisesti.

Nuorille ja yksistään komeutta varten oleville hevosille tarvitaan valoisampi tallikuin tavallisille työhevosille, sillä edelliset saavat jälkimmäisiä enemmän oleskella tallin ahtaitten seinien sisällä.

Huoneet ja sisustus

Tallin pitää olla niin tilava, että siihen sopii mukavia sijoja hevosille, yksi tai useampia karsinoita —pieniä aitauksia—varsa tammoille ja nuorille hevosille, rehuhuone, valjashuone, pieni huone aluksia varten sekä pienempi rehuhuone, ellei rehuvinniä ole. Vielä on tallissa tarpeen huone vinniportaita varten, joka on tehtävä niin tiivisseinäinen, ettei lämmin pääse sitä tietä poistumaan. Vieraita hevosia varten pitäisi jokaisessa suuremmassa talossa olla erityinen pieni huone. Se voi olla tallin yhteydessä, vaan eri sisäänkäytävällä. Sillä vieraita hevosia ei pitäisi koskaan päästää kovin liki omia. Niissä voi nimittäin olla joku tarttuva tauti. Ainakin pitäisi hyvässä tallissa olla eri pilttuita vieraita hevosia varten. Joka käynnin perästä olisi ne huolellisesti puhdistettavat.

alakuljuhevostalli9-001

Pilttuu eli se paikka, missä hevonen seisoo sidottuna, tehdään hevosen ko’on mukainen. Sen tulee olla niin leveä, että hevonen voi kääntyä siinä sekä maata ojennetuin säärin ja niin pitkä että hevosen takajalat ovat pilttuun permannolla silloinkin, kun se ei syö soimesta. Seinien, jotka erottavat pilttuut toisistaan, tulee olla takaapäin niin korkeat, ett’ei hevonen voi potkaista niiden yli. Edeltäpäin niitä sitä vastaan ei pidä tehdä korkeammaksi kuin että hevoset niiden yli voivat nuuskia toisiaan ja tehdä tuttavuutta.  

Liian korkeat seinät tekevät pilttuun pimeäksi ja ikäväksi ja estävät silmällä pitämästä hevosia. Sen vuoksi jatketaankin pilttuun korkeutta usein puisella tai rautaisella ristikolla. Usein nähdään myös pilttuun seinien asemasta kahden pylvään varassa oleva puinen puomi, jota voidaan nostaa ylös. Tällöin on hevosten silmällä pito ja pilttuiden puhdistaminen vielä huokeampi; mutta äksyt, potkurihevoset voivat silloin helposti vahingoittaa toisiansa. Kun hevoset tottuvat toisiinsa ja välipunhun, ja kun muutenkin on hyvä hoito, näyttää kuitenkin tällainenkin laitos olevan aika hyvä. Mutta puomi koukkuineen ja renkaineen maksanee toki yhtä paljon kuin yksinkertainen pilttuun seinä.

Toisinaan on puuseinistä se haitta, että hevosista tulee puun pureksijoita. Tämän vaikuttanee se, että soimet ovat liian korkealla. Se paha tapa saadaan poistetuksi, jos soimen reunaan pannaan rautapeltiä—kernaimmin galvanoittua.—Paras on kuitenkin muuttaa soimi alemmaksi, tahi kerrassaan permannolle. Muutoin ei soimi saa olla korkeammalla kuin että hevonen voi mukavasti syödä siitä. Sillä se on jo luonnostaan tottunut syömään alhaalta.

soimihevostalli

Aivan väärä on se käsitys, joka usealla on, että hevonen tulee käytökseltään uljaammaksi, kun se saa syödä korkeammalla olevasta soimesta ja heinähäkistä. Tällöin tottuu hevonen ensiksikin vetämään ruokansa maahan, kun se kuitenkin tahtoo syödä niinkuin luontonsa vaatii. Mutta sitä paitsi täytyy hevosen nousta varpailleen ja siten kovin paljon vaivata etujalkojaan, jos mielii ylettyä korkealla olevaan ruokaansa. Sopivinta on jakaa soimi, jonka ylälaita ei saa olla 0,8 m. (n. 3′) ylempänä permannosta, kahteen osaan; toinen osa tehdään pienempi ja matalampi, kauroja ja silppuja varten, toinen taas suurempi ja syvempi heinärehuja varten. Suuremman soimiosan pohja tehdään puusäleistä että heinänruu’at ym. pääsisivät hevosen penkoessa heiniä tippumaan permannolle.

Permanto sekä hevostallissa että muissakin kotieläinten huoneissa on paras tehdä sellainen, ettei virtsa pääse sen lävitse. Muutoin menee virtsa hukkaan ja pilaa mädätessään tallin ilman. Permanto pitäisi siis olla kivinen ja sementti- tahi asvaltti-kerroksella peitetty. Mutta koska sellaiset permannot tulevat verrattain kalliksi, ei voi luonnollisesti toivoakaan niiden yleistä käytäntöä. Vaan kun virtsa on sangen arvokasta launoitusainetta ja voidaan johdattaa talteen vedenpitäviä kouruja myöden, sopisi kuitenkin toivoa, että permantoa laskettaessa tämä seikka otetaan huomioon.

Ellei koko permantoa laskettaisikaan vedenpitäväksi, saavutetaan sama tarkoitus, jos takaosa pilttuun permantoa ja virtsakouru tehdään sellainen. Sitä vastaan voisi käytävät olla hatarammat ja samaten myös karsinan permanto, jommoiseksi hyvät pehkut kelpaavat. Koska kaikki kivipermannot ovat liian kovia ja kylmiä hevosen vuoteeksi, pitäisi pilttuussa aina olla paksulta pehkuja; tahi on sementtipermannon päälle pantava permanto, joka tehdään ohuista laudoista.

Nykyaikana käytetyt sammalalukset ovat hyviä hevosen vuoteeksi. Tämä aine on pehmeätä ja huokeata sekä imee sisäänsä virtsan, joka siten ei mene hukkaan. Sitä paitsi on sammalaluksista se etu, että vahingolliset höyryt imeytyvät niihin ja pysyvät niissä.

Niissä talleissa, joissa pidetään sammalaluksia, onkin verrattain raitis ja terveellinen ilma. Sentähden pitäisi niitä aina käyttää, missä niitä vaan on saatavissa. Kellä vaan on sammal(rahka)suo, voi itse tehdä niitä, eikä siihen tarvita muuta kuin katos sammalten kuivaamista ja tallettamista varten sekä silppukone niiden silppuamista varten.

Milloin tallin permantoa ei voida tehdä kivestä, on luonnollisesti pakko tehdä se puusta. Puu onkin siihen nähden kiveä parempi, että se on verrattain lämpimämpi ja pehmeämpi eläimen vuoteeksi. Tässäkin tapauksessa voi sangen hyvin tallettaa virtsan, jos vaan on kylliksi paljon sammalaluksia panna hevosten alle. Silloin tarvitaan hyvin tiivis ja lantatunkioon päin kalteva lantakouru. Paikallaan lienee huomauttaa tässä, että kuivat sahajauhot, silput, oljet ja sammaleet myöskin ovat sangen hyviä aluksiksi.

Virtsa on kuitenkin siksi kallista, että sitä on niin paljon kuin mahdollista koetettava saada talletetuksi lantatunkioon. Sentähden olisi sangen hyvä kaivaa itse maaperä, jonka pitäisi olla savikkoa, hyvin kaltevaksi seinistä tallin keskukseen päin ja tästä taas kaltevaksi lantatunkioon.hevostallitakapiha

Pilttuun permanto ei saa olla kuin hiukan kalteva käytävään päin, sillä muutoin on se vahingollinen hevoselle. Hyvin kaltevilla permannoilla on hevonen nimittäin aivan väärässä asennossa. Se seisoo silloin enemmän varpaitten kuin jalkapohjien varassa ja pitää sekä etu- että takasorkkansa kauempana taaksepäin kuin tavallisesti. Täten vaivautuvat jotkut suonet ja jänteet liian paljon. Sellaisen väsyttävän ja kantaville hevosille sitä paitsi vaarallisen asennon takia tulee hevonen aina heikko- ja kömpelöjalkaiseksi, jolloin sen juoksu on kovin vaivaloista.

Tallin välikatto on tehtävä hyvin tiivis. Sillä ellei niin ole putoavat heinänruvat ja tomu talliin. Sitä paitsi pääsevät harvan välikaton lävitse tallin lämpö ja kosteus ylisille eli vinnille ja turmelevat rehut; silloin käy talli luonnollisesti kylmäksi. Sen tähden on parasta tehdä katto pontatuista laudoista tahi kahdesta lomittain pannusta lautakerroksesta, joista alimmassa on reunustetut, ylemmässä reunustamattomat laudat; tahi tehdään kerrassaan kaksi kattoa. Vielä tiiviimmäksi tulee katto, jos lautojen päälle pannaan täyte, johon kuiva savi on sopivinta. Rehun alas laskemista varten tehdään kattoon ainoastaan yksi aukko, koska yhtä aukoa on helpompi pitää tiiviisti suljettuna kuin useata sellaista. Jos tallissa ei ole rehuvinniä, ei luonnollisesti tarvita aukkoakaan. Silloin pysyykin talli lämpimänä.

Tallien suuruudesta riippuen on niissä jokaisessa oleva yksi tahi useampia aitauksia eli karsinoita, joissa eläimet voivat vapaasti liikkua. Tällaisiä aitauksia tarvitsevat nuoret hevoset, varsatammat ja kaikki kipeät hevoset. Kalleita ajo- ja ratsuhevosia on myöskin paras pitää tällaisissa karsinoissa, sillä silloin ne säilyttävät ryhtinsä ja ripeytensä paremmin kuin pilttuusen sidottuina ollessaan. Eläimillä on vielä hauskempi ja kehittyvät paremmin, jos karsinan edessä on pieni piha-aitaus, jossa varsat ja nuoret hevoset voivat aivan vapaasti juoksennella ja hypellä.

vinnielivinttielikokkiuusip

Rehuhuoneena on oikeastaan tallin vinni eli ylinen, jossa tavallisesti säilytetään ainoastaan heiniä ja olkia. Mutta sitä paitsi on välttämätöntä, että alhaalla tallissa on silppuhuone sekä kaurahuone. Jo ennen on mainittu, että välikaton pitää olla tiivis. Vinninportaitten ympärillä on tarpeen tiivis lautaseinä. Rehujen alaslaskemista varten ei välikatossa saa olla kovin monta aukkoa, sillä muutoin eivät rehut pysy tuoreina ja hyvinä. Ulkoapäin matalaseinäisissä talleissa, ilman rehuvinniä, on rehukäytävän vieressä oleva pieni rehuhuone. Tähän voi sopia rehuja yhden viikon osaksi. Kun rehutarpeet ovat näin lähellä, on hyvin mukavata ruokkia eläimiä. Sitä paitsi pysyy tämmöinen talli sangen lämpimänä, kun välikatossa ei ole suuria aukkoja vinnin portaita ja heinäin alaslaskimista varten. Sillä aina pääsee tällaisista aukoista lämpöä vinnille, vaikka niitä pidettäisiin suljettuina kuinka hyvin tahansa.

Jokaisessa hyvässä tallissa on lisäksi oleva erityinen huone sammalaluksien ja muiden alusaineitten säilyttämistä varten. Ellei tällaista huonetta ole olemassa, niin ei voi toivoakaan, että alukset olisivat niin hyviä, kuin sekä puhtauden että virtsan tallettamisen tähden olisi tarpeellista. Pehkuolkia nähdään joskus säilytettävän pilttuussa hevosen edessä. Se ei ole ollenkaan siistiä eikä hevosenkaan mieleen. Sillä se saa alinomaa hengittää likaisten pehkujen hajua.

Ilmanvaihdos on tuiki tärkeä tallissa. Raitis ilma on välttämätön, jos tahdotaan kehittää hevoset vilkkaiksi, kestäviksi ja nopeiksi — kaikki tärkeitä ominaisuuksia etenkin ajo- ja juoksijahevosilla.

Tavallisissa oloissa voidaankin tallin ilma pitää raittiina paljailla ikkunoilla ja ovilla. Mutta silloin pitääkin tallin olla hyvin rakennettu ja sijaita terveellisellä paikalla. Siinä pitää olla kylliksi tilaa ja hyvä permanto, josta lanta ja virtsa voidaan tarkoin pois korjata. Vaan ankarilla pakkasilla ei voida ikkunoita ja ovia avata. Sen tähden on tallissa aina tarpeen muitakin laitoksia ilmanvaihtoa varten.

Alempana luetellaan sopivat mitat eri osille sellaisissa talleissa, jotka ovat tavallisen kokoisia hevosia varten.alakuljuhevostalli12-001

 

Orikarsina . . . . 15 m2= 170 □’

Varsatamman karsina 15 m2=l70 □ ’

Varsa s:n . . . . 10-12 m2 = 113-136 □’

Pilttuun pituus . . 2,7—3,0 m.= 9—l0′

leveys ..1,5—l,8 m.= 5—6′

kaltevuus . 5 cm. =2″

Käytävän leveys l:lle riville . . 2,2—2,5 m.=7 1/2—8 1/2′

Käytävän leveys 2:lle riville . . 3,0—3,3 m.= 10—11′

Rehukäytävän leveys l:lle riville . 1,2—1,5 m= 4—5′

Rehukäytävän leveys 2:lle riville. 1,5—1,8 m.= 5—6′

Seinien yläreunasta pilttuun permantoon 0,8 m.=2 3/4′

Häkkien korkeus soimesta …. 0,3 m.= 1 ’

Pilttuun seinäin korkeus etupuolelta . 1,6 m.=5 1/2′.

Pilttuun seinäin korkeus takapuolelta. 1,0 m.=3 1/2′

Orihevoset tarvitsevat välttämättömästi etupuolella vähän korkeampia pilttuun seiniä.

Pienemmän tallihuoneen korkeus 3 m. = 10′

Suuremman tallihuoneen korkeus 3,5—4,4 m.= 12—15′

Kylmänäkin vuodenaikana pitäisi lämpömäärän nousta+8 à 10°C.”

Yllä olevat olivat otteita teoksesta ”Maatalous-rakennuksia : ohjeita maanviljelys-rakennusten tekemiseen etenkin vähemmillä maatiloilla, Sjöström, Alfred, kirjoittaja. ; Granit-Ilmoniemi, Bruno, kääntäjä. Tekijä 1891.

alakuljupiha8-001

Kuvituksen kehyksenä on Ala-Kuljun piha Kuortaneen Ylijoelta 1900 – luvun alussa. Rakennukset ovat alkuperäisessä valokuvien osoittamassa järjestyksessä mallinnettuna. Rakennusten alkuperäisestä todellisesta käyttötarkoituksesta minulla ei ole ollut tietoa piirtäessäni.

 

11.11.2017 Jari Tuomisto

 

Enemmän aiheesta muun muassa näistä linkeistä:

Maatalous-rakennuksia : ohjeita maanviljelys-rakennusten tekemiseen etenkin vähemmillä maatiloilla (https://www.finna.fi/Record/helka.1647761 ), Sjöström, Alfred, kirjoittaja. ; Granit-Ilmoniemi, Bruno, kääntäjä. Tekijä 1891.

Silavaljaiden osat ja valjastusohjeita löytyy ”Työhevosharrastajat” -verkkosivuilta : https://tyohevosharrastajat.fi/ohjeita/silavaljastus/

Wikipedia sivuilta: https://fi.wikipedia.org/wiki/Valjaat

Talli https://fi.wikipedia.org/wiki/Talli

Finna.fi; Suomen arkistojen, kirjastojen ja museoiden aarteet: hakusana ”valjaat” https://www.finna.fi/Search/Results?lookfor=valjaat&type=AllFields&view=grid

 

© Jari J Tuomisto

Mainokset
Hevostalli – Pihapiiri ennen osa 6

Lattia- eli luontinavetta – Pihapiiri ennen osa 5

Lattia- eli luontinavetta Länsi-Suomessa

Lattia- eli luontinavetat olivat mahdollisesti karjan ja muiden eläinten suojana jo keskiajan alussa nykyisen Ruotsin puolella. Siis ennen Suomen niemimaalle tehtyjä kristinuskoon ”käännyttämis” -retkiä 1150-luvulla.

Kustaa Vaasan lupa uudisasuttaa erämaat 1500 -luvulla sai ”suomalaisen” asutuksen leviämään rannikolta maan sisempiin osiin. Uudisraivaajat rakensivat torpat erämaan järvien rantaan ja jokien auringonpaisteisille, pohjoistuulen suojassa oleville törmille sekä raivasivat ja kaskesivat metsät pelloiksi. Ajan kuluessa oli selvää, etteivät pelkkä erätalous ja nauristen viljely kaskimailla enää riittäneet elättämään erämaan uudisrakentajien suuria perheitä, vaan oli ryhdyttävä hankkimaan elantoa myös muilla tavoin. Lähellä olevat kaskimaat köyhtyivät ja elintärkeät nauris ja vilja tarvitsivat kasvuvoimaa. Niille oli saatava voimaa eli lannoitetta. Karjan lanta oli ratkaisu tähän ongelmaan. Näin erätaloudesta ja kaskeamisesta alettiin siirtyä yhä enemmän karjatalouteen 1600 -luvun alussa muun muassa Etelä-Pohjanmaalla.

Uusille asutusalueille perustettiin seurakuntia. Seurakuntalaiset rakensivat ajan myötä papillensa pappilan ja antoivat hänelle palkaksi muun muassa lehmiä, lampaita ja hevosia sekä peltotilkun viljeltäväksi. Pappilan navetta rakennettiin yleensä viimeisimmän tyylin mukaiseksi. Siihen otettiin malli naapuriseurakunnasta.

Pappilan navetta oli taas mallina seurakunnan karjan pitäjille. Lattiallisen navetan tyyli levisi näin seurakunnan talonpoikien pihoihin ja käyttöön. On uskottavaa, että ne olivat Pohjanmaalla yleisiä jo 1600 -luvulla.

Karjanhoidon tärkeimpänä tavoitteena oli siis aluksi saada lantaa raivattujen peltojen lannoitteeksi. Maidon tuottaminen tuli tärkeämmäksi vasta myöhemmin.

 

Lattia-­ eli luontinavetan tai parsinavetan parsien välissä oli lehmän sija. Se oli alussa kiinnitettynä kaulan ympäri asennetulla kytkimellä eli lavilla ja siitä johdetulla vitsaliekalla, joka kulki usein seinähirsien välistä ja kiinnitettiin poikkitapilla seinän ulkopuolelle. Nautojen päät olivat alkuaikana seinään päin. Uudemmissa parsinavetoissa karjan päät käännettiin seinän puolelta keskikäytävän suuntaan.

Parret eli pilttuut, jossa oli nautojen ja muiden eläinten sijat, olivat aluksi maalattioilla. Vain navetan keskiosassa oli puulattia. Sen alla oli virtsaa varten kaivanto tai virtsakaivo. Eläinten sijojen eli parsien ja keskiosan puulattian välissä eläinten takana oli lantaa ja virtsaa varten kourut eli luorit. Virtsa johtui kourun pohjaan tehtyjen reikien kautta edelleen lattian alla olevaan kaivantoon tai kaivoon.

navetta16001700byjarijtuomisto19-001

Kouru tyhjennettiin lannasta ja lapioitiin pienestä ikkunaluukusta lantakasaan sen alla. Lanta saatettiin myös kantaa esimerkiksi koivuista ja vitsaksista tedyillä ”paareilla” ulos oviaukosta lähellä olevaan lantakasaan. Kourun pohjalle saatettiin asettaa havuja eli hakoja tai myöhemmin olkia, jolloin lannan sekaan saatiin lisälannoitetta ja se muuttui helpommin käsiteltäväksi ja paloi paremmin lantakasassa.

Parret olivat yleensä molemmilla seinillä ja lisäksi navetassa oli usein erotettu erillinen tila esimerkiksi vasikalle tai esimerkiksi sialle ja sen porsaille. Navetan ovi oli yleensä yläosastaankin avattava. Näin sen aukaisulla saatiin tuuletettua navetta liikaa lämpöä menettämättä ja lisäksi aukosta tuli valoa navetan pimeyteen.

Navetassa oli yleensä yksi ikkunaluukku, joka toimi lannanpoisto- ja valoaukkona. Navetassa käytettiin pärettä valonlähteenä, kuten asuintuvissakin tuohon aikaan, keskiajalla. Helposti tulipalon aihettanutta pärettä käytettiin aina navettalyhtyjen käyttöönottoon asti. Navettalyhdyn valon polttoaineena olivat kynttilät.

Navetassa lämmönlähteinä olivat sen eläimet. Erillistä lämmitystä ei ollut. Myös lattian alla oleva lannan ja virtsan sekoiteliete saattoivat tuoda navettaan lisälämpöä.

Eläimet syötettiin ja juotettiin talvisin usein saman katon alla olevan navettaosan ja heinäladon välitilassa yksitellen tai pareittain. Siihen otettiin viereisestä heinäladosta heinä ja vesi saatiin pihan kaivosta. Jos kaivoa ei ollut tai veden tulo loppui, haettiin vesi kauempaa. Talvella jouduttiin joissain navetoissa sulattamaan lunta vedeksi pihalle rakennetussa keittopaikassa tai -kodassa. 

Keväällä karja ajettiin päiväksi usein niitty- tai metsälaitumelle, joihin oli rakennettu Länsi-Suomessa usein kesänavetta tai suoja. Niiden suojassa lehmät lypsettiin päivittäin. Ne olivat vainiolla karjalle rauhallinen ja turvallinen nukkumapaikka, suoja säältä, petoeläimiltä ja jopa varkailta. Lähipelloilta lehmät kutsuttiin talon navettaan ennen pimeää ja lypsettiin siellä. Viljeltävät pellot ja niin kutsutut miespihat eli asuintalojen ihmisille tarkoitetut pihat erotettiin aidalla karjasta ja muista kotieläimistä. Karjalla oli noina aikoina ”oikeus” kulkea siellä ja täällä, etsiä syömistä alueilta, joilla ne olivat tai joille ne johdettiin paimentamalla.

Samuli Paulaharju on kirjoittanut entisaikojen navetoistakin kirjoissaan. Alla on esitetty otteita hänen tekstistään.

Otteita kirjasta Härmän aukeilta v.1932:

s.188

”Paimenel on pahat päivät

kun ei saata syörä

Lehmiä pitää ajella

ja niitä pitää lyörä”

s.137

”Hirvelän poika vedättää sontaa kesantomaalle. Rakensivat talven mittaan ison tunkion ja hoitivat sen hyvin, vedättäen siihen nevamättäitä,sudensammalia ja ojamaita, hakkauttaen kuusenhakoja sekä tavan takaa kannattaen joukkoon navettasontaa, tallisontaa ja lammaskettaa.

Pömpelin Jaakoon tunkio oli suuri ja leveä kuin luhtalato, ja se paloi kuin tervahauta. Jaakkoo oli ankara asumamies ja tunkiomestari, metsästäkin palatessaan hän kanniskeli kukkulinnaansa kepinnoukassa omatekoisia kylmettyneitä lisiä kuin suksenporkkia. Apua oli niistäkin.

Mutta tallisonta pani tunkion palamhan ja piti niin lämpöisenä, että kaikki aineet siinä hautuivat ja väkiintyivät hyväksi pellonhöystöksi, ja koko tunkio oli kuin voita, hakokapulatkin rumannäköisiä, mustia ja kuumia kuin olisi valkea ollut kyljessä.

Ja kun sontaa ajettaessa avojaloin sotkettiin tunkiossa, niin oikein jalkoja poltti, ja koivet olivat ruokottomat kuin pöyröön käpälät. Vain huonon isännän lantakasassa asui routa niin, että täytyi sanoa: »Jonk’ on routa valporina tunkios, niin sen pellos perttelinä.>>

Melkein koko tunkio vedätettiin kesantopellolle — ohramaille ajettiin vain lammaskettoja kattosonnaksi, jopa joskus levitettiin pelkkiäpahnoja, ja perunapellolle vedettiin lehmänsontaa, tallisonta kun teki peruna trupisiksi, samoin kuin tuhka ja ihrnislanta. Kärryillä, sontilavalla, tunkiota ajettiin vainiolle, kolisteltiin yli ojien ja purettiin kuormat pieniin kasoihin pitkin peltoa. Oli sitten kesannolla pitkät rivit tummia sontaläjiä niin, että hyvin Rannanjärven erustuvan vanha huonosilmäinen mumma saattoi ikkunasta katsoessaan erehtyä imehtelemään; »Mikäs raakkules nua mustat lamphat on pannu menemhän nuan peräpperää?»

Koimikertaan piti kesantopellot kyntää ja äestää ennenkuin ne kelpasivat rukiille. Ensin käännettiin sänki, sitten aarralla kynnettiin peltoon lanta ja äestettiin, ja vielä taas juuri ennen kylvämistä kynnettiin. Viimeiset kyntämiset toimitettiin risthin eli viteehinsä,  jotta pelto tuli pehmooseksi kun jauhovakka. Mutta jo ennen mettumaaria piti kääntää sängetnurin, sillä oli sanottu: »Jok ei oo mettumaarhin sänkiänsä kääntänyt, sillen tuloo syyshalla»”

 
Lisää tietoa navetan historiasta saat muun muassa näistä linkeistä:

1. ”Historiallinen maatalous, navetat ja eläinsuojat” -verkkojulkaisu, Helsingin Yliopisto 

2. Virtuaalikylä ”Navetan historiaa…”

© Jari J Tuomisto

Lattia- eli luontinavetta – Pihapiiri ennen osa 5

Kuortaneen Haapaniemen pappila v.1600 – 1800 – Hengellisyyden ja sivistyksen  ikkuna   

Pappilan paikan valinta

Pappilan paikka valittiin 1600 -luvulla Haapaniemeen sen luonnonkauneuden ja sijaintinsa takia.  Se sijaitsi nimittäin perustamisensa aikana tärkeän Uusikaarlepyyn ja Ruoveden välisen tien varrella. Kuortaneen kirkkoon oli matkaa maanteitse 8 kilometriä ja järven poikki noin kolme kilometriä. Vaikka kirkko ja kylä eivät olleet aivan pappilan läheisyydessä se päätettiin kuitenkin perustaa sinne. Myös sillä, että Haapalan isäntä suostui tai tarjoutui antamaan niemen seurakunnan käyttöön lienee ollut päätöksen teolle tärkeää. Antoiko kirkko ja seurakunta maallista vastiketta Haapalan isännälle, en tiedä. Pappila on ollut Haapaniemessä vuodesta 1663 lähtien. Viimeisin päärakennus on rakennettu vuonna 1811.

vanhakartta-haapaniemipappila

haapaniemipappila16006-001
Haapaniemi ja sen ensimmäisen rakennuksen paikka oli todennäköisesti 1600 -luvulla noin 20 metriä nykyistä vanhaa pappilaa alempana ja lähempänä järveä.

Pappilan rakennukset

Haapaniemen ensimmäinen asuirakennus lienee toiminut myös kappalaisen pappilana 1660 -luvulta lähtien, antaa Heikki Klemetti ymmärtää. Olen piirtänyt pappilarakennuksen Heikki Klemetin kirjassa ”Kuortaneen vaiheita sanoin ja kuvin” olleesta valokuvasta. Alussa siinä lienee ollut malkakatto ja se on ollut puun värinen eli harmaa. Malka- ja turvekatto olivat yleisiä kattorakenteita Kuortaneenkin rakennuksissa 1600 – 1800 -luvuilla. Pärekatot yleistyivät vasta 1800 -luvun lopulla. Puutarha oli alussa lähinnä hyötytarha eli siellä saattoi olla marjapensaita ja ehkä muutama ruusupensas. Takana on kirkkoveneet valmiina viemään pappia ja kirkkoväkeä järven selän yli Kuortaneen kirkkoon.

vanha-pappila-haapaniemi-kuortane
Kuva: Lähde: Kuortaneen Vaiheita sanoin ja kuvin. Heikki Klemetti,v.1935. Kuortaneen pappilan entinen ”vähäpuoli” Lakajoen sahalle siirrettynä. Oli ennen korkeammalla kivijalalla. Ikkunat oli pienemmät ja oven edessä portaitten kate. Todennäköisesti tämä rakennus on ollut aikoinaan pappilan ainoa asuinrakennus silloin 1700 – luvun alulta ainakin.

Haapaniemen ensimmäinen asuirakennus lienee toiminut myös kappalaisen pappilana 1660 -luvulta lähtien. Olen piirtänyt pappilarakennuksen Heikki Klemetin kirjassa ”Kuortaneen vaiheita sanoin ja kuvin” olleesta valokuvasta, jossa on hänen tietonsa mukaan  Haapaniemen ensimmäinen asuinrakennus. Alussa siinä lienee ollut malkakatto ja se on ollut puun värinen eli harmaa. Malka- ja turvekatto olivat yleisiä kattorakenteita Kuortaneenkin rakennuksissa tuohon aikaan.

haapaniemipappila160014-001

haapaniemipappila160013-001

haapaniemipappila160011
Tämä piirrokseni on pärekatolla, joka tuli kuitenkin käyttöön vasta 1800 -luvun loppupuolella. Uudempi pappila oli jo rakennettu tuolloin 20 metriä ylemmäs tästä rakennuksesta.

Minulla ei ole varmaa tietoa, mitä ja minkälaisia rakennuksia ja niiden huonejakoja Haapaniemessä oli 1600 – ja 1700 -luvuilla, mutta niistä ja niiden ryhmityksestä saa jonkun käsityksen, jos oletetaan niin, että pappilan rakennukset olivat rakennettu sen aikaisten määräysten mukaisesti.

Haapaniemen pappila 2 pi rere
Tämä Haapaniemen nykyinen pappila on rakennettu 1800 -luvun alkuvaiheessa

Ruotsin vallan aikana säädeltiin pappiloiden rakentamista tiukasti. Pappiloiden rakentamista varten määrättiin säännöt ja mallipiirrustukset. Ruotsi (-Suomen) valtiopäivillä vuonna 1727 annettiin päätös, että seurakuntalaisten oli rakennettava pappiloihin jo keskiaikana käsketyt rakennukset.

haapaniemen-pappila-jarven-puolipi
Haapaniemen nykyinen päärakennus lienee rakennettu 1811, jonka jälkeen siihen on tehty lisäsiipi ja useita huoltoremontteja. Terassi on komea ja siitä aukeaa ranta ja Kuortanejärvi katselijan silmiin.

Niissä asuin- ja vierastuvan sekä keittiön täytyi olla saman katon alla. Nämä rakennussäännöt loivat uudenmallisen päärakennuksen rakentamisiin ja aikaisemmin 1600 -luvulla käytetyn niin sanotun karoliinisen viishuonejärjestelmän ottamisen käyttöön. Sen mukaan rakennuksen keskellä oli eteinen ja sali ja sen molemmin puolen kamarit ja keittiö.

aittakuortanehaapaniemi-jari-j-tuomisto-pi

haapaniemitallinavettakuortane-jari-j-tuomistopi
Nykyinen ulkorakennus sijaitsee mitä todenäköisimmin vanhan navetan ja hevostallin paikalla

Näin ollen määräyksen mukaiset rakennukset olisivat olleet Haapaniemen pappilassakin: asuintupa, jossa oli kaksi kamaria ja kyökki sekä eteinen saman katon alla, panimohuone, jossa on leivinuuni ja kyökintakka, kaksilattiainen aitta eli luhti, ruoka-aitta ja kaksilattiainen lato ja luua välissä sekä navetta parsineen ja talli tarpeenmukaisine pilttuineen.

haapan-kuortanepappilan-takapiha-jari-j-tuomistopi
Pappilan aikaisempi päärakennus sijaitsi parikymmentä metriä lähempänä järveä, mutta alue huvimajalle ja puutarhalle oli samalla lailla kuin kuvassa sijoitettuna ja reunustettuna kiviaidalla. Sitä oli mukava katsella pappilan terassilta.

Luonnonkauneus Haapaniemessä

Haapaniemi sijaitsee Kuortanejärven pohjoisrannalla.

haapaniemi-pappila-piha-3-jari-j-tuomistopiHaapaniemen pappilaa reunustaa peltoaukeat. Sitä varjostaa siellä täällä vanhoja korkeita riippakoivuja ja havisevia haaparyhmiä.

Rantaan vie lehväkuja, joka varjostaa kulkijan tien ja luo turvallisen tunnon. Kesäisin saa valon ja varjon leikki luonnon vihreissä ja kirjavissa väreissä Haapaniemessä olijan mielen rauhoittumaan ja ihastelemaan sitä yhä uudelleen. Matalaa rantatöyrästä pitkin kulkee rantapolku, joka johtaa Hiironniemen puoleiselle oleilualueelle. Siinä on ollut pappilanväen mukava istuskella ja katsella ilta-aurinkoa tyynenä kesäiltana. Onhan siellä saaneet virkistyksen varmasti vieraat ja muukin pappilanväki, kunhan ovat muilta asioiltaan, töiltään ja kiireiltään ehtineet. Haapaniemessä oli papilla ja hänen perheellään hyvä olla, tehdä virkatyönsä ja asua.

haapaniemi-pappila-lehtokuja-jari-j-tuomistopi

Kuortanejärven rannat ovat hiekkaiset ja osittain kivikkoiset. Järven vesi on lämpimän ruskeaa ja kaislikot reunustavat rantaa siellä täällä. Rannassa on puulaituri, jonka alle on kerätty jo aikaisemmin rantavedessä olleet nostettavat kivet. Ranta oli pappilan kohdalta pitkälle matalaa ja hiekkaista. Ranta, laituri ja vilpola eli rantamaja olivat oiva paikka niille, jotka halusivat uida tai viettää rannalla muuten vain aikaa. Tuuli kävi usein kuitenkin järveltä päin ja silloin rannassa oli perin ikävä olla. Venevalkama oli kaivettu laiturin läheisyyteen rannan suojaan.

nakyma-kuortaneen-kirkkoon-pappilasta-jari-j-tuomistopi

nakyma-kuortaneen-kirkkoon-haapaniemen-pappilasta1pi
Näkymä Kuortaneen kirkkoon Haapaniemen vanhalta kivilaiturilta.

Kirkkovene, jossa oli 6 airoparia, on ollut koko pappilan ajan tärkeä kulkuväline. Kirkon torni ja tapuli siintää rannasta katsoen noin 3 kilometrin päässä järven vasemmassa laidassa hiekkatöyryn ja metsikön takaa. Kirkkoon ja kirkonkylälle soudettiin järven selän yli usein varsinkin hyvällä säällä. Veneeseen mahtui monta henkilöä ja aina oli vapaaehtoisia soutajia. Pappi oli monesti pitämässä perää.

nakyma-lansirannalle-haapaniemestapi-jari-j-tuomisto

Toinen vene oli kalastusta ja ajankulua varten. Ei pappilassa paljoa kalastettu, jos poikasten onkimista ei oteta huomioon. Jos kalaa tarvittiin, sitä sai ostettua hyvätahtoisilta kalastajilta.

Pappila virka- ja asuinpaikkana

Vuonna 1811 rakennettu pappila rippikoulusaleineen ja asuinhuoneineen sekä väentupa eli ”vanha pappila” ja mahdollinen renkitupa sekä sen muut rakennukset olivat Kuortaneen seurakunnan. Päärakennuksessa eli pappilassa, jota kutsuttiin myös puustelliksi, olevien vierashuoneiden lisäksi oli sen länsipäädyssä todennäköisesti kouluhuone.

Tärkeät virkamiehet, kirkolliset ja muut huomattavat vieraat sekä pastorin sijaiset majoitettiin pappilan päärakennukseen. Olipa pappilassa mahdollisesti ajan hengen mukaan myös olut- ja viinikellari valtion virkamiehiä, kuten maamittareita, tuomareita ja upseereja varten. Väentupa oli nimensä mukaisesti tarkoitettu pappilan ”tavalliselle” väelle. Pappilassa oli lisäksi navetta, jossa oli ainakin hevosia ja lehmiä sekä lampaita, sikoja ja kanoja.

Pappilan hyvinvoinnin ja elämän ylläpitäjät

Naisväki hoiti kodin ja pappilan askareet. Johtajana oli kappalaisen vaimo, pappilan emäntä. Töitä oli paljon. Emäntä teki itse kotitöitä ja piti huolta lapsista. Kappalaisella ja hänen sijaisillaan oli apunaan palvelijoita. Sisätilatöihin palkattiin sisäkkö ja navettaan karjapiika. Sisäkkö huolehti emännän kanssa kodin ja pappilan yhteisten tilojen hoidon ja tarjoilut. Navettapiika hoiti tilan lehmien ylläpidon ja maidon lypsyn jatkokäsittelyineen. Miesten työt kuten hevosten hoidon ja ajot hoiti pappilan renki.

Pappilan elämässä arvostettiin tuona aikana käsitöitä, raamatun ääneen lukua ja kuuntelua. Niiden ääressä istuttiin ja rauhoituttiin. Myös tarkkaa ja jopa muodinmukaista pukeutumista pidettiin tärkeänä.

Hevonen oli tärkeä apu monessa asiassa. Se kuljetti pappia ja pappilan väkeä päivittäin paikasta toiseen, ympäri pitäjää. Kirkkomatkat olivat sille tuttuja. Kesällä se valjastettiin useimmiten vetämään kärryjä ja talvisin rekeä. Kyllähän sillä tehtiin myös pappilan maatöitä, mikäli sille aikaa reissuiltansa jäi. Pappilan renki huolehti yleensä hevosen valjastuksesta, ajosta ja sen hoidosta.

”Hengellisyyden ja sivistyksen ikkuna” kuortanelaisille

Seurakunta ja kuortanelaiset odottivat, että pappilan rakennukset ovat kauniita, edustuskelpoisia ja siistejä. Sen vieressä olevat puutarha ja hedelmäpuut oli myös oltava edustuskelpoisia. Ne olivat myös esimerkkinä koko pitäjän talollisille. Uusimpana muotina oli pappiloihin tulossa hyötypuutarhanurkkaus mauste- ja rohdoskasveineen ja siitä puhuttiin myös Kuortaneella 1800 -luvulla.

10
Kuortaneen Haapaniemen pappilan puutarha ei liene ollut ulkoasultaan aivan näin koristeellinen kuin tämä Toini Olga Kallion vesivärityössä oleva verannan edusta Ruoveden pappilasta 1800 -luvulta. Sen lisäksi, että Toini piirtää upeasti pappilan eri paikoista, niin hän on liittänyt moneen niistä kuvauksen ja pappilan elämän hetken.

Kurkistus pappiloiden ihmisiin, elämään, rakennuksiin, kalustukseen ja sisustukseen

Tästä artikkelista pääset kurkistamaan Kuortaneen Haapaniemen pappilan elämään lapsen näkökulmasta Frans Immanuel Wettberg eli Kivekäs osa 3- Lapsuus ja nuoruus Haapaniemen pappilassa

Lisää tietoa ja kuvan yleensä pappiloiden ihmisistä, elämästä, sisutuksesta ja kalustuksesta vuosilta 1860 – 1890 saat  muun muassa katselemalla lisää kirkkoherrantytär Toini Olga Kallion  , s.11.7. 1891, piirtämiä upeita vesiväritöitä ja niissä olevia selityksiä Ruoveden ja Pirttikylän pappiloista. Niihin pääset tästä Finna -hakupalvelun linkeistä: ”Ruoveden pappila”  ja ”Pirttikylän pappila”.

Kuortaneen seurakunnan entisestä Haapaniemen pappilasta on lisää tietoa esimerkiksi Museoviraston sivulla:”Ruonan kylä ja Haapaniemen pappila”  ja Ensio Rislakin eli entiseltä nimeltään Svanbergin ”Valentin” nimellä kirjoitetusta kirjasta ”Pappilan häjy poika”, jossa hän kertoo muun muassa lapsuudenkokemuksistaan Kuortaneen Haapaniemen pappilassa 1900 -luvun alussa.

© Jari J Tuomisto

.

Kuortaneen Haapaniemen pappila v.1600 – 1800 – Hengellisyyden ja sivistyksen  ikkuna   

Frans Immanuel Wettberg eli Kivekäs osa 3- Lapsuus ja nuoruus Haapaniemen pappilassa

Frans E Wettberg KivekasTörmäsin tähän Kuortaneelta, Etelä-Pohjanmaalta, lähtöisin olleeseen papnpoika Fransiin sattumalta vanhan digitoidun lehden uutisessa. Siinä kerrottiin hänen maailmanympärysmatkastaan jalkapatikalla. Edellisessä osassa ”Frans Immanuel Wettberg eli Kivekäs osa 2- Syntymä ja perhe” kuvailin hänen syntymäänsä ja perhettä Kuortaneella. Mikä on tämä lehtileikkeitten perusteella oleva ihmemies; merimies, leipuri, ammattijalankulkija, ”lännenmies”, maapallonkiertäjä ja vedonlyöjä sekä viisilapsisen perheen isä Frans Immanuel Wettberg eli Kivekäs? Taisipa hän kaiken lisäksi olla lehtileikkeiden mukaan syytettynä murhastakin.  Päätin ottaa hänen elämästään hiukan enemmän selvää. Käytän lähteinäni vanhoja sanomalehtilehtiä ja muita saatavilla olevia tietoja esimerkiksi digitoiduista kirkonkirjoista. Täytyy myöntää se, että tämän herra Fransin ”liikkujen” selvitys on ollut mielenkiintoista ja osin hankalaakin salapoliisityötä.

Fransin synnyinkoti oli Kuortaneen Haapaniemen pappila

vanhakartta-haapaniemipappila

vanha-pappila-haapaniemi-kuortane

Kuvan lähde: Kuortaneen Vaiheita sanoin ja kuvin. Heikki Klemetti. Kuortaneen pappilan entinen ”vähäpuoli” Lakajoen sahalle siirrettynä. Oli ennen korkeammalla kivijalalla. Ikkunat oli pienemmät ja oven edessä portaitten kate. Todennäköisesti tämä rakennus on ollut aikoinaan pappilan ainoa asuinrakennus silloin 1700 – luvun alulta ainakin.

Haapaniemen ensimmäinen asuirakennus lienee toiminut myös kappalaisen pappilana 1660 -luvulta lähtien. Olen piirtänyt pappilarakennuksen Heikki Klemetin kirjassa ”Kuortaneen vaiheita sanoin ja kuvin” olleesta valokuvasta, jossa on hänen tietonsa mukaan  Haapaniemen ensimmäinen asuinrakennus. Alussa siinä lienee ollut malkakatto ja se on ollut puun värinen eli harmaa. Malka- ja turvekatto olivat yleisiä kattorakenteita Kuortaneenkin rakennuksissa tuohon aikaan.

Tämä rakennus oli Fransin lapsuuden aikaan 1860 -luvulla ”väentupa”, jossa Fransin perhe asui 1865 lähtien.

haapaniemipappila160014-001

haapaniemipappila160013-001

haapaniemipappila160011
Tämä piirrokseni on pärekatolla, joka tuli kuitenkin käyttöön vasta 1800 -luvun loppupuolella. Uudempi pappila oli jo rakennettu tuolloin 20 metriä ylemmäs tästä rakennuksesta.

Haapaniemen pappila 2 pi rere

Fransin synnyinkoti oli 1811 rakennettu uusi pappila.

haapaniemen-pappila-jarven-puolipi
Haapaniemen nykyinen päärakennus lienee rakennettu 1811, jonka jälkeen siihen on tehty lisäsiipi ja useita huoltoremontteja. Terassi on komea ja siitä aukeaa ranta ja Kuortanejärvi katselijan silmiin.

Pappilassa oli asuin- ja vierastupa sekä keittiö saman katon alla. Rakennuksen keskellä oli eteinen ja sali ja sen molemmin puolen kamarit ja keittiö.

aittakuortanehaapaniemi-jari-j-tuomisto-pi

haapaniemitallinavettakuortane-jari-j-tuomistopi
Nykyinen ulkorakennus sijaitsee mitä todenäköisimmin vanhan navetan ja hevostallin paikalla

Kuortaneen Haapaniemen pappilassa oli asuintupa, jossa oli kaksi kamaria ja kyökki sekä eteinen saman katon alla, panimohuone, jossa on leivinuuni ja kyökintakka, kaksilattiainen aitta eli luhti, ruoka-aitta ja kaksilattiainen lato ja luua välissä sekä navetta parsineen ja talli tarpeenmukaisine pilttuineen.

haapan-kuortanepappilan-takapiha-jari-j-tuomistopi
Pappilan aikaisempi päärakennus sijaitsi parikymmentä metriä lähempänä järveä, mutta alue huvimajalle ja puutarhalle oli samalla lailla kuin kuvassa sijoitettuna ja reunustettuna kiviaidalla. Sitä oli mukava katsella pappilan terassilta.

 

Luonnonkauneus Haapaniemessä

Haapaniemi sijaitsee Kuortanejärven pohjoisrannalla.

haapaniemi-pappila-piha-3-jari-j-tuomistopiHaapaniemen pappilaa reunustaa peltoaukeat. Sitä varjostaa siellä täällä vanhoja korkeita riippakoivuja ja havisevia haaparyhmiä.

Rantaan vie lehväkuja, joka varjostaa kulkijan tien ja luo turvallisen tunnon. Kesäisin saa valon ja varjon leikki luonnon vihreissä ja kirjavissa väreissä Haapaniemessä olijan mielen rauhoittumaan ja ihastelemaan sitä yhä uudelleen. Siellä on papilla ja hänen perheellään hyvä olla, tehdä virkatyönsä ja asua.

haapaniemi-pappila-lehtokuja-jari-j-tuomistopi

 

Kuortanejärven rannat ovat hiekkaiset ja osittain kivikkoiset. Järven vesi on lämpimän ruskeaa ja kaislikot reunustavat rantaa siellä täällä. Rannassa on puulaituri, jonka alle on kerätty jo aikaisemmin rantavedessä olleet nostettavat kivet. Ranta oli pappilan kohdalta pitkälle matalaa ja hiekkaista. Ranta, laituri ja vilpola eli rantamaja olivat oiva paikka niille, jotka halusivat uida tai viettää rannalla muuten vain aikaa. Tuuli kävi usein kuitenkin järveltä päin ja silloin rannassa oli perin ikävä olla. Venevalkama oli kaivettu laiturin läheisyyteen rannan suojaan.

nakyma-kuortaneen-kirkkoon-pappilasta-jari-j-tuomistopi

nakyma-kuortaneen-kirkkoon-haapaniemen-pappilasta1pi
Näkymä Kuortaneen kirkkoon Haapaniemen vanhalta kivilaiturilta.

Kirkkovene, jossa oli 6 airoparia, on ollut koko pappilan ajan tärkeä kulkuväline. Kirkon torni ja tapuli siintää rannasta katsoen noin 3 kilometrin päässä järven vasemmassa laidassa hiekkatöyryn ja metsikön takaa. Kirkkoon ja kirkonkylälle soudettiin järven selän yli usein varsinkin hyvällä säällä. Veneeseen mahtui monta henkilöä ja aina oli vapaaehtoisia soutajia. Pappi oli monesti pitämässä perää.

nakyma-lansirannalle-haapaniemestapi-jari-j-tuomisto

Toinen vene oli kalastusta ja ajankulua varten. Ei pappilassa paljoa kalastettu, jos poikasten onkimista ei oteta huomioon. Jos kalaa tarvittiin, sitä sai ostettua hyvätahtoisilta kalastajilta.

Pappila virka- ja asuinpaikkana

Vuonna 1811 rakennettu pappila rippikoulusaleineen ja asuinhuoneineen sekä väentupa eli ”vanha pappila” ja mahdollinen renkitupa sekä sen muut rakennukset olivat Kuortaneen seurakunnan. Päärakennuksessa eli pappilassa, jota kutsuttiin myös puustelliksi, olevien vierashuoneiden lisäksi oli sen länsipäädyssä todennäköisesti kouluhuone.

Tärkeät virkamiehet, kirkolliset ja muut huomattavat vieraat sekä pastorin sijaiset majoitettiin pappilan päärakennukseen. Olipa pappilassa mahdollisesti ajan hengen mukaan myös olut- ja viinikellari valtion virkamiehiä, kuten maamittareita, tuomareita ja upseereja varten. Väentupa oli nimensä mukaisesti tarkoitettu pappilan ”tavalliselle” väelle. Pappilassa oli lisäksi navetta, jossa oli ainakin hevosia ja lehmiä sekä lampaita, sikoja ja kanoja.

 

Pappilan hyvinvoinnin ja elämän ylläpitäjät

Naisväki hoiti kodin ja pappilan askareet. Johtajana oli kappalaisen vaimo, pappilan emäntä. Töitä oli paljon. Emäntä teki itse kotitöitä ja piti huolta lapsista. Kappalaisella ja hänen sijaisillaan oli apunaan palvelijoita. Sisätilatöihin palkattiin sisäkkö ja navettaan karjapiika. Sisäkkö huolehti emännän kanssa kodin ja pappilan yhteisten tilojen hoidon ja tarjoilut. Navettapiika hoiti tilan lehmien ylläpidon ja maidon lypsyn jatkokäsittelyineen. Miesten työt kuten hevosten hoidon ja ajot hoiti pappilan renki.

Pappilan elämässä arvostettiin tuona aikana käsitöitä, raamatun ääneen lukua ja kuuntelua. Niiden ääressä istuttiin ja rauhoituttiin. Myös tarkkaa ja jopa muodinmukaista pukeutumista pidettiin tärkeänä.

Hevonen oli tärkeä apu monessa asiassa. Se kuljetti pappia ja pappilan väkeä päivittäin paikasta toiseen, ympäri pitäjää. Kirkkomatkat olivat sille tuttuja. Kesällä se valjastettiin useimmiten vetämään kärryjä ja talvisin rekeä. Kyllähän sillä tehtiin myös pappilan maatöitä, mikäli sille aikaa reissuiltansa jäi. Pappilan renki huolehti yleensä hevosen valjastuksesta, ajosta ja sen hoidosta.

”Hengellisyyden ja sivistyksen ikkuna” kuortanelaisille

Seurakunta ja kuortanelaiset odottivat, että pappilan rakennukset ovat kauniita, edustuskelpoisia ja siistejä. Sen vieressä olevat puutarha ja hedelmäpuut oli myös oltava edustuskelpoisia. Ne olivat myös esimerkkinä koko pitäjän talollisille. Uusimpana muotina oli pappiloihin tulossa hyötypuutarhanurkkaus mauste- ja rohdoskasveineen ja siitä puhuttiin myös Kuortaneella.

Fransin lapsuus nälkävuosina 1860 -luvulla

Frans eli lapsuutensa ja kasvoi Kuortaneella Haapaniemen pappilassa 1860 -luvulla, jolloin Kortaneenkin pitäjää koettelivat niin kutsutut nälkävuodet.

Nälkävuodet ajoittuivat 1860 -luvulle Fransin lapsuuteen.  Aikaa kuvaa kertomukset esimerkiksi siitä, miten vuonna 1867 kevät tuli myöhään ja lunta oli vielä toukokuun lopulla paljon, lumimyrskyt pauhasivat lakeuksillakin ja kirkot olivat täynnä surullisia ihmisiä.

Talvella 1867-1868 nälkä kouraisi pahiten koko kansaa. Kuortane säästyi pahimmalta, sinne kulki kuitenkin muilta pahemmin kärsineiltä alueilta kerjäläisten joukkoja. Keväällä aliravitsemuksesta johtuvasta alentuneesta vastustuskyvystä heikentyneet ihmiset saivat sairauksia, joita osa ei enää kestänyt.

Pappilassa nälkävuosista selvittiin mitä ilmeisimmin ainakin kohtuullisesti seurakuntalaisten avustuksella. Nälkä ja siitä puhuminen olivat kuitenkin varmasti pappilassakin jokapäiväiseen elämään liittyvää, eikä siltä lie säästynyt Fransikaan. Uskottavaa on myös se, että pettuleipä tuli myös pappilassa tutuksi. Asuinalueiltaan lähteneitä nälkää näkeviä kerjäläisiä kiersi Kuortaneellakin talosta taloon ja tuli heitä pappilaankin.

kerjalaiset-haapaiemi-pappila
Kerjäläisperhe maantiellä. Robert Wilhelm Ekmanin maalaus vuodelta 1860
Kulkuri
Hallands Konstmuseum. CC BY-NC 3.0

Frans ja isä Jaakko -pastori

Frans -pojan isä Jacob Wettberg oli siis pastori. Hänellä oli ollut vuodesta 1849 lähtien kappalaisen virka Kuortaneen kappeliseurakunnassa. Fransin perhe asui pitkään Kuortaneen Haapaniemen pappilan vanhassa pytingissä, jota nimitettiin myös kappalaisen puustelliksi. Se oli aiemmin pappilan päärakennus, joka oli järven rannasta noin 80 metrin päässä.

Myöhemmin, vuonna 1865, Jaakko isä teki sopimuksen muuttamisesta niin kutsuttuun vähäpuoleen. Puustelli, eli päärakennus, ja vähäpuoli muodostivat yhdessä navetan, hevostallin ja aitan kanssa suojaisan sisäpihan. Sinne eivät yltäneet Kuortanejärven myrskyt, eivätkä Maunuksen peltoaukean puhaltavat puhurit. Länsituulilta sitä suojasi Hiironniemi ja sen korkeat lehvät. Pieni kuusimetsikkö suojasi taas sitä pohjoisen suunnasta puhaltavalta kalsealta ja kylmältä pohjoistuulelta. Pappilan sisäpiha oli lämmin ja löytyi sieltä sopivasti varjopaikkojakin.

Pappila oli ollut isä Jacobin virkatalona vuodesta 1849. Hän oli paljon poissa kotoa. Papilliset työt, velvollisuudet ja pitkät välimatkat veivät häneltä paljon aikaa. Kuortaneen seurakuntalaiset olivat valinneet hänet virkaan äänten enemmistöllä ja olivat olleet tyytyväisiä Jacob pastoriinsa. Hänen vietti aikaansa heidän kanssaan paljon, myös tavallisten virkatehtäviensä lisäksi.

Isä Jaakko oli myös perheen pää, kuten ajan kuvaan kuului. Kotia ja lapsia hoiti ajan tapaan äiti Loviisa. Hänellä oli apunaan pappilan sisäkkö ja navetassa oli apuna navettapiika. Vaimonsa ja lapsiensa luo kotiin eli pappilan pienempään pytinkiin pastori ehti työreissuiltansa usein vasta iltatunteina.

Vaikka isä Jaakko oli valittu voittajana kappalaiseksi pitäjän vaalissa kuortanelaisten seurakuntalaisten äänillä, hänen toimensa eivät miellyttäneet Alavudella tuohon aikaan hallintoaan pitävää kirkkoherraa. He eivät pitäneet Wettbergin tavasta hoitaa työtään ja esiintymisestä muuna aikana. Hänen edesottamuksensa esimiehensä sekä myöhemmin myös kirkon ja seurakuntalaisten kanssa loivat tummia varjoja hänen ja perheen hyvinvointiin ja päivittäiseen elämään.

Kuortaneen seurakunnan kappelipappila oli Jacob pastorin hallinnassa virkapalkkaa vastaan. Hänen kuului sopimuksen mukaisesti pitää huolta pappilasta ja hänen hallintaansa annetuista seurakunnan maista. Ei Jacob ehtinyt paljoa pappilan maatöitä johtamaan, saati niitä itse tehdä. Pappilan maiden vaillinainen hoito alkoi näkyä. Siemenviljarästit ja puustellin korjaustarpeet kertyivät vuosi vuodelta. Pappilan rakennuksien ylläpitotoimien ja huollon puute alkoivat näkyä 1860 luvulla. Niiden huono hoito alkoi huolestuttamaan Kuortaneen seurakuntalaisia. Pappilan rakennuksien ulkoasu jäi näyttävyydeltään Kuortaneen isäntien kaksfooninkisten eli kaksikerroksisten puisten pohjalaistalojen jälkeen.

Isä Jacobin mieltä oli synkistänyt myös viran vastaanottamisesta 1849 lähtien vuosi vuodelta kasvava paine hänen esimiehensä ja eräiden seurakuntalaisten taholta. Paineet kirkkoherran ja myöhemmin kasvavana seurakuntalaisten tahoilta vaikuttivat myös kodin ilmapiiriin, eivätkä ne jääneet huomaamatta lapsiltakaan. Paine oli muuttunut myös julkiseksi.

Jacob isä kävi virallisesti taistelua oikeuksiensa puolesta eri oikeusasteissa vuodesta 1861 lähtien. Oikeusprosessin tuloksena ylin oikeusaste senaatti päätti jäädyttää hänen virkansa toistaiseksi. Tämä aiheutti sen, ettei hänellä ollut enää tuloja elättääkseen perheensä. Perhe eli tuon jälkeen monta vuotta suuressa puutteessa. Isä Jacobilla ei ollut enää varaa palkata apulaista kotitöihin eikä navettaan. Tämä Fransin isän hyllyttäminen ja viran sekä palkan jäädyttäminen päättyi Jacob isän kuolemaan 26.5.1870. Fransin isä kuolinsyyksi on laitettu kirjoihin hengen ahdistus.

Esimiehen painostus ja kappalaisen vuodesta toiseen jatkuva ”hyllytys” virastaan kirkon tuomiokuntakäsittelyjen ajaksi johtivat hänen ja perheensä kasvavaan epäsuosioon ja ”silmätikuksi” joutumiseen Kuortaneella. Perheen toimeentulo laski ja lasten koulutukseen laittomahdollisuudet heikkenivät. Tästä kertoo kirjassaan ”Kuortaneen vaiheita sanoin ja kuvin” myös Fransin siskon mies Heikki Klemetti.

Yhtenä merkkinä seurakuntalaisten ja kappalaisen perheen suhteiden viilenemisestä voidaan nähdä myös kappalaisen perheen muuttojärjestelyt kappalaisen puustellista isompaan ”vähäpuoleen”. Asia otettiin ensimmäsien kerran esille kirkonkokouksessa vuonna 1862 ja sopimukseen päästiin vasta kolmen vuoden päästä. Sopimus ja ehdot muuttamisjärjestelyistä ovat tässä kirkonkokouksen pöytäkirjassa syyskuun 17. päivältä 1865. Oliko seurakuntalaisilla halu päästä eroon esimiehensä epäsuosioon joutuneesta kappalaisestaan ja hänen perheestään sekä antaa  puustellin kunnostettavat tilat kappalaisen sijaiselle? Näin kävikin myöhemmin.

Lapset ja heidän joukossaan Frans eivät voineet olla kuulematta ja aistimatta perheen vanhempien kokemista vaikeuksista ja ahdistusta. Ensimmäisellä kymmenellä kuullut ja koetut asiat  eivät voineet olla vaikuttamatta myös Fransin kasvuun, arvoihin ja asenteiden muodostumiseen. Isä Jaakko kuoli ilmeisen väsyneenä kaikkeen vuonna 1870 64 vuotiaana. Frans oli tuolloin 11 vuotias.

wetberg

Omaisten ja ehkä vanhempienkin katkeruudesta kertonee myös Fransin äidin Loviisan useita vuosia myöhemmin ilmestyneessä kuolinilmoituksessa oleva värssy :

”Sitt’ nähdä saan minun Jumalan

Kasvot ja silmät kirkkaat

Kaupungiss’ uudess’ iankaikkisuudess’

Ilon kanss’ ilman pilkatt'”

Ajankuva 1870 luvulla Kuortaneella

”Ajankuvaa Kuortaneelta 1830 -1920” -verkkosivu on tässä linkissä.

Ajankuvasta Kuortaneella vuonna 1874, Fransin ollessa 15 vuotta, saa kuvan myös ”Uusi Suometar no 103 Maaseudulta v.1874-lehtileikkeestä:

”Kuortaneelta 18.8.1874

Etehen päin on elävän mieli, ja sinne päin mekin koetamme kulkea, vaikka hitaalta se näyttää. Vaan parempi hiljaakin, kuin ei ollenkaan.

 Täällä, niin kuin muuallakin, on ollut kysymys mihin tarpeeseen käytetään ne rahat, joita hallitukselta on saatu viinaverosta ja joita saatiin 248 markkaa 23 penniä. Sanotut rahat on kunta päättänyt panna kansakoulun kassan perusteeksi, ja aivan yksistä mielin, jotta ei ollut yhtään vastaan sanojaa.

 Kaikilla oli se mieli, että kun meidän seurakunnassa sanottua wiinaa ylen runsaasti wiljellään, se myös ylöllisen raakuuden myötänsä tuopi, ja että sanotut rahat siis ovat käytettävät siihen tarkoitukseen, joka toisi sivistyksen myötänsä. Jos sanotun wiinaveron jako tehtäisiin sen mukaan kuinka paljon kussakin seurakunnassa wiljellään sanottua wiinaa, niin luulisin meidän seurakunnan osaksi tulevan likemmä 2000 markkaa. Kun sanottu wiina olisi Amerikasta asti, eiköhän salakapakat olisi vähän harvemmat, eikä joka toisessa mökissä, niin kuin nyt on. Kun sanottu wiina suuren valtameren takaa tuotaisiin, niin tottahan edes tuo hyvä maku jäisi wälille.

 Kyllä täällä olisi tarpeen waranimismies, joka estäisi suurta wiinan tulvaa, ettemme siihen hukkuisi. Herra läänin kuwernööri on luvannut sanotun nimismiehen, ja sitä on pyydettykin; mutta ei sitäkään ole kuulunut , ainakaan vielä. En luulisi sitä missään paremmin tarwittawan kuin täällä, kun wan olisi mies eikä miettulainen.

 Tämän kuun 5. p. wastaan warkaat murtautuivat wiidestä lukosta sisälle vaivaistukkiin, josta rahat, arviolta noin 20 markkaa, pihdit ja seinävaran. Voi surkeus suuri, kun tällaisia löytyy, jotka niin hirvittävää raakuutta harjoittavat. Olisi tarpeen esirukouksella lähestyä suurta Luojaa näiden raukkain puolesta, jotta Jumala awaisi heidänkin silmänsä näkemään millä tiellä hekin waeltawat, ja että he tekisivät totisen katumuksen ja parannuksen . Warkaista ei ole mitään tietoa. Ollaan siinä luulossa, jotta ei näin hirweän raakoja löydy omasta seurakunnasta, waan että ne owat olleet jostakin tulewia.

Wiime toukokuun 7. päivänä Etelämäen talossa tapahtui hirveä tulipalo. Walkea pääsi navetasta irralle ja poltti poroksi nawetan, 7 lehmää, 1 härän, 2 wasikkaa ja 5 lammasta. Wahinko on arwattu 1003 markkaan 25 penniin. Toinen tulipalo on ollut Matti Koiviston talossa wiime maaliskuun 17 p., jossa paloi poroksi aittariwi ja siinä paljon löytyvää irtainta tawaraa. Wahinko on arwattu 1907 markkaan 30 penniin.

Pappilan puustellia on seurakunta korjannut oikein miehen tawalla. Wiime syksynä wedettiin puustellin tielle santaa 700 kuormaa, ja niittyjen perkaamiseen on mennyt 350 miehen päivätyötä, sekä pellon ojien perkaamiseen 175 miehen päivätyöt. Sitten on iso pytinki rakennettu tällä suvella , sisältä ja päältä, kaikki uudesta, paitsi seinät.  Niin hyvästi on tehty kuin waan on saatu, maksoi mitä maksoi. Lisäksi on korjattu muita ulkohuonehia paljon. 3 maalaria maalaa parahillaan aita luikua sanotussa pytingissä. Kyllä luulen sanotun pykäyksien maksamaan tulewan likemmä 3000 markkaa. Kun kaikki palorahat ja pappilan pykäysmaksu pannaan yhteen, niin kyllä isännät taskunsa saawat warustaa kun menevät maksamaan. Toiste lisää. J. Kokkila”

Kasvuympäristö

Kasvuympäristö oli pappilassa virikkeitä antava, vilkas ja  joissain määrin ehkä vaativa. Pappilan tavat, säännöt ja sosiaalinen elämä sekä niiden omaksuminen loivat Fransin elämälle perustan.

Ensi vuodet 1860 –luvun alussa

Frans ja hänen pikkuveljensä Karl kasvoivat ensi vuodet äidin hellässä huolenpidossa Kuortaneen kappalaispappilan vähälläpuolella. Apunaan hänellä oli jo kohta aikuinen Katarina ja kotipiika.  Heidän lisäkseen heidän kehittymistään lapsena seurasivat innostuneen kiinnostuneita siskonsa Eva ja häntä 3 vuotta vanhempi Olga. He oppivat paljon lapsen huolenpidosta nähdessään ja ollessaan mukana poikien ensi askelissa. Nythän heillä oli mahdollisuus harjoitella lapsen hoitoa todellisuudessa, muullakin kuin nukella. 7 vuotta vanhempaa Johania ei paljoa kotona näkynyt.

Pappilan talouteen kuuluivat renki ja kaksi piikaa. Ohessa on rippikirjaote heistä.

piiat-ja-rengit-haapaiemi-pappila

Isä oli paljon poissa ja hän oli kotona ollessaan itsekseen ja ajatuksissaan. Jacobin ja lasten välillä oli kuitenkin lämpimiä hetkiä, jolloin hän otti jonkun heistä syliin ja hyräili hiljaa.

Pappilan piika oli paljon äiti Lovisan apuna kotitöissä. Isosiskot olivat myös apuna pikkumiesten hoidossa. Parasta oli molemmille mielikuvitukselliset leikit joita Eva ja Olga keksivät. leikit ja Äiti oli keskittynyt entistä enemmän Fransin ja perheen nuorimmaisen Karlin hoitoon.

Kaverit, poikien leikit ja työt

Kaverina olivat todennäköisesti ainakin samanikäiset naapurin kummien pojat Hiironniemestä, Juho ja Jaakko Jaakonpoika. Kolmas Hiironniemen veljeksistä kuoli nuorena, mikä lienee koskettanut syvästi myös Fransia ja hänen sisaruksiaan. Muita samanikäisiä naapurinpoikia oli muun muassa Tuomas Kustaa* Juhanpoika Hiironniemi, Maunukselan Juha ja Jylhä Kustaa Juhonpoika, Matti Juhanpoika Hiiro ja Haapalan Heikki, Juha sekä Matti Matinpoika.

Fransilta, papin pojalta kysyttiin ehkä taitoa tulla hyväksytyksi säätynsä ja ruotsinkielensä takia. On todennäköistä, että Frans oppi myös suomenkielen ja puhui sitä ainakin kavereidensa kanssa. Ympärillä oli paljon samanikäisiä poikia ja Haapaniemen pappilan ympäristö tarjosi lukuisia mahdollisuuksia leikeille. Voi hyvin kuvitella poikien olleen usein yhdessä leikeissä järven rannalla; noukkimassa ja kaivamassa hiekasta kuoreita, pyydystämässä heinähirttosilmukalla hauentumppeja tai onkimassa, uimassa, tai muuten vain soutelemassa.

Talvisin he tekivät luultavasti lumilinnoja ja olivat lumisotasilla. Hurjimmat leikit lienevät olleen jäälautoilla ja omatekoisilla lautoillabseilaamista. Tietenkin niin Frans kuin muutkin tappelivat keskenään, välillä apunaan kivet, mailat tai muut apuvälineet. Pelasivat he todennäköisesti myös pilppua eli sauvapeliä, jossa lyödään teräväpäistä palikkaa seipäällä ympäri ”peltoja”. Kilpajuoksu pappilan 100 metrin pääsää olevalle kansanhilalle ja takaisin oli yksi ajankulu. Piilosilla olo pappilan rakennuksien salapaikoissa oli jännittävintä, olihan pappilassa useita mielenkiintoisia ja ehkä peloittaviakin komeroita ja huoneita. Pappilan kuulu aisakiikku lienee ollut jo silloin poikien temppupaikka. Hurjimmat menivät sillä varmasti useamman kerran ympärikin.

aisakiikku-haapaiemi-pappila

Uskottavasti osa leikeistä suuntautui puutöihin, opeteltiin käyttämään vasaraa ja kirvestä. Välillä kuunneltiin vain tarinoita , joita äiti, isä, piiat ja rengit kertoivat. Parhaimpia olivat esitelmöitsijät, joita kävivät pitämässä luentoja koulusalissa.

Joutui Frans myös töihin; oli ryytimaan kitkentää, perunoiden nostoa, aidanseipäiden ja riukujen kuorintaa, aitojen rakentamista ja korjausta sekä ojien perkuuta. Polttopuiden kanto ja hakuapu oli myös yhtenä tehtävänä.

Vaikka oltiin pappilan ”sivistyneessä” ympäristössä, voi uskoa Fransin oppineen rengeiltä ja kavereilta manaamisen taidon ja voimasanojen käytön. On Frans ehkä joskus saanut isältään ojennukseksi myös ajan henkeen sopivaa ”koivuniemen herraa” muun muassa manaamisestaan kiinni jäädessään.

Ruokapöytä

Ruokaa oli yleensä pappilan pöydässä. Kalaa oli harvoin, sillä kuortanelaiset pitivät kalaa kanan ruokana. Leipä, voi, ohra- ja ruisvelli sekä lihakeitto kuuluivat ruokapöytään. Niin kutsutut maitoperunat olivat täällä herkkua. Sienestä pappilanväki eikä muut kuortanelaiset ”piitanneet vähääkään”. Muita kasviksia kuin perunaa ei syöty ja kaura syötettiin hevosille, karjalle ja kanoille.

Katovuosien iskettyä vuosina 1866-1868 oli pappilan väenkin turvauduttava enemmän kalan syömiseen. Yhdelle rengeistä kuului tuolloin kalojen pyydystäminen. Kuortanejärvestä saatiinkin kalaa hauesta kuhaan ja särkeen. Noina nälkävuosina madetta varten oli talvella jäitten aikaan koukut pappilankin edustalla. Taidettiinpa sitä maistaa pettuleipääkin pahimpana aikana pappilassakin.

Oppimisympäristö ja saatu oppi

Fransia opetettiin todennäköisesti kotona lukemaan, pappilassa ku oltiin ja olihan Eva siskollakin  jo ollut kotiopettajatar musiikkia opettamassa. Pappilassa Frans oppi muiden mukaan lukemaan ja veisaamaan virsiä sekä tuntemaan itsensä syntiseksi. Miksi Frans kävi kuitenkin rippikoulun vasta 17 vuotiaana vuonna 1877, vaikka yleensä tuolloin ripille pääsi jo 15 vuotiaana? Oliko syynä Fransin vastenhakoisuus vai esimerkiksi muualla sijaitsevat kansakouluopinnot?

ripille-paasyfransewettberg

Kävikö Frans ruotsinkielistä ylempää kansakoulua Nikolaistadissa eli Vaasassa? Fransin leski äidin omistuksessa oli Nikolaistadissa eli Vaasassa Storalångatan 50:ssä ainakin kahden huoneen asuinhuoneisto.  Jostain syystä Lovisa äiti muutti virallisesti lapsiensa kanssa kuukaudeksi sinne 1874 Fransin ollessa 15 vuotias. Mistä syystä äiti kappalaisenleski Katarina Lovisa Wetberg vuokraa myöhemmin lehdessä asuntoa Nikolaistadissa opiskelijapojille?

lovisa-poisisaannikolaistadvaasa

1875-loviisa-wettberg-vasabladet-no-35-28-08-1875

Fransin saamat ”eväät ja kivet” lapsuudesta ja nuoruudesta

Mitä Frans sai elon reppuun evääksi ja mitä kiviksi? Fransin luonne lienee ollut lehtitietojen ja kertomusten perusteella levoton, vilkas ja rohkea, utelias, seikkailunhaluinen ja ehkä ovela. Oveluus tuli ilmi myöhemmässä elämässä siinä mielessä, että hän osasi käyttää hyvkseen lehdistöä ja ihmisten uteliaisuutta omien tavotteidensa saavuttamiseksi.

Hänellä useita lahjoja kuten esimerkiksi: älykkyys, hyvä ulosanti ja esiintymistaito. Hän oli rohkea ja pystyi esiintymään suurilekin joukoille. Hän oli sosiaalisesti taitava ja osasi käyttäytyä myös sivistyneesti, hän osasi oletettavasti ainakin ruotsia, suomea ja ehkä vähän venäjääkin sekä englantia. Hän oli lisäksi ulkoiselta olemukseltaan suuri ja vahva sekä fyysiseltä kunnoltaan kiitettävä.

Lapuudestaan ja nuoruudestaan Fransille jäi mitä ilmeisimmin traumaattinen kokemus häntä, isää ja äitiä sekä perhettä kohdanneesta väärinkohtelusta. Tämä näyttää seuranneen häntä koko elämän, hautaan saakka.

Frans muutti leipurinoppiin Helsinkiin 18 vuotiaana Joulupäivänä 25.12.1877.

frans-muutto-kuortaneelta-helsinkiin-1877

Aikaisemmat Fransin elämää koskevat artikkelit:
FRANS IMMANUEL WETTBERG ELI KIVEKÄS OSA 2 – SYNTYMÄ JA PERHE 

”Ei mikään tavallinen elämäntarina osa 1 – Frans Immanuel Wettberg eli Kivekäs”

© Jari J Tuomisto

Frans Immanuel Wettberg eli Kivekäs osa 3- Lapsuus ja nuoruus Haapaniemen pappilassa

Kaksifooninkisen talon tilat ja kalusteet v.1700 – 1900 – Asuminen ennen osa 5

Eteläpohjalaisen 2 -fooninkisen eli kaksikerroksisen talon kalusteet ja niiden paikat

alakuljun-pihaa-1900-1920-4-002

Esittelen tässä artikkelissani eteläpohjalaisen talon tilanjaon nimityksineen sekä kalusteet ja niiden paikat. Kalusteet ja paikat ”määräytyivät” toiminnan mukaisiksi 1700 -luvun lopun ja 1900 luvun alun välisenä aikana. Käytän esitykseni apuna tekstiä ja ”interiööri”- eli havainnekuvia sisältä, johon olen mallinnepiirtänyt kalusteet.

Olen käyttänyt huoneiden nimeämisessä ja kalusteiden paikkojen paikoilleen laittamisessa apuna kuortanelaisen Pentti Koskelan pohjapiirrustusta huonekalujen paikoista Koskelan talossa. Hän esitteli ne ”Pirättyy puheelle” -Mäyryn kyläkirjan sivuilla 42 – 43.

Kalustuksen paikkojen lisäksi olen pyrkinyt tuomaan esille mallinnuksessani tyypillisiä malleja Pohjanmaalta ja Etelä-Pohjanmaalta. Kalusteiden mallinnuksessa käytin apunani omia valokuvia, historiasta ja museokäynneistäni opittua, kokemuksiani pohjalaisesta asumisesta sekä mallinnusohjelmaa.

Varsinkin alakerran kalusteet ja niiden paikat olivat taloissa yleensä yhdenmukaiset. Voidaan myös hyvin otaksua, että huoneiden nimet, kalustus ja niiden paikat kuitenkin vaihtelivat jonkin verran murrealueittain, paikkakunnittain ja taloittain. Näihin vaikuttivat myös muut talon asiat, kuten esimerkiksi varallisuus.

Esimerkkinä oleva talo Kuortaneelta jakaantui kuistiin, porstupaan, tupaan, tupakamariin, erstupaan ja perikamariin.

Alakerta

talopohjalainenkuortanebyjarijtuomistoalakerta-1-001

Kuisti

Taloon eteistä nimitetään kuistiksi.

4talopohjalainenkuortanebyjarijtuomistoalakerta-001

Porstupa

Kuistin jälkeen astuttiin porstupaan eli eteiseen. Siellä oli iso kaappi, joka oli eteisen viileässä ja lämmittämättömässä tilassa. Se toimi talon viileäkaappina. Siellä oli usein myös talon käsimylly. Sillä hierrettiin jyvistä jauhoja ja millon mitäkin. Porstuvasta johti portaat yläkertaan.

5talopohjalainenkuortanebyjarijtuomistoalakertaporstupa-001

Tupa

Porstuvan oikealla puolella oli talon tupa. Tuvan nurkassa oleva uunitakka antoi lämmön kovillakin pakkasilla. Valon tupakamariin toivat 1800 -luvulla avotakka, päreet ja sitten 1900 -luvulle tultaessa yhä enemmän öljylamput. Pitkät nurkkapenkit toivat lisää istuma-ja loikoilutilaa sekä olivat lisäksi oivia säilytystiloja. Lattian alla oli kellari, johon pääsi lattialuukun kautta. Lisäksi lattiassa oli pikkuluukku, josta sai laitettua kellarin hyllylle esimerkiksi viilejä kylmään ja tarvittaessa ottaa ne sieltä helposti pöytään.

6talopohjalainenkuortanebyjarijtuomistoalakertatupa-0017talopohjalainenkuortanebyjarijtuomistoalakertatupa-0018talopohjalainenkuortanebyjarijtuomistoalakertatupa-0019talopohjalainenkuortanebyjarijtuomistoalakertatupa-001

1-alakerta-tupapohjalainenjuorurenkaat-jjtuomisto

Mielenkiintoinen yksityiskohta takan rakenteessa ovat niin kutsutut ”juorurenkaat”. Näin niitä kutsuttiin jossain Etelä-Pohjanmaalla. Ne olivat takan sisäosan yläreunassa ja voi vain kuvitella, mistä ne ovat saaneet nimityksensä. Ehkä niistä otettiin kiinni kun vieraille keitettiin kahvia ja käytiin ajankohtaisia asioita läpi. Voi olla, että siitä otti tukea talvisaikaan kylän taloja kiertävä ”akka” tai ”ukko” lämpöä etsiessään ja mojovaa juorua kertoessaan.

10talopohjalainenkuortanebyjarijtuomistoalakertatupa-00112talopohjalainenkuortanebyjarijtuomistoalakertatupa-00115talopohjalainenkuortanebyjarijtuomistoalakertatupa-001

Tuvan seinällä oli usein kaappi. Alhaalla kuvassa on mallinnettu eteläpohjalainen seinäkaappi. Suomalainen mänty ja koivupuu saatiin näyttämään ”arvopuulta” niin kutsutulla ootrauksella. Ootraus toi mielikuvan puun syistä. Varsinkin Kuortaneella käytettiin ”pukin sarvi” -ootrausta ja aihetta.  Tuo sama pukin sarvet -aihekoriste ovat myös tämän tuvan nurkkakaapin yläosassa sekä alla olevassa seinäkaappi mallissa. Se on vuodelta 1836 ja on näytteillä Etelä-Pohjanmaan maakuntamuseossa Seinäjoella. Valokuvan kaapista mallinnetavakseni olen ottanut itse.

tupapohjalainenseinakaappiylisankyrati-002

Tupakamari

Tupakamari oli huone, joka oli talon emännälle ja tai isännälle. Se oli hiljaisempi huone kuin tupa, jossa oli tavallisesti vilskettä ja työn melskettä.

1-alakerta-tupakamaripohjalainen-jjtuomisto-001

Perikamari

Peräkamari oli talon hiljainen ja ”hienoin” huone.

perikamaritalopohjalainenbyjjtuomisto-2-jpgperikamaritalopohjalainenbyjjtuomisto

Erstupa

Erstupa oli huone, jossa asuivat usein talon vanhaemäntä ja -isäntä. Siellä oli myös talon toinen avotakka. Erstuvassa oli usein kapio- ja penkkiarkku tavaroiden ja liinavaatteiden säilytystä varten.

erstupatalopohjalainenbyjjtuomisto-jpgerstupa2talopohjalainenbyjjtuomisto

Yläkerta

Eteläpohjalaistalon yläkerrassa oli porstupa, ylistupa, tupakamarin päällystä, yliskamari ja hoikkakamari. Porstuvan päällystään pääsi portaita pitkin. Siellä oli monesti konttuuri eli ruokakaappi. Ruokakaapit oli hyvä säilyttää porstuvassa ja sen päällystässä koska ne olivat talon viileimpiä huoneita. Huonekalujen laatu ja paikat sekä määrät vaihtelivat kulloisenkin tarpeen mukaisesti.

ylakertapohjalainen2fooninkinentalo1-001

Alla on havainnekuva ruokakaapista. Kaappi on esillä Etelä-Pohjanmaan maakuntamuseossa Seinäjoella. Mallinnuksen suoritin omasta valokuvasta.

porstupapaallysbyjarijtuomisto

Lisää tietoa entisajan pihapiiristä ja asumisesta saat muista WordPress -artikkeleissani ja sivuiltani  ”Asuminen, pihapiiri ja eläminen ennen”  sekä Museoviraston  Finna hakupalvelun tietokannoista.

Piirroksia ja tietoa 2-fooninkisista taloista saat artikkelistani  ”KAKSIFOONINKINEN TALO – ASUMINEN ENNEN OSA 4”

 

Tietoa saat myös muun muassa näistä lähteistä :

– Suomalaista rakennuskulttuuria aikakausittain, Rakennusperintö -sivut

– Etelä-Pohjanmaan rakennuskulttuuria, Rakennusperintö -sivut

– ”Pirättyy Puheelle” -Mäyryn kyläkirja, Pentti Koskelan osuus s.42-43

– ”Kuortaneen vaiheita sanoin ja kuvin”, Heikki Klemetti

 

 

© Jari J Tuomisto

Kaksifooninkisen talon tilat ja kalusteet v.1700 – 1900 – Asuminen ennen osa 5

Kaksifooninkinen talo – Asuminen ennen osa 4

Kaksifooninkinen talo Etelä-Pohjanmaalla

Etelä-Pohjanmaalla rakennettiin 1700 – 1900 -luvun alussa niin kutsuttuja 2 -fooninkisia eli kaksikerroksisia asuintaloja. Ne saivat vaikutteita Vaasan 1700 –luvun porvaristaloista. Ne olivat ja ovat asuintiloiltaan jopa 550 neliöisiä.

Toinen toistaan komeampia 2-fooninkisia taloja rakensivat lähinnä tervapoltosta vaurastuneet talonpojat. Kuortaneella niitä on suhteessa väkilukuun ja naapuripitäjiin paljon, johtuen paljolti tervanpoltosta ”nokiottille” tulleesta vauraudesta. Mikä lienee on syy siihen, että taloista tuli Etelä-Pohjanmaalla usein yhtä suuri tai suurempi kuin naapurin? Oliko syynä kasvanut tilantarve, kateus, ”mahtaalevuus” vai niin kutsuttu ”pohojalaane luonne”?

Yksi suurimmista ja komeimmista 2-fooninkisista taloista oli jo purettu Ala-Kuljun talo Kuortaneen  Mäyryssä. Talon koosta kertoo jo se, että sen takapuolella oli 10 ikkunaa rinnatusten kahdessa kerroksessa. Tässä talossa oli myös kaksi katettua kuistia, mikä ei ollut kovin tavallista.

Alla on piirroksiani Ala-Kuljun pihan rakennuksista 1800 -luvulta 1900 -luvun alkuun. Päärakennuksen vasemmalla puolella on Aleksanteri Ala-Kuljun ja hänen vaimonsa Eveliinan vanhuudenpäivien syytinkitalo sekä navettarakennus.

Olen mallintanut alla olevat piirrokseni mukaellen  ”Mäyryn alueen kuvakirja 2007″ olevia Ala-Kuljun talosta olleita Harri Ala-Kuljun valokuvia. Talon elämästä ja sen isännästä, Aleksanteri Ala-Kuljusta, on kerrottu tarkemmin sivulla ” Aleksanteri Eliaksenpoika Ala-Kulju”.

Lisää tietoa 2-fooninkisen talosta ja esimerkiksi sen tiloista, huoneista sekä kalustuksesta saat artikkelistani ”Kaksifooninkisen talon tilat ja kalusteet v.1700 – 1900 – Asuminen ennen osa 5”

 

Entisajan pihapiiristä ja asumisesta saat tietoa lisäksi muista WordPress -artikkeleissani ja sukuni sivuilta ”Asuminen, pihapiiri ja eläminen ennen”  sekä Museoviraston Finna hakupalvelun tietokannoista.  Myös näiltä sivuilta saat lisää tietoa: Suomalaista rakennuskulttuuria aikakausittain  sekä  Etelä-Pohjanmaan rakennuskulttuuria, Rakennusperintö -sivut.

Myös Pohjanmaan sekä Etelä-Pohjanmaan kyläkirjoissa ja paikallishistoria -teoksissa, kuten esimerkiksi Heikki Klemetin teoksessa ”Kuortaneen vaiheita sanoin ja kuvin”, on artikkelin aiheeseen liittyvää tietoa.

© Jari J Tuomisto

Kaksifooninkinen talo – Asuminen ennen osa 4

Suutari, kenkäseppä, pikikoura – Pihapiiri ennen osa 4

Jalkinetta pieksusta ja saappaasta alkaen upokkaaseen ja korvalopposeen

Talon isännillä oli tapana pyytää suutari käymään talossa kerran vuodessa.Tämä tapahtui monesti ennen talven tuloa syksyllä. Suutari valmisti kengät talon väelle. Hän korjasi lisäksi kengät, joille talonväki itse ei ollut mahtanut mitään. Samuli Paulaharju kertoo suutarista ja hänen töistään teoksessaan Suomenselän wieriltä, vuodelta 1930, sivuilla 195-196:

”Hyvä oli suutarikin, vaikkei hän toki ollutkaan niin korkea virkamies eikä niin suuripalkkainen kuin seppä. Silti kyllä häntäkin isännän piti käydä tietelemässä: — Milloinkahan suutari joutaa? Meiän nahat ovat jo valmiit. Suutari lupasi ja tuli heti, kun aikaa sai. Pikikouraisena hän omin neuvoin tulla kyökytti kantaen polvi hihnassa arkkua ja lestanippua olallaan kuin haarakasta teinin pussia. Ja kun suutari kalahdutti kymmenisen lesti nippunsa lattialle ja lateli arkkunsa sisällön sivupenkille, niin oli siinä kampetta kaikenlaista: vasaroita ja veitsiä, pikipallia ja pikilankaa, naskaleita viisin, kuusin, harjaksia, ruusupuita, vanhoja kellon rattaita ja luupuikkoja. Näki kyllä, että mestari oli tullut taloon.

1. Suutari shoemaker-001Kevättalvella Marian tienoissa tämä tavallisesti tapahtui, ja talo itse oli jo etukäteen huolehtinut kenkänahat kuntoon. Nahat oli karvattu ja parkittu, kuivattu ja hierottu, joskus vielä puristeltu nahkamyllyssä. Oli jäljellä itse nahkojen päämestarin, suutarin, saavuttua enää vain viimeinen pehmitys, pihtisuun käyttö. Suutari itse piteli nahkaa pihtisuun sarvissa, ja talon miehet kingottelivat sitä kangilla. Sitten suutari siveli nahan lämpöisellä terva-talivoiteella, kääräisi kokoon ja käänteli nyyttiään pölkynpäässä, kun miehet kaksin puumoukarein, nahkakurikoin, sitä vuorovuoroon moikottivat. Tervatynnyrin pohjalle laitettiin jostakin ovesta lava, jasiinä mestari veteli ja leikkeli nahasta kaikenlaisia kengäntarpeita.

Pieksut-001
Karvakengät Paulaharju Härmän aukeilta Public Domain-001

Avonaiseen silakkanelikon puoliskoon naulattiin nahkainen kansi, ja se oli kenkäsepän valtaistuin »Syli suutarille sijaa», oli hänen virkapaikkansa alana sivuikkunan edessä, ja siinä kun mestari köyrynä istui, pisteli ja pujotteli ja ojenteli syltään sekä väliin seisoi konkka jalkana kehräten pikilankaa, syntyi kaikenlaista jalkinetta pieksusta ja saappaasta alkaen upokkaaseen ja korvalopposeen asti.
Pimeästä pimeään, illalla vielä kynttilän valossa kenkäseppä kyökytti,niin että hartiat painuivat yhä köyrymmiksi, peukalo hiertyi pikiseksi, ja pikilanka puristi kouriin syvät uurteet.”

Suutarin työ oli siis vaativa, kuten Paulaharjukin kuvailee. Esitän alla lisää suutarin kenkien teon työvaiheista. Kuvat ovat koottu teoksesta ”How to Make a Shoe. BY JNO. P. HEADLEY, 1882.” (The Project Gutenberg License) Huomattava on se, että kengän teon työvaiheita on paljon enemmän kuin kuvasarja osoittaa.Suutarin shoemaker work tyon vaiheet

Taitavaa kenkien tekijää ja käsityöläistä on tarvittu aina

On ilmeistä, että ihminen on tarvinnut taitoa tehdä itselleen suojia ja työkaluja siitä ajasta lähtien kun ensimmäiset ihmisiksi kutsut ovat olleet maapallollamme. Ihminen ja yhteisöt tarvitsivat jo alkukodissamme taitoa tehdä apuvälineitä esimerkiksi ruoan hankintaan ja käsittelyyn sekä taisteluun. Ihmisyhteisöjen oli opeteltava uusia elämisen mahdollistavia taitoja siirtyessä lämpimästä Afrikasta pohjoisempien alueiden kylmempään ilmanalaan. Jotta selvittiin kylmästä ja iho pidettyä lämpimänä ja jalat toimintakuntoisina oli osattava nahkan muokkaaminen, leikkaaminen ja neulominen. Käsityötaito on periytynyt mitä ilmeisimmin sukupolvelta toiselle. Materiaalit, työvälineet ja tarpeet ovat olleet kullekin ajalle omansa. Suuremmissa yhteisöissä on ollut mitä todennäköisimmin käsityön erikoisosaajia kuten esimerkiksi taitavia kenkien tekijöitä ja korjaajia. Heidän erityistaitoansa on käytetty jo varhain hyväksi suurempienkin käsityötarpeiden tyydyttämiseksi esimerkiksi sotajoukon vaatettamisessa.

Kenkien valmistamisen parhaiten taitavat olivat tärkeitä myös pienemmissä perhe- ja sukuyhteisöissä. Ammattinimikkeiden tultua keskiajalla käyttöön heitä alettiin suutareiksi. Yhteisön jäsenistä on valikoitunut kenkien samoin kuin vaatteiden muokkaaja ja valmistaja. Tämän työn tekijäksi tuloon on ollut vaikuttamassa todennäköisesti muun muassa yhteisön tavat, kulttuuriperinne ja kyvykkyys. Voi hyvin uskoa myös esimerkiksi likinäköisyyden tai muun rajoittuneisuuden olleen vaikuttamassa kenestä yhteisön jäsenestä tuli käsi- ja tarvetyön eli esimerkiksi suutari. Kaikki eivät voineet eivätkä kyenneet osallistumaan metsästykseen ja ruoan hankintaan.

Kenkien materiaali saatiin eläimistä ja luonnosta

Kenkien tekijät ja käyttäjät ovat turvautuneet asuinympäristöstä saatavaan materiaaliin ja ainekseen sekä niin villi- kuin kotieläinten nahkaan. Kenkien materiaalina on käytetty niin eläinten nahkaa kuin puuta sekä muita luonnosta saatavia materiaaleja. Nahka on ollut käytännöllinen materiaali. Huolellisesti valmistettuna ja käyttöhuollettuna se on olut myös kestävä ja miellyttävä käyttää. Nahkaa käytettiin niin asuin majan, vaatteiden kuin kenkien valmistuksessa. Sitä oli mahdollisuus muokata, leikata ja käsitellä jo kivikaudella. Se kesti myös pintakäsiteltynä hyvin sään vaihteluita. Puuta on käytetty myös yleisesti kenkien valmistusmateriaalina. Puukengät pysyi nikkaroimaan hyvin niin talonpoika kuin torpparikin itse. Jalkineiden kylmän ja talven kestävyyttä on parannettu esimerkiksi lampaista saatavalla villalla sekä pellavalla, heinällä ja oljilla.

Jalkojen yksilöllisyys huomioitiin

Suutari teki kullekin ihmiselle yksilölliset kengät. Kenkiä pidettiin jalassa säällä kuin säällä, yleensä niin pitkään kuin voitiin. Niitä huollettiin ja korjattiin tarpeen tullen. Kenkiä ja niiden tekijää, suutaria arvostettiin. Suutari tiesi yleensä myös oman arvonsa kyläläisten silmissä.

Suutarit ja muut käsityöläiset yhteisön palveluksessa

Tarkastellessa niin suutareita kuin muiden käsityöläisten ja heidän ammattikuntien kehittymistä, on hyvä muistaa, että että suurin osa kansasta eli 1800 -luvun lopullakin kaupunkien ulkopuolella. Suomen niemimaalla ja sen pohjoisosissa arvellaan eläneen 1300 -luvulla alle 100 000 ihmistä. 10 prosenttia heistä asui kaupungeissa, joita oli muutama. Tuolloin rakennettiin ensimmäiset kaupungit, Turku, Ulvila ja Porvoo. Maa oli hyvin harvaan asuttu. Kylät olivat muutaman talon keskittymiä. Suurin osa kansasta asui rannikkoseudulla ja sen läheisyydessä sekä nykyisen Lounais-Suomen, Kokemäenjoen, Pirkkalan, Hämeenlinnan sekä Savonlinnan alueilla. Näiden lisäksi voidaan mainita pohjalaisten väestökeskittymä nykyisen Vaasan ja Kyröjoen alueella. Alueet näistä pohjoiseen ja rannikolta sisämaahan olivat saamelaisten elinalueita. Ne olivat myös eränkäyntialueita muille suomalaisille. Heidän elinkeinojaan olivat karjatalous, metsästys, kalastus ja keräily sekä kaskenpoltto. Saamelaiset harjoittivat noihin aikoihin ”kesytetyn” peuran eli poron laiduntamista. Myös turkiskauppaa alettiin käymään.

Keskiajalta lähtien Ruotsin kruunu perusti Suomen alueelle lisää kaupunkeja ja kyliä. Tämän lisäksi valtakunnan väestömäärä kasvoi. Suutareiden samoin kuin muiden käsityöläisten tarve lisääntyi. Ihmisiä oli paljon yhdellä alueella ja heidän päivittäiseen elämiseen tarvittiin käsitöitä ja niiden tekijöitä. Moniosaamisesta siirryttiin erityisosaamiseen ja käsityön tekeminen muuttui yhä ”ammattimaisemmaksi”. Myös käsityöläisten apulaitteet ja koneet kehittyivät.

Ruotsin valtakunnan synty ja hallinnollinen ohjaus loi raamit ja perustan käsityöammattikuntien syntyyn, niistä käytettävien termien käyttöön ja toimintaan. Kruunu ei kuitenkaan kahlinnut ja halvaannuttanut perinteisen käsityön tekemisen kulttuuria kylissä ja taloissa. Ruotsin syntyvaiheista lähtien, eli noin 1250 -1300 väliseltä ajalta, Suomen niemimaalla olevien ”suutareiden” kuten muidenkin käsityöläisten mahdollisuutta harjoittaa ammattiaan rajoitettiin lailla.

Maunu Eerikinpojan maanlaki otettiin Ruotsin valtakunnassa virallisesti käyttöön noin vuosina 1347–1352 ja kaupunginlaki noin vuosien 1347–1360 välillä. Niillä pyrittiin muun muassa rajoittamaan ammatinharjoittamista ja näin hallitsemaan kaupankäyntiä. Käsityötuotanto ja tällä tavoin elantonsa hankkijat sekä heiltä saatavat verotulot haluttiin saada kontrolliin, varsinkin kaupungeissa.

Suutari shoemaker 3-001 pi

Kustaa Vaasan aikana, vuonna 1546, säädettiin ensimmäistä kertaa erikseen ammattien harjoittamisesta kaupungeissa. Ammatteja koskevia lakeja säädettiin lisää aina 1600 -luvun alkuun. Tällöin oltiin valtakunnassa sellaisessa tilassa, että siellä vallitsi ammattikuntapakko. Valtakuntaan määrättiin ammattikuntajärjestys vuonna 1621, johon perustuvat vanhimpien ammattien säännökset. Tästä lähtien muun muassa suutareiden ammattikunnan työn laatua, hintaa ja ansiotasoa määritti suutareiden ammattikunnan yhteinen kokous. Se päätti kaikista jäseniensä ammattiin liittyvistä asioista.

Maaseudulla tehtävää käsityötä ei siis erityisesti kielletty Ruotsin valtakunnassa. Kruunu ymmärsi valtakunnan olosuhteiden asettamat vaatimukset käsitöiden tekemiselle perustamalla vuonna 1680 pitäjänkäsityölaitoksen valtakuntaan. Laaja maa ja vaikeakulkuiset tiet sekä pitkät välimatkat olivat muun muassa syitä, minkä takia maaseudunkin käsitöiden tarve oli tyydytettävä. Kaupungeissa toimivat ammattilaiset eivät kyenneet suoriutumaan tästä tehtävästä.

Lait sallivat ja mahdollistivat pienen määrän käsityöläisiä, kuten räätäleiden, seppien ja suutareiden, tehdä töitä kaupunkien ulkopuolisissa pitäjissä. Heidän kuului tehdä käsitöitä maaseudun välttämättömiin tarpeisiin. Ne maalla olevat käsityöläiset, jotka kruunu katsoi olevan liikaa, käskettiin siirtyä kaupunkeihin. Kruunun tavoitteena oli varmistaa kaupunkien käsityöläisten toimeentulo sekä heiltä saatavat verotulot. Maalla suoritettavaa käsityötä valvottiin ja rajattiin. Maaseudulle määrättiin ammatit ja niiden tekijöiden määrä.

Porvari-, pitäjän-, aatelisten palkka-, sotaeläke-, kylä-, talonpoika- ja epävirallinen suutari

Tilanne oli siis 1600 -luvun lopulla sellainen, että kaupungeissa oli laillistetuttuina käsityöläiset, porvarit, kuten suutarit, räätälit ja sepät. Tämän lisäksii näitä ammatteja harjoitti maaseutupitäjissä pitäjää kohti virallistetut käsityöläiset.

Pitäjänkäsityöläisten ryhmä toisena oli suurin ja heidän velvollisuutenaan oli palvella pitäjän väkeä ammatissaan kuten esimerkiksi pitäjän suutarina.

Kolmantena ryhmänä olivat aatelisien, sahojen ja ruukkien palkkaamat käsityöläiset. Näiden lisäksi entisille sotilaille annettiin oikeus ansaita elantonsa käsitöillä kuten olemalla kylänsä suutarina.

Maaseudulla oli vielä viides käsityöammatin harjoittajaryhmä eli kylien kanssa sopimuksen tehneet käsityöläiset eli esimerkiksi kyläsuutarit, -sepät ja -räätälit. He olivat sopimuksella kylän ”laillisessa” huomassa, sillä heillä paikka ja asema kyläläisten palveluksessa sekä vakituinen asunto.

Sitten oli vielä epäviralliset käsityöläiset, joita on kutsuttu myös torpparikäsityöläisiksi eli esimerkiksi torppariseppä tai -suutari. Tämä ei tarkoita sitä, että epäviralliset ammatinharjoittajat olisivat olleet laittomia tai kiellettyjä.

Näiden kaikkien käsityöammatin harjoittajien lisäksi oli seitsemäntenä ryhmänä talonpojat itse. Heillä oli ”perinteinen” oikeus tehdä käsityötuotteita omaan tarpeeseen eli olla esimerkiksi kotisuutarina, -räätälinä ja -seppänä.

Valtakunnassa oli siis näin ollen ainakin 7 käsityöammattiryhmää kutakin käsityöammattia kohtaan joko virallisena tai epävirallisena. Näin tuon ajan ihmisten kengät, vaatteet ja työkalut sekä laitteet saatiin valmistettua ja pidettyä kunnossa niin kaupungeissa kuin maallakin.

Voi hyvin kuvitella, että pitäjän ja kylien taloissa ja pajoissa oli vilskettä. Jos talossa ei itse suutaroitu, räätälöity tai sepitetty, kiersi siellä muun muassa pitäjänsuutareita, epävirallisia kyläsuutareita tai ”sotilassuutareita”. He hoitivat työnsä tilauksien mukaisesti. Esimerkiksi suutarit kiersivät ja tekivät pitäjän kylissä ja taloissa tilausten mukaan töitä niille joilla oli mahdollisuus maksaa palkka ylöspidolla, luontaistuottein ja, tai rahalla.

Teeseitse -suutarointi

Myös kodeissa ja kylissä tehtiin lakien säätämisestä huolimatta edelleen käsin mitä tarvittiin. Muun muassa suutarin, sepän ja muiden käsityöläisten töitä tehtiin kaupunkien ulkopuolella kuten ennenkin, mutta epävirallisesti. Talonpoikien parissa käsityöammatti oli erityisesti 1700 -luvulla tärkeä ja perinteinen keino tulla toimeen talon perimysjärjestyksessä nuoremmille pojille. Heitä laitettiin mieluiten sepän oppiin, mutta myös koulutettavaksi suutareiksi ja räätäleiksi. Kylissä ja perheissä oli käsitöiden moniosaajia. Talon isännät, torpparit ja muut eläjät tekivät itse ne työt käsin, jotka osasivat. He tilasivat tarvittaessa kylän tai naapurikylän erikoisosaajan valmistamaan vaativimpia tarvekaluja. Kylissä oli otaksuttavasti moniosaajia ja myös pelkästään tietyn käsityön tekijöitä. ”Ammattinimikkeet” ja eriytyminen tiettyjen käsitöiden tekijöiksi ei ollut vielä 1800 -luvun alkupuolella tavallista Suomen Suuriruhtinaskunnan kylissä ja erämaissa.

Teollisuus ohitti suutarit 1870 -luvulla

Suutareita ja muita käsityöläisiä tarvittiin yhä enemmän 1800 -luvun alkupuolella. Virallisten käsityöammatin harjoittajien määrä maaseudulla kasvoi kaksinkertaiseksi 1800 -luvun alusta 1850 -luvulle. Tähän oli ilmeisenä syynä väestön kasvu sekä tuotannon erikoistuminen ja vaurastuminen. Kasvu oli suhteessa suurempi kuin kaupungeissa. Tähän lienee ollut syynä se, ettei maaseudun ammateilla ollut niin tehokasta säätelymekanismia kuin kaupungeissa. Teollisuuden parissa olleiden työntekijöiden määrä ohitti perinteisten käsityöläisten määrän 1870 -luvulla.

Lopuksi

Niin jäivät sinne ajan taakse työntouhuun kyläsuutarit, pikikourat. Tässä on vielä lopuksi Samuli Paulaharjun kuvausta suutarista teoksessa ”Rintakyliä ja larvamaita, Kurikan vanhaa elämää”:

”Pian istui penkin ääressä mies matalana köyryselkänä, repi sutena suurta sonnin nahkaa, pikipeukalona sujutteli pieksunpohjaa, pisteli naskalilla ja nakutteli ja sanoi: »Kyllä kuollusen nahkaa onniin paljo, kun elävä polokoo.» Ja nahan tuoksuinen, pieltä hajahtava ilmapiiri oli ahertajan ympärillä sekä aina silloin tällöin talon tenavia antamassa lisätuntua. Heti pistettiin paapalle pieksua,isäpaappojen ruskeaa ilttikenkää, jonka pohjat oli sivallettu vuodan parhaasta selkänahasta, puon puolesta, iltti koipisuikaleesta, notkea ruojus vasikannahasta. Tuli pieksu, nysänenä, kantapää irvisteli sammakan suuna, tuli toinenkin, ja mestari näpräili kenkäparin ruojuhunreimistä toisiinsa suutarinsolmella, nakkasi lattialle ja sanoi: »Siin on yks’.» Ja alkoi toista paria. Välillä vain piti vyhdetä uutta pikilankaa. Kyynärpää ja käsivarsi oli suutarin vyhdinpuuna, polvenpäällys kehruupuuna, pikilappu loppusivalluksena. Lähti mestarin polvilta taas pieksupareja.

Suutari on talossa Paulaharju Härmän aukeilta Public Domain-001

Saivat jo lapsetkin omansa, kietaisivat heti koipiinsa ja kapistivat pihalle. Lopuksi tuli mustaa saapasta,oikein väärällä lestalla tehtyä, tuli oikoosella lestalla laitettua akkaväen kenkua. Omitekoisin koivunauloin, piikein, suutari niitä nakutteli kokoon. Eikä saanut naru puuttua pohjasta. Sikavallin mestarikin panetti narun, asteli kirkonmäellä ja ihasteli: »Jopas nyt narajaa!» Joskus piti vanhoille paapoille tehdä vanhojen paappojen pikisauma-saappahat. Ne tehtiin vain neulomalla.

Aamusta iltaan kenkäseppä istua kyrjytti ja oikoi käsiään, pistäisi tenavaa naskalilla ja naurahti: »Syli sijaa suutarilleni» Ja samalla pisteli pikilankaisia tikkiä, nykinarua ja laususkeli: »Tuuma ja tikki, sanoo Hippi, jons’ei pirä, niin menköhön rikki. Ei se ennen ratkee, ennenkö lanka kätkee.» Vanha pikipeukalo teki hartaana tärkeää työtänsä, pisti ja nakutteli kuin hyvään käyntiin vedetty konesvärkki— pitkän päivän kuluksi tuumaillen maailmanmenoa. Oli siinä aikaa tuumailla— kädet vain sekä pikilanka liikkuivat tuttua tietänsä. Oli aikaa vaikka lauleskella. Entinen kenkämestari pistäisi naskalin aina välillä nenänsä alle, ylähuulen kopruun, nykipikilankaa ja hyvää tahtia pitäen lunutteli raukkaansa: »Sii monga, pekkai, rungen effir, första,venttai..  pöhö-höhö— höö!» Sitten nakutteli vasaralla neuletta ja yrisi: »Surirattai, surirattai, surirattariurallaa!»”

Käytin ”Suutari” -osion lähteinä oman perustiedon, tekstissä ja kuvissa esittämieni tekijöiden teosten lisäksi muun muassa seuraavia:

Darja Heikkilän teosta: Käsityön ammatillinen opetus Suomessa 1700-luvulta nykypäiviin

Liisa Nordmannin artikkelia: Siltamäen ja Suutarilan nimien historiaa

 

© Jari J Tuomisto

Suutari, kenkäseppä, pikikoura – Pihapiiri ennen osa 4