Suutari, kenkäseppä, pikikoura – Pihapiiri ennen osa 4

Jalkinetta pieksusta ja saappaasta alkaen upokkaaseen ja korvalopposeen

Talon isännillä oli tapana pyytää suutari käymään talossa kerran vuodessa.Tämä tapahtui monesti ennen talven tuloa syksyllä. Suutari valmisti kengät talon väelle. Hän korjasi lisäksi kengät, joille talonväki itse ei ollut mahtanut mitään. Samuli Paulaharju kertoo suutarista ja hänen töistään teoksessaan Suomenselän wieriltä, vuodelta 1930, sivuilla 195-196:

”Hyvä oli suutarikin, vaikkei hän toki ollutkaan niin korkea virkamies eikä niin suuripalkkainen kuin seppä. Silti kyllä häntäkin isännän piti käydä tietelemässä: — Milloinkahan suutari joutaa? Meiän nahat ovat jo valmiit. Suutari lupasi ja tuli heti, kun aikaa sai. Pikikouraisena hän omin neuvoin tulla kyökytti kantaen polvi hihnassa arkkua ja lestanippua olallaan kuin haarakasta teinin pussia. Ja kun suutari kalahdutti kymmenisen lesti nippunsa lattialle ja lateli arkkunsa sisällön sivupenkille, niin oli siinä kampetta kaikenlaista: vasaroita ja veitsiä, pikipallia ja pikilankaa, naskaleita viisin, kuusin, harjaksia, ruusupuita, vanhoja kellon rattaita ja luupuikkoja. Näki kyllä, että mestari oli tullut taloon.

1. Suutari shoemaker-001Kevättalvella Marian tienoissa tämä tavallisesti tapahtui, ja talo itse oli jo etukäteen huolehtinut kenkänahat kuntoon. Nahat oli karvattu ja parkittu, kuivattu ja hierottu, joskus vielä puristeltu nahkamyllyssä. Oli jäljellä itse nahkojen päämestarin, suutarin, saavuttua enää vain viimeinen pehmitys, pihtisuun käyttö. Suutari itse piteli nahkaa pihtisuun sarvissa, ja talon miehet kingottelivat sitä kangilla. Sitten suutari siveli nahan lämpöisellä terva-talivoiteella, kääräisi kokoon ja käänteli nyyttiään pölkynpäässä, kun miehet kaksin puumoukarein, nahkakurikoin, sitä vuorovuoroon moikottivat. Tervatynnyrin pohjalle laitettiin jostakin ovesta lava, jasiinä mestari veteli ja leikkeli nahasta kaikenlaisia kengäntarpeita.

Pieksut-001
Karvakengät Paulaharju Härmän aukeilta Public Domain-001

Avonaiseen silakkanelikon puoliskoon naulattiin nahkainen kansi, ja se oli kenkäsepän valtaistuin »Syli suutarille sijaa», oli hänen virkapaikkansa alana sivuikkunan edessä, ja siinä kun mestari köyrynä istui, pisteli ja pujotteli ja ojenteli syltään sekä väliin seisoi konkka jalkana kehräten pikilankaa, syntyi kaikenlaista jalkinetta pieksusta ja saappaasta alkaen upokkaaseen ja korvalopposeen asti.
Pimeästä pimeään, illalla vielä kynttilän valossa kenkäseppä kyökytti,niin että hartiat painuivat yhä köyrymmiksi, peukalo hiertyi pikiseksi, ja pikilanka puristi kouriin syvät uurteet.”

Suutarin työ oli siis vaativa, kuten Paulaharjukin kuvailee. Esitän alla lisää suutarin kenkien teon työvaiheista. Kuvat ovat koottu teoksesta ”How to Make a Shoe. BY JNO. P. HEADLEY, 1882.” (The Project Gutenberg License) Huomattava on se, että kengän teon työvaiheita on paljon enemmän kuin kuvasarja osoittaa.Suutarin shoemaker work tyon vaiheet

Taitavaa kenkien tekijää ja käsityöläistä on tarvittu aina

On ilmeistä, että ihminen on tarvinnut taitoa tehdä itselleen suojia ja työkaluja siitä ajasta lähtien kun ensimmäiset ihmisiksi kutsut ovat olleet maapallollamme. Ihminen ja yhteisöt tarvitsivat jo alkukodissamme taitoa tehdä apuvälineitä esimerkiksi ruoan hankintaan ja käsittelyyn sekä taisteluun. Ihmisyhteisöjen oli opeteltava uusia elämisen mahdollistavia taitoja siirtyessä lämpimästä Afrikasta pohjoisempien alueiden kylmempään ilmanalaan. Jotta selvittiin kylmästä ja iho pidettyä lämpimänä ja jalat toimintakuntoisina oli osattava nahkan muokkaaminen, leikkaaminen ja neulominen. Käsityötaito on periytynyt mitä ilmeisimmin sukupolvelta toiselle. Materiaalit, työvälineet ja tarpeet ovat olleet kullekin ajalle omansa. Suuremmissa yhteisöissä on ollut mitä todennäköisimmin käsityön erikoisosaajia kuten esimerkiksi taitavia kenkien tekijöitä ja korjaajia. Heidän erityistaitoansa on käytetty jo varhain hyväksi suurempienkin käsityötarpeiden tyydyttämiseksi esimerkiksi sotajoukon vaatettamisessa.

Kenkien valmistamisen parhaiten taitavat olivat tärkeitä myös pienemmissä perhe- ja sukuyhteisöissä. Ammattinimikkeiden tultua keskiajalla käyttöön heitä alettiin suutareiksi. Yhteisön jäsenistä on valikoitunut kenkien samoin kuin vaatteiden muokkaaja ja valmistaja. Tämän työn tekijäksi tuloon on ollut vaikuttamassa todennäköisesti muun muassa yhteisön tavat, kulttuuriperinne ja kyvykkyys. Voi hyvin uskoa myös esimerkiksi likinäköisyyden tai muun rajoittuneisuuden olleen vaikuttamassa kenestä yhteisön jäsenestä tuli käsi- ja tarvetyön eli esimerkiksi suutari. Kaikki eivät voineet eivätkä kyenneet osallistumaan metsästykseen ja ruoan hankintaan.

Kenkien materiaali saatiin eläimistä ja luonnosta

Kenkien tekijät ja käyttäjät ovat turvautuneet asuinympäristöstä saatavaan materiaaliin ja ainekseen sekä niin villi- kuin kotieläinten nahkaan. Kenkien materiaalina on käytetty niin eläinten nahkaa kuin puuta sekä muita luonnosta saatavia materiaaleja. Nahka on ollut käytännöllinen materiaali. Huolellisesti valmistettuna ja käyttöhuollettuna se on olut myös kestävä ja miellyttävä käyttää. Nahkaa käytettiin niin asuin majan, vaatteiden kuin kenkien valmistuksessa. Sitä oli mahdollisuus muokata, leikata ja käsitellä jo kivikaudella. Se kesti myös pintakäsiteltynä hyvin sään vaihteluita. Puuta on käytetty myös yleisesti kenkien valmistusmateriaalina. Puukengät pysyi nikkaroimaan hyvin niin talonpoika kuin torpparikin itse. Jalkineiden kylmän ja talven kestävyyttä on parannettu esimerkiksi lampaista saatavalla villalla sekä pellavalla, heinällä ja oljilla.

Jalkojen yksilöllisyys huomioitiin

Suutari teki kullekin ihmiselle yksilölliset kengät. Kenkiä pidettiin jalassa säällä kuin säällä, yleensä niin pitkään kuin voitiin. Niitä huollettiin ja korjattiin tarpeen tullen. Kenkiä ja niiden tekijää, suutaria arvostettiin. Suutari tiesi yleensä myös oman arvonsa kyläläisten silmissä.

Suutarit ja muut käsityöläiset yhteisön palveluksessa

Tarkastellessa niin suutareita kuin muiden käsityöläisten ja heidän ammattikuntien kehittymistä, on hyvä muistaa, että että suurin osa kansasta eli 1800 -luvun lopullakin kaupunkien ulkopuolella. Suomen niemimaalla ja sen pohjoisosissa arvellaan eläneen 1300 -luvulla alle 100 000 ihmistä. 10 prosenttia heistä asui kaupungeissa, joita oli muutama. Tuolloin rakennettiin ensimmäiset kaupungit, Turku, Ulvila ja Porvoo. Maa oli hyvin harvaan asuttu. Kylät olivat muutaman talon keskittymiä. Suurin osa kansasta asui rannikkoseudulla ja sen läheisyydessä sekä nykyisen Lounais-Suomen, Kokemäenjoen, Pirkkalan, Hämeenlinnan sekä Savonlinnan alueilla. Näiden lisäksi voidaan mainita pohjalaisten väestökeskittymä nykyisen Vaasan ja Kyröjoen alueella. Alueet näistä pohjoiseen ja rannikolta sisämaahan olivat saamelaisten elinalueita. Ne olivat myös eränkäyntialueita muille suomalaisille. Heidän elinkeinojaan olivat karjatalous, metsästys, kalastus ja keräily sekä kaskenpoltto. Saamelaiset harjoittivat noihin aikoihin ”kesytetyn” peuran eli poron laiduntamista. Myös turkiskauppaa alettiin käymään.

Keskiajalta lähtien Ruotsin kruunu perusti Suomen alueelle lisää kaupunkeja ja kyliä. Tämän lisäksi valtakunnan väestömäärä kasvoi. Suutareiden samoin kuin muiden käsityöläisten tarve lisääntyi. Ihmisiä oli paljon yhdellä alueella ja heidän päivittäiseen elämiseen tarvittiin käsitöitä ja niiden tekijöitä. Moniosaamisesta siirryttiin erityisosaamiseen ja käsityön tekeminen muuttui yhä ”ammattimaisemmaksi”. Myös käsityöläisten apulaitteet ja koneet kehittyivät.

Ruotsin valtakunnan synty ja hallinnollinen ohjaus loi raamit ja perustan käsityöammattikuntien syntyyn, niistä käytettävien termien käyttöön ja toimintaan. Kruunu ei kuitenkaan kahlinnut ja halvaannuttanut perinteisen käsityön tekemisen kulttuuria kylissä ja taloissa. Ruotsin syntyvaiheista lähtien, eli noin 1250 -1300 väliseltä ajalta, Suomen niemimaalla olevien ”suutareiden” kuten muidenkin käsityöläisten mahdollisuutta harjoittaa ammattiaan rajoitettiin lailla.

Maunu Eerikinpojan maanlaki otettiin Ruotsin valtakunnassa virallisesti käyttöön noin vuosina 1347–1352 ja kaupunginlaki noin vuosien 1347–1360 välillä. Niillä pyrittiin muun muassa rajoittamaan ammatinharjoittamista ja näin hallitsemaan kaupankäyntiä. Käsityötuotanto ja tällä tavoin elantonsa hankkijat sekä heiltä saatavat verotulot haluttiin saada kontrolliin, varsinkin kaupungeissa.

Suutari shoemaker 3-001 pi

Kustaa Vaasan aikana 1546 säädettiin ensimmäistä kertaa erikseen ammattien harjoittamisesta kaupungeissa. Ammatteja koskevia lakeja säädettiin lisää aina 1600 -luvun alkuun. Tällöin oltiin valtakunnassa sellaisessa tilassa, että siellä vallitsi ammattikuntapakko. Valtakuntaan määrättiin ammattikuntajärjestys vuonna 1621, johon perustuvat vanhimpien ammattien säännökset. Tästä lähtien muun muassa suutareiden ammattikunnan työn laatua, hintaa ja ansiotasoa määritti suutareiden ammattikunnan yhteinen kokous. Se päätti kaikista jäseniensä ammattiin liittyvistä asioista.

Maaseudulla tehtävää käsityötä ei siis erityisesti kielletty Ruotsin valtakunnassa. Kruunu ymmärsi valtakunnan olosuhteiden asettamat vaatimukset käsitöiden tekemiselle perustamalla vuonna 1680 pitäjänkäsityölaitoksen valtakuntaan. Laaja maa ja vaikeakulkuiset tiet sekä pitkät välimatkat olivat muun muassa syitä, minkä takia maaseudunkin käsitöiden tarve oli tyydytettävä. Kaupungeissa toimivat ammattilaiset eivät kyenneet suoriutumaan tästä tehtävästä.

Lait sallivat ja mahdollistivat pienen määrän käsityöläisiä, kuten räätäleiden, seppien ja suutareiden, tehdä töitä kaupunkien ulkopuolisissa pitäjissä. Heidän kuului tehdä käsitöitä maaseudun välttämättömiin tarpeisiin. Ne maalla olevat käsityöläiset, jotka kruunu katsoi olevan liikaa, käskettiin siirtyä kaupunkeihin. Kruunun tavoitteena oli varmistaa kaupunkien käsityöläisten toimeentulo sekä heiltä saatavat verotulot. Maalla suoritettavaa käsityötä valvottiin ja rajattiin. Maaseudulle määrättiin ammatit ja niiden tekijöiden määrä.

Porvari-, pitäjän-, aatelisten palkka-, sotaeläke-, kylä-, talonpoika- ja epävirallinen suutari

Tilanne oli siis 1600 -luvun lopulla sellainen, että kaupungeissa oli laillistetuttuina käsityöläiset, porvarit, kuten suutarit, räätälit ja sepät. Tämän lisäksii näitä ammatteja harjoitti maaseutupitäjissä pitäjää kohti virallistetut käsityöläiset.

Pitäjänkäsityöläisten ryhmä toisena oli suurin ja heidän velvollisuutenaan oli palvella pitäjän väkeä ammatissaan kuten esimerkiksi pitäjän suutarina.

Kolmantena ryhmänä olivat aatelisien, sahojen ja ruukkien palkkaamat käsityöläiset. Näiden lisäksi entisille sotilaille annettiin oikeus ansaita elantonsa käsitöillä kuten olemalla kylänsä suutarina.

Maaseudulla oli vielä viides käsityöammatin harjoittajaryhmä eli kylien kanssa sopimuksen tehneet käsityöläiset eli esimerkiksi kyläsuutarit, -sepät ja -räätälit. He olivat sopimuksella kylän ”laillisessa” huomassa, sillä heillä paikka ja asema kyläläisten palveluksessa sekä vakituinen asunto.

Sitten oli vielä epäviralliset käsityöläiset, joita on kutsuttu myös torpparikäsityöläisiksi eli esimerkiksi torppariseppä tai -suutari. Tämä ei tarkoita sitä, että epäviralliset ammatinharjoittajat olisivat olleet laittomia tai kiellettyjä.

Näiden kaikkien käsityöammatin harjoittajien lisäksi oli seitsemäntenä ryhmänä talonpojat itse. Heillä oli ”perinteinen” oikeus tehdä käsityötuotteita omaan tarpeeseen eli olla esimerkiksi kotisuutarina, -räätälinä ja -seppänä.

Valtakunnassa oli siis näin ollen ainakin 7 käsityöammattiryhmää kutakin käsityöammattia kohtaan joko virallisena tai epävirallisena. Näin tuon ajan ihmisten kengät, vaatteet ja työkalut sekä laitteet saatiin valmistettua ja pidettyä kunnossa niin kaupungeissa kuin maallakin.

Voi hyvin kuvitella, että pitäjän ja kylien taloissa ja pajoissa oli vilskettä. Jos talossa ei itse suutaroitu, räätälöity tai sepitetty, kiersi siellä muun muassa pitäjänsuutareita, epävirallisia kyläsuutareita tai ”sotilassuutareita”. He hoitivat työnsä tilauksien mukaisesti. Esimerkiksi suutarit kiersivät ja tekivät pitäjän kylissä ja taloissa tilausten mukaan töitä niille joilla oli mahdollisuus maksaa palkka ylöspidolla, luontaistuottein ja, tai rahalla.

Teeseitse -suutarointi

Myös kodeissa ja kylissä tehtiin lakien säätämisestä huolimatta edelleen käsin mitä tarvittiin. Muun muassa suutarin, sepän ja muiden käsityöläisten töitä tehtiin kaupunkien ulkopuolella kuten ennenkin, mutta epävirallisesti. Talonpoikien parissa käsityöammatti oli erityisesti 1700 -luvulla tärkeä ja perinteinen keino tulla toimeen talon perimysjärjestyksessä nuoremmille pojille. Heitä laitettiin mieluiten sepän oppiin, mutta myös koulutettavaksi suutareiksi ja räätäleiksi. Kylissä ja perheissä oli käsitöiden moniosaajia. Talon isännät, torpparit ja muut eläjät tekivät itse ne työt käsin, jotka osasivat. He tilasivat tarvittaessa kylän tai naapurikylän erikoisosaajan valmistamaan vaativimpia tarvekaluja. Kylissä oli otaksuttavasti moniosaajia ja myös pelkästään tietyn käsityön tekijöitä. ”Ammattinimikkeet” ja eriytyminen tiettyjen käsitöiden tekijöiksi ei ollut vielä 1800 -luvun alkupuolella tavallista Suomen Suuriruhtinaskunnan kylissä ja erämaissa.

Teollisuus ohitti suutarit 1870 -luvulla

Suutareita ja muita käsityöläisiä tarvittiin yhä enemmän 1800 -luvun alkupuolella. Virallisten käsityöammatin harjoittajien määrä maaseudulla kasvoi kaksinkertaiseksi 1800 -luvun alusta 1850 -luvulle. Tähän oli ilmeisenä syynä väestön kasvu sekä tuotannon erikoistuminen ja vaurastuminen. Kasvu oli suhteessa suurempi kuin kaupungeissa. Tähän lienee ollut syynä se, ettei maaseudun ammateilla ollut niin tehokasta säätelymekanismia kuin kaupungeissa. Teollisuuden parissa olleiden työntekijöiden määrä ohitti perinteisten käsityöläisten määrän 1870 -luvulla.

Lopuksi

Niin jäivät sinne ajan taakse työntouhuun kyläsuutarit, pikikourat. Tässä on vielä lopuksi Samuli Paulaharjun kuvausta suutarista teoksessa ”Rintakyliä ja larvamaita, Kurikan vanhaa elämää”:

”Pian istui penkin ääressä mies matalana köyryselkänä, repi sutena suurta sonnin nahkaa, pikipeukalona sujutteli pieksunpohjaa, pisteli naskalilla ja nakutteli ja sanoi: »Kyllä kuollusen nahkaa onniin paljo, kun elävä polokoo.» Ja nahan tuoksuinen, pieltä hajahtava ilmapiiri oli ahertajan ympärillä sekä aina silloin tällöin talon tenavia antamassa lisätuntua. Heti pistettiin paapalle pieksua,isäpaappojen ruskeaa ilttikenkää, jonka pohjat oli sivallettu vuodan parhaasta selkänahasta, puon puolesta, iltti koipisuikaleesta, notkea ruojus vasikannahasta. Tuli pieksu, nysänenä, kantapää irvisteli sammakan suuna, tuli toinenkin, ja mestari näpräili kenkäparin ruojuhunreimistä toisiinsa suutarinsolmella, nakkasi lattialle ja sanoi: »Siin on yks’.» Ja alkoi toista paria. Välillä vain piti vyhdetä uutta pikilankaa. Kyynärpää ja käsivarsi oli suutarin vyhdinpuuna, polvenpäällys kehruupuuna, pikilappu loppusivalluksena. Lähti mestarin polvilta taas pieksupareja.

Suutari on talossa Paulaharju Härmän aukeilta Public Domain-001

Saivat jo lapsetkin omansa, kietaisivat heti koipiinsa ja kapistivat pihalle. Lopuksi tuli mustaa saapasta,oikein väärällä lestalla tehtyä, tuli oikoosella lestalla laitettua akkaväen kenkua. Omitekoisin koivunauloin, piikein, suutari niitä nakutteli kokoon. Eikä saanut naru puuttua pohjasta. Sikavallin mestarikin panetti narun, asteli kirkonmäellä ja ihasteli: »Jopas nyt narajaa!» Joskus piti vanhoille paapoille tehdä vanhojen paappojen pikisauma-saappahat. Ne tehtiin vain neulomalla.

Aamusta iltaan kenkäseppä istua kyrjytti ja oikoi käsiään, pistäisi tenavaa naskalilla ja naurahti: »Syli sijaa suutarilleni» Ja samalla pisteli pikilankaisia tikkiä, nykinarua ja laususkeli: »Tuuma ja tikki, sanoo Hippi, jons’ei pirä, niin menköhön rikki. Ei se ennen ratkee, ennenkö lanka kätkee.» Vanha pikipeukalo teki hartaana tärkeää työtänsä, pisti ja nakutteli kuin hyvään käyntiin vedetty konesvärkki— pitkän päivän kuluksi tuumaillen maailmanmenoa. Oli siinä aikaa tuumailla— kädet vain sekä pikilanka liikkuivat tuttua tietänsä. Oli aikaa vaikka lauleskella. Entinen kenkämestari pistäisi naskalin aina välillä nenänsä alle, ylähuulen kopruun, nykipikilankaa ja hyvää tahtia pitäen lunutteli raukkaansa: »Sii monga, pekkai, rungen effir, första,venttai..  pöhö-höhö— höö!» Sitten nakutteli vasaralla neuletta ja yrisi: »Surirattai, surirattai, surirattariurallaa!»”

Käytin ”Suutari” -osion lähteinä oman perustiedon, tekstissä ja kuvissa esittämieni tekijöiden teosten lisäksi muun muassa seuraavia:

Darja Heikkilän teosta: Käsityön ammatillinen opetus Suomessa 1700-luvulta nykypäiviin

Liisa Nordmannin artikkelia: Siltamäen ja Suutarilan nimien historiaa

 

© Jari J Tuomisto

Suutari, kenkäseppä, pikikoura – Pihapiiri ennen osa 4

Seppä, rauta ja Sampo – Pihapiiri ennen osa 3

Seppä, raudan ja Sammon takoja

Raudan työstäjää ja muokkaajaa on kutsuttu kielessämme nimellä ”seppä”. Se on lainasana ja johtuu germaanisista kielistä. Sepästä on käytetty kielessämme myös nimitystä ”rautio”.

sepan kasi

Seppä on näkyvässä osassa myös kansalliseepoksessamme Kalevalassa. Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän ikuinen, oli aikaisemmin epäonnistunut Sammon taonnassa ja pyytänyt avuksi seppä Ilmarista Sammon taontatehtävään. Seppä Ilmarinen loi ja takoi Sammon.

Seppä hallitsi maata, tulta ja ilmaa. Hän oli ”yliluonnollisen” taitaja. On ilmeistä, että seppä oli yhteisössään tärkeä henkilö ja jopa palvotussa asemassa ainakin niin kutsutulla pakanallisella aikakaudella. Voi hyvin uskoa hänen olleen arvostettu henkilö myös myöhemmin kristillisellä aikakaudella.

Voi myös ajatella, että seppä on luonut perustan ensin maatalouden ja sitten yleisen koneellistumisen kehitykselle.Seppä on takonut rautaa vuosituhansien ajan hyvinvoinnin kivijalaksi. Rauta, sen takoja ja muokkaustaito yhteisöjen ja myöhemmin yhteiskuntamme tarpeisiin on ollut yhtenä tärkeänä perustana kansamme hyvinvoinnin ja muun rikkauden kehittymisessä. Rauta, seppä ja raudan muotoilu- ja muokkaustaito ovat olleet sampo kansallemme.

Seppä ja hänen apulaisensa kaivoivat järvi- ja suomaasta malmin. Tästä rautapitoisesta malmista luotiin hänen johdollaan tulen sekä hiilen avulla rauta. Tämän jälkeen seppä kasasi mustia syliä ahjoon, sytytti sylet ja puhalsi ahjon sydämmeen syttyneisiin syliin ilmaa palkeella.  Näin hän sai ahjon sydämmessä sylet hehkumaan oranssinpunaisena ja tulikuumana. Sinne hän työnsi rautaharkon pitäen sitä pitkävartisissa pihdeissään. Kun rautaharkko alkoi hehkua siirsi seppä sen alasimelle ja otti toiseen käteensä ison vasaran, jolla alkoi takoen muovata hehkuvaa rautapalasta halutuksi esineeksi.

Metallisten esineiden, laitteiden ja aseiden tarve kasvoi entisestään Suomen nimimaallakin keskiajalla. Metallien työstön erikoisosaajia eli seppiä tarvittiin siitä syystä lisää. Pitäjiin perustettiin kruunun nimissä sepän virkoja.

Rautaa tuotiin valmiina ja rautamalmina lähinnä Ruotsin mantereelta. Rautaruukkeja perustettiin myös Suomen puolelle. Suo-ja järvimalmista saatavaa rautaa käytettiin edelleen muun muassa sekoittaen sitä ominaisuuksiltaan paremmaksi pidettyyn tuontirautaan.

Kyläyhteisöissä oli ollut jo aikaisemmin niin kutsuttuja kyläseppiä. Kirkonkirjamerkintöjä on näistä pitäjänseppäryhmään kuulumattomista kylissä olleista sepistä 1700 -luvun loppupuolelta lähtien. Jos kylässä oli kyvykäs raudan käsittelemisen osaava ihminen, hänen taitoansa on käytetty hyväksi otaksuttavasti yhteisöissä ”perinteisesti” jo 1700 -luvulla ja hyvin todennäköisesti jo raudan tarpeen ja käytön yleistymisestä lähtien.

Kylä teki sopimuksen sepän kanssa. Hänelle annettiin usein maapalanen ja autettiin ehkä talkoilla talon rakentamisessakin. Häntä autettiin myös tarvittaessa asumiseen liittyvissä asioissa kuten polttopuiden hankinnassa. Seppä sai näin osan tai koko palkan luontasituotteina kyläläisiltä sepän töistään.

Talollisten rakentamat, erityisesti sepän töille tarkoitetut pajat yleistyivät 1800 -luvun lopulla pihapiireissä. Talossa itsenäisesti tehtyjen sepäntöiden lisäksi kiertävät pitäjän sepät tekivät sepän töitä isännälle hänen tarpeensa mukaan. Talon isäntä tai renki takoivat ja korjasivat myös itse yksinkertaisempia rautatöitä. Seppä sai palkan ja ylöspidon talosta.

Sepän paja ja sen sisustus

Raudan käytön historiaa

Metallien käyttö ja sen yleistyminen on liittynyt ihmisten tapaan elää eri aikakausina. Voi hyvin uskoa metallien tarpeen liittyneen aluksi metsästys- ja muiden aseiden kehittämiseen. Polvijärven Solasta ja Suomussalmen Kukkosaaresta kaivettujen löydösten perusteella on Suomen niemimaalla ainakin käytetetty ja mahdollisesti työstetty pronssisia kourutalttoja, nuolien kärkiä ja myös koruesineitä jo 3000 – 2000 eaa. Vaikka löydöksiä on löydetty jo tuolta ajalta, katsotaan Suomessa pronssikauden metallien käytön yleistyä ja levitä hitaasti 1800 – 1300 eaa. On huomattava se, ettei pronssin raaka-aineita tinaa ja kuparia saatu Suomen maaperästä, vaan se oli tuotava ulkopuolelta. Sitä saatiin niin idästä kuin lännestä.

Arkeologisten löydösten perusteella voidaan uskoa, että soista ja järvien pohjasta saatavista rautaa sisältävästä aineksesta on pelkistetty rautaa Suomen niemimaalla jo 300 – 200 eaa.

Metallien tarve kasvoi ihmisten asetuttua aloilleen, esimerkiksi karjataloutta ja viljelyä harjoittamaan. Yhteisöjen elämän turvaamiseen liittyivät myös aseet ja niiden kehittäminen. Tarvittiin metalleja monenlaisten työvälineiden ja muiden apulaitteiden sekä aseiden kehittämisessä. Niistä haluttiin saada entistä kestävämpiä ja tehokkaampia.

Raudan ja siitä työstetyn teräksen ominaisuudet kestävyyden ja kovuuden suhteen olivat ylivoimaiset verrattuna siihen asti käytettyihin pehmeämpiin metalleihin kuten esimerkiksi pronssiin ja kupariin. Raudan selvänä etuna näihin oli myös sen saatavuus. Sitä oli kaikille tarjolla läheisillä soilla ja järvien pohjissa.

Metallien erotus ja työstötaito levisivät Suomen niemimaalla hitaasti. Ennen raudankäyttöä suurimpana syynä vähäiseen pronssin ja muiden pehmeiden metallien käyttöön oli näissä tarvitavien metallien puuttuminen maaperästä. Raudan helpompi saatavuus ja löytäminen asuinpaikkojen läheltä loivat mahdollisuuden raudan käytön yleistymiselle. Raudasta saatavien esineiden tarve oli alku sen käytölle.

Tieto ja taito raudan työstöön levisivät niin idän kuin lännen suunnista. Leviäminen tapahtui eri tahdissa rannikolla ja sisämaassa. Tähän lienee syynä kylä- ja sukuyhteisöjen väliset pitkät etäisyydet ja osin Suomen niemimaan vaikeakulkuiset maastot. Myös raudan tarve oli liikkuvalla ”paimentolaisella”, metsästäjäkeräilijällä tai eränkävijällä toinen kuin paikollaan eläneellä karjataloutta ja viljelyä harjoittavalla.

Raudan pelkistys suoraudasta ja järvimalmista

Järvimalmia saatiin järvien pohjista muun muassa haavilla ja lapioitiin soiden ruosteisista kerrostumista. Rauta-aines pelkistettiin savella ja kivillä vuoratuissa maakuopissa tai yksinkertaisissa matalissa uuneissa. Tämän jälkeen muusta aineksesta erotettu eli pelkistetty rautapalanen kuumennettiin ahjossa ja taottiin kovalla pinnalla halutun muotoiseksi esineeksi. Voi hyvin otaksua, ettei seppä itse osallistunut aina järvimalmin ja suoraudan keräämiseen ja pelkistämispolttoon vaan tähän työhön osallistui koko yhteisö tai perhe.

Vaikka maakuoppauunit kehittyivät rannikkoseudulla ja idän vilkkaammilla kauppapaikoilla suuremmiksi ja tehokkaammiksi, säilyi raudan pelkistys maakuoppauuneissa pitkään yksittäisillä tiloilla ja kaukana muista asuvissa kyläyhteisöissä.

Järvi- ja suomalmi olivat koko keskiajan eli 1500 -luvulle asti mitä todennäköisimmin tärkein raudan lähde. Järvistä ja soista saatiin 90 prosenttisesti maalla asuvan väestön tarpeeseen rauta ja siitä työstetyt tarve-esineet ja työkalut.

Harkkohytit, joissa saatiin pelkistettyä rautaa sisältävästä maa-aineksesta yhä suurempia määriä rautaa yleistyivät. Rauta toimitettiin sepille pienempinä ja suurempina harkkoina.

1600 -luvulla Ruotsin länsiosista tuotiin kovempaa ja työstettävämpää rautaa sen itäosan eli Suomen niemimaan sepille. Suorautaa ja järvimalmia on käytetty rinnan tai yhdessä vuorimalmin kanssa yleisesti 1880 vuoteen saakka niin rautateollisuudessa kuin pienemmissä sepän pajoissa. Kuvaavaa on se, että vuosien 1850–1875 aikana Suomen suurruhtinaskunnan rautateollisuudessa käytetystä rautamalmista saatiin 75 prosenttia järvistä. Metalliteollisuuden edelleen kehittyessä järvimalmin käyttö loppui sen suuren fosforipitoisuuden takia.

Tarinaa sepistä

Samuli Paulaharju kertoo sepästä ja hänen arvostuksestaan sekä töistään kirjassaan ”Härmän aukeilta” vuodelta 1932 sivulta 74 seuraavaa:

”YKS SEPPÄ ON PAREE KUN KYMMENEN PAPPIA!” ”Vanha härmäläinen näin arvioi mustaa miestä, joka nokisessa pajassa tuimana moikotti alasinta ja piti kurissa tulta sylkevää rautaa. Seppä oli kaikkein tarpeellisin virkamies koko mailla. Sen kovista kourista kirposivat kaikki talon rautakalut pienistä pärekattonauloista kuokkiin ja aitan lukkoihin asti. Sepättä ei lakeuksia asuttu, ei saatu taloakaan pystyyn, eikä liioin kuokittu kytömaita.

Raudatta ei tultu toimeen eikä raudan takojatta. Kunnollinen seppä piti olla jokaisessa hyvässä kylässä, ellei ollut oikeata seppää, tarvittiin ainakin paja. Monessa isossa talossa olikin paja. Mutta entiseen aikaan oli parhaissa kylissä yhteinen kylänpaja, jossa koko kyläkunnan rautatyöt toimitettiin. Yhteisin voimin paja oli rakennettu, ja yhteisesti sitä koetettiin pitää kunnossakin.

Nukalan neljän talon kylänpaja oli kaivettu mäen kylkeen, kasattu kuin kivinavetta harmaista mulkkeroista niin,että vain pääty ja kolme hirsikertaa oli puuta. Mattilassa oli yhteispaja, samoin Hakolassa, Hiilissä, Voltissa, Heikkilässä ja Köykkärissä. Pastupakassa oli niin kova ja merkillinen pajalaitos, että heti heitettiin katto ilmaan, jos pajaan mentiin pyhänä kalkuttelemaan. Kankahankylän takomahuoneena oli Kovaasimen äijän entinen tupamökki, Keskikylä oli rakentanut sepän virkahuoneen luoman rantaan, Ala-Matti-vainaankartanon taakse, ja piriiläisten paja kyhjötti kylän laidassa, teiden risteyksessä. Porrenmäellä on vieläkin puolilahona ja katotonna kylän entinen pajaröttelö, ja Vähän-Pesoolan ikivanha yhteispaja, jo 1700-luvulla rakennettu, on Pesoolan Kaapoon hallussa kylätien vieressä, vastapäätä vanhaa tuulimyllyä. Mutta Isoossa-Pesoolassa eletään vielä niinkuin ennenkin.

Vanha harmaa kylänpaja kyköttää aivan kuten entis ukkojenkin aikoina luoman töyrällä, Pesoolan sillan korvassa. Ja vanha huone on vieläkin Isoon-Pesoolan numeron yhtöhöösenä pajana. Kylän ukot, Jaska-isäntä, Mäen Kallee, Mäen Eemi, Elijaksen Kuustaa ja muut mennä köykyttävät sinne vuoro-vuoroonsa sysipussi kainalossa pikku tarpeita takelemaan. Ja pajassa on vanha alasin, jonka Matin Kuustaa on entiseltä Kuuroo-sepältä vaihtanut kahdella ruistynnyrillä. Yhteisesti ukot laittoivat pajaansa tarpeelliset pajaroskat. Alaasin istutettiin paksuun tolphan keskelle lattiaa, ahjo kasattiin peräseinälle ja palkhet pantiin puhaltamaan. Sitten piti olla karkaasu ruuhet ja sysiloorat ynnä vielä joku vasara ja muutamat pihrit niin, että voitiin yhtä ja toista itsekin kalkutella.

Mutta kun seppä saapui virkansa töihin, hänellä oli matkassaan oikeat sepänvärkit, monet pihrit, vasarat, puntit, kalpeetit, meraasimet ja fiilat, vielä fiilapenkki ja iso moukari. Seppiä, oikeita mestaritakojia, oli entisessä Härmässä toinen jos toinenkin. Monet vanhat hyvät pajatyöt ovat heidän alasimeltaan lähteneet. Heidän vasaransa jälkiä ovat vieläkin kymmenet vanhojen aittojen tukevat tukkilukut sekä rautalevylle rakennetut monimutkaiset, monisalpaiset lukot, mahtavat aittojen avaamat ja komeat koukerosaranat, aittojen harjalla piipottavat kruunut sekä sadat toinen toistansa kauniimmin koukeroidut lukunkiltit, joista vanhimmat ovat aina 1700-luvun lopulta, ynnä vielä kirkkomaan lukuiset hautaristit.

Paulaharju jatkaa sivulla 78: ”Monessa kylässä oli oikein vasituinen kylänseppä, jonka piti ensi sijassa pitää huolta, että kylän rautakalut olivat kunnossa. Hakolan seppänä takeli aikoinaan Antti Hahka, ja hänelle piti kylän viedä puita, heiniä ja jyviä kuin ruarisotamiähellen. Heikkilän mäellä asui jo aikoja sitten Juha Riihikangas, jolle kylän yhteismaasta oli annettu mökinpaikka, olipa rakennettu pajakin. Siitä sepän piti taksivärkkinä joka vuosi takoa kylän taloihin, toisiin pari päivää, toisiin puolitoista. Juha takoi, teki sepän Taipalhen Jaakoostakin ja Riskunmäen lisakista, laittoi pajaansa kolmileiviskäisen, varresta seinään kiinnitetyn moukarin, jolla neljän miehen voimalla moikotettiin kaikkein suurimpia rautoja. Joi Juha viinaa, kävi lauantaisin kyläläisten kanssa saunassa vihtomassa ja oli niin raaka mies, että aina kylvyn jälkeen roikaisi selkäänsä sangollisen jääkylmää vettä, eikä siitä edes ähähtänyt.

Ekoolan kylän seppänä oli entiseen aikaan, jo lähes kuusikymmentä vuottata kaperin kuollut Alarannan Juha. Ekoolaiset olivat joutavasta jokirannastaan antaneet ison kappaleen katajikkotöyrää, jota Juha sai asua, kunhan vain kylän kuudelle talolle takoi vuosittain kolme päivääkullekin. Seppä teki katajikkoon hyvän torpan, kuokki peltoa japiti hevosta sekä lehmiä neljin, viisin ynnä lampaita parinkymmenin ja takoi kylälle taksivärkkinsä. Ennätti Juha vielä kalkutella muissakin kylissä, Köykkärissä, Kojoolassa, Holmassa ja Pyörkholmassa, jopa kulkea Jepualla asti.

Markkulan seppänä, Pesoolan takana taas paukkasi Riivin Juha, Munsalasta tullut tuima ruotsalainen. Kyläläiset antoivat Riiville neljän tynnyrin maat, vedättivät kökällä vielä tuvanhirret, ja Juhasta tuli hyvä kylänseppä, joka osasi takoa, mitä tarvittiin, osasi vielä valaa vaskesta kulut, kakrut ja peltrut sekä tehdä kylän emännille komeita kankhan pänniä. Takoi ja valoi musta Munsalan mies, mitä tahtoi, kunhan hän vain ei päässyt kimpautumaan. Hyvällä päällä ollessaan Juha vain, jos sattui vaikkapa hitsaus epäonnistumaan, murahti: »Muista, Jukka, oikeen!» ja yritti uudestaan. Mutta kun seppä oli kaikkein pahimmalla päällään, oli pajassa pian eri rytinät. Jos vain rauta sattui ahjossa palamaan taikka takamies moukaroi huonosti, Juha paatui aivan taitamattomasti, kynsi päätänsä jamanasi, jamanasi, kutsui kaikki perkeleet ja saatana tavukseen niin, että oikein koko paja sähisi. Kiroten Juha paiskasi pilalle menneen työnsä pajanovesta luomaan ja yhä yltyen nakkeli toistensa perään sinne pihdit ja vasarat ja moukarit ja kaikki ja manasi, juoksi manaten tupaan ja paiskasi maata.

Vähän ajan päästä suuttunut seppä tuli taas pajaan, onki tavaransa luomasta ja rupesi uutena Jussina takomaan. Mutta jos pajatyön apulainenkin rupesi auttamaan Juhaa värkkien nakkelemisessa, seppä heti äsähti äkäisesti: »Mitä tanaa sinä siinä?» heitti kiukuttelemisen ja rupesi takomaan, eikä mennytkään maata. Kiukkuinen, kerrassaan kiukkuinen oli Markkulan kylänseppä. Saattoi hän kiukkupäitä maatessaan ja kiusallisia kärpäsiä pois hätistellessään hoksata, että kärpäset kaiken lisäksi ottivat kellon tikkelissä edestakaisia kyytejä. Siitä seppä yhä enemmän piruuntui, lennätti kellon nurkkaan ja krääkäisi: »Viälä teillen, kelehillen, pitää kiikutkin laittaa!»

Kiukkuinen mies oli Kosken Kaappookin, Alarannan Juhanpoika, joka asui ja takeli Huhtamäen kylillä, Kaappoo liikkui monen kylän seppänä, Nukalaa, Hilliä, Mattilaa, Piriltä ja Porrea myöten ja takoi ja oli äkäinen. Ei ukko kyllä kovin kiroillut, karjahteli vain harvakseen ja täydellä suulla, mutta jos työ rupesi menemään pilalle, seppä alkoi heti voivotella: »Voi-voi-voi-voi…nyt ei siitä tule mitänä…voi-voi-voi-voivoi, sen tuhannen kööpeli» Olikin silloin aika töpinä, kun Kaapoon komennolla pantiin, vaikkapa päällysrautoja kärrynpyöriin. Siinä häärittiin ja hypittiin ja hosuttiin, karjuttiin ja voivoteltiin, seppä itse parhaana miehenä.

Vasarat siinä paukkuivat, valkea suihki ja rauta sähisi. Helposti Kaappoo saattoi karjaista kuin peto ja paiskata nolon miehen niin, että se lensi sippuloittain. Ei ollut hyvä panna ketä tahansa Kaapoon pajaan takamiäheksi. Kun Kosken seppä seisoi alasimen edessä lyöttämässä, piti takamiehen moukarista tulla laakit niinku taivhasta puroten. Ellei kaikki tapahtunut tahdilleen, paksu leveä hartiainen Kaappoo karjaisi kiukkuisesti. Eikä ollut sepän kanssa punaisissa väleissä asuvan naapurin hyvä mennä äijän ääreen. Ainakin Kaappoo uhkasi Isoa-Juhaa, jonka kanssa hän riiteli rajamaista, paiskata valkeaisella ahjolla vasten silmiä, jos hän vain tulee pajaan. Mutta joka pyhä Kaappoo ajaa körötteli kirkkoon istuen akkansa kanssa korvan pikkulavalla hevosen hännän takana.

Hyvin piti mestariseppää kohdella. Maanmiehen työ oli möhkätyätä ja maanmiehet olivat möhkämiähiä, mutta hantvärkkärit olivat eri poikia. Olihan kyllä kuka tahansa kuullut: »ASIAS MIASTA TARVITHAN, HAKKAA SITÄ PUUTA PÖLLÖÖMPIKI!»

Mutta kaikkeimman parhaita mestareita olivat suuret sepät, punaisen pajan ahjon ja tulisen raudan isännät, jotka mustassa pajassaan, kaikkinaisen velhouren pesässä, häärivät pohisevan tulen ääressä kuin kadotuksen päämiehet. He tunsivat raudan tavat sekä teräksen luonnon ja elkeet niin, että tiesivät, miten niitä milloinkin oli pidettävä. Niinkuin teräkaluja karaastes, että valkoiseksi karahtanut viikatteen terä oli kostutettava niin, että se oli kellahtava ja kuparinfärinen ja puukonhamaralla painettaessa prinahti. 

Kuparin kaltaiseksi oli puukkokin päästettävä, mutta kirvestä piti kostutella niin kauan, että se ensin kellahti, sitten muuttui sinertäväksi, sitten harmaaksi ja pruuniksi, sitten tuhaankarvallen, ja silloin se oli hyvä. Mutta jos siitä vielä laski lisää, niin terä meni kohta taas luannontilhan. Itse paholaiselta, tulisimman ahjon isännältä oli seppä oppinut rautaa keittäessään heittämään ahjoon hiataa, jotta keitos paremmin onnistuisi. Kuulun Konnin kautta oli kulkeutunut taito keittää teräs piilun halkaistuun lavansuuhun, kun taas itse Könni oli saanut oppinsa oudolta kerjäläispojalta, joka ovelta oli katsonut pajaan, ja nähdessään terästä keitettävän lavan poskeen, sanonut: »Nuanko taala piilua tehrähän?» 

Suuri mestari seppä oli, ja näinpä häntä piti kohdella virkansa mukaan. Hevosella hänet haettiin taloon, kamarissa häntä ruakithin, ja proinaa piti pöydällä olla aina juustoressusta ruvetenfiilhin  ja korppumaithon asti. Piti vielä sepälle tarjota hyvät ruokaryypyt. Se oli kunnian osootus mestarille, joka muuten olisi ollut vastahakoonen pirettävä. Kauhavan entinen Kuuroo-seppä oli niin kovettu viinaan, ettei ruvennut ilman takomaankaan, ja RiiviJuha vaatihyvästi viinaa. Jos Juhan kallitsemia viikatteita kyläläiset moittivat huonoiksi pystymään, Juha sanoi: »Miksei laitettu karkaasuvettä!»

Karkaasemavettä vaati Kosken Kaappookin, ennenkuin sai viikatteisiin hyvän terän, ja Pesoolan sepälle piti vielä viedä iso juusto lahjaksi, kun mentiin hein’ajan edellä viikatteita kallituttamaan. Siitäkin tuli hyvä teränapu. Taidolla oli seppää pidettävä. »Niinkun pispallen pappilas, pitää olla sepällen pito», sanottiin. Kujalan entinen Hullu-Juha oli monesti naapurilleen teroitellut: »Tairakkos oikeen pitää seppää? Sillen pitää olla pruukis prykättyä kuuren kraarin olutta aina pajan lautaasella…» 

Mutta kyllä seppä sitten riehkaisikin, kun hän kevättalvella, jolloin jo oli pitkät valoisat päivät ja lehmät hyvässä maidossa, saatiin taloon. Jo viideltä aamulla, ja neljältäkin, musta mies painui pajaan ja teki, mitä isoinkin isäntä tarvitsi. Iltayhdeksään asti pajassa oltiin, joskus kymmeneen, yhteentoista. Ja kova töpinä luomanrannan nokisessa mökissä monesti oli sekä tulenpalavat paikat, kun paksusta leveästä rautakangesta piti lyödä talontarviskalua. 

Takamies sai vuorovuoroin lyärä ja liahtua, moikottaa moukarilla niin, että paja paukkui. Siinä kyllä koko paja ratisi ja hikosi ja haisi. Tarvitsi kovan pajan päämies toki kovan palkan. Seppä olikin kaikkeimman kallein virkamies, ja tyyriimmän palkan möhkämies sai hänelle maksaa. Markan ja kaksikin markkaa parahimmat mestarit kiskaisivat päivästä. Eipä ollut siis kumma, jos seppä tuli niin hyvästi toimeen, että hänestä voitiin sanoa: »Seppä syää selvän leivän, takoja palat paremmat.»”. 

 

8.6.2016 Jari Tuomisto

Hain tiedon ja pohdintojeni perustan muun muassa näistä lähteistä:
7. Tadikko – Tyylipiirteitä tunkiolla, Muuttuva maaseutu, historiallinen maatalous -verkkosivut, Teppo Korhonen, Helsingin Yliopisto
© Jari J Tuomisto
Seppä, rauta ja Sampo – Pihapiiri ennen osa 3

Vesimyllyt – Pihapiiri ennen osa 2

watermill vesimylly 5

Pihapiirin laitamilla tai vähän kauempana oli vedestä voimansa saava mylly. Ne olivat yleensä pienikokoisia, veden ääressä seisovia pieniä hirsirakennuksia. Rakennuksen alla piilossa tai seinän vieressä näkyvissä oli siipiratas, jota pyöritti purosta tai patovedestä puurännillä johdettu vesi.  

Jalkamylly

Jalka eli härkinmyllyä pidetään yleisesti vesimyllyjen vanhimpana tyyppinä. Sitä on kutsuttu myös hierin- ja puromyllyksi. Sen uskotaan olleen käytössä jo esihistoriallisella ajalla. Suomeen se lienee tullut noin 900 -luvulla viikinkien mukana. Tämä myllytyyppi oli pieni. Se  ei tarvinnut paljoa vettä toimintaansa. Näin ollen se sopi ”vähäpätöisiinkin” puroihin ja patorakennelmiin. Jalkamyllyjä käytettiin jauhojen jauhamisen ohella luu- ja ruutijauhojen tekemiseen. Sillä jauhettiin myös pellavaa ja nuuskatupakkaa.

Jalkamylly halkileikkaus koneisto watermill 2

Yksi piirre näille pienille myllyille oli se, että niiden käyttöikä oli varsin lyhyt. On arvioitu niiden olleen ”tehokkaassa” käytössä keskimäärin 10 vuotta. Käyttöikää lyhensivät puurakennelmat, jotka olivat jatkuvasti tekemisissä veden ja kosteuden kanssa. Talvi, kevättulvat jäänlähtöineen koettelivat ja vahingoittivat joka vuosi niiden rakennelmia. Myllyt tarvitsivat jatkuvaa huoltoa ja ylläpitoa. Lyhyeen käyttöikään lienee vaikuttanut se, että myllyn huoltoon ja ylläpitoon ei jäänyt myllyn omistajalla usein aikaa ja voimavaroja. Vaikeat olosuhteet, alkeellinen viljelystekniikka ja maanomistussuhteet olivat vaikuttamassa satoon. Jauhettavia jyviä ei välttämättä joka vuosi ollut.

Vesi ohjattiin yleensä puisen vesirännin avulla vesirattaan toiselle puolelle, saaden siten lavat pyörittämään akselina toimivaa tukkia. Tukki taas pyöritti sen yläpäähän kiinnitettyä ylempää myllykiveä.  Alempi oli kiinnitetty lujasti ja liikkumattomasti alusrakenteeseen. Jauhojen karkeutta säädettiin nöstamalla tai laskemalla kiilalaitteen avulla sammakkohirttä. Sammakkohirsi, joka toimi samalla tukkiakselin tukena, nosti tai laski tällöin ylempää myllykiveä ja näin jyvien murskausväli kasvoi tai pieneni.

”Härkinmylly” nimen se on saanut tukin ja rattaan lapojen muistuttaessa puusta ja sen oksista veistettyä härkintä eli puuvispilää. Ratas oli usein aluksi neljälapainen kuten nelioksatynkäinen härkinkin.  Tästä se on saanut ”puromylly” -nimen. Jalkamyllyn nimen se lienee saanut kiilaulaitteesta, joka muistutti jalkaa.” Hierinmylly” -nimitystä on käytetty Samuli Paulaharjun mukaan maamme pohjoisosissa. Tämä myllytyyppi oli yleisimmin käytössä aina 1900 -luvun alkuun asti. 

Ratasmylly

Ratasmyllyt ovat olleet aikojen saatossa käytössä rinnan jalkamyllyjen kanssa. Varmuutta siitä, kumpi malli on ollut Suoessa ensin käytössä ei ole. Niiden koneisto ja siipirattaan koko olivat kehittyneempiä kuin jalkamyllyssä. Sen rattaan koko ja koneisto pyörittivät myllynkiveä tasaisemmin, varmemmin ja tarvittaessa nopeammin. 

Myllyt yhteisöissä

Myllyjen ylläpito ja huolto oli yhdelle ihmiselle työlästä. Parempien myllyjen rakentamiseen tarvittiin sukujen ja kylien yhteisöllisyyttä. Yhteisöt rakensivat uusia entistä tehokkaampia ja suurempia myllyjä yhä enemmän tultaessa 1500 -luvun puoliväliin. Myllyjen toimintaan ja pyörittämiseen erikoistuneita henkilöitä alettiin nimittää ”mylläreiksi”. Ulkopuolisilta jyvien jauhottajilta alettiin perimään myllytullia, maksua. Kustaa Vaasan aikana , vuonna 1542, alettiin näitä myllytullin periviä myllylahkoja verottamaan. 1570 -luvulta lähtien verottaminen levisi jopa käsikivimyllyihin, joita pyöritettiin savutuvissa omin voimin. Vuonna 1585 luetteloitiin kruunun myllyt ja laitettiin ne verolle.  (Esko Aaltonen, Länsi-Suomen yhteismyllyt, 1944, 82-101)

Alla on kuvia Kuortaneen ja Lapuan rajalla Lapuajoen varrella Karankylässä sijaitsevasta Lakaluoman Mylly Oy:n 1900 -luvun ensimmäisiltä vuosikymmeniltä olevasta myllystä.  

 

 


Uutisia ja kertomuksia myllyistä

Alla on lehtileike Suomalainen Wirallinen Lehti no 70 uutisesta, 23.6.1870, jossa on aiheena ”Ihmeellinen pelastus Kuortaneella ja muita kevätuutisia” . (Kansalliskirjaston digitoima sanomalehti) Siinä kerrotaan pojan joutuneen myllyn rattaan syövereihin.
Oikoluin sen tähän tapaan: ”Toukokuun puolivälistä tapahtui täällä kummastuttava tapaus. Erään itsellismiehen Juha Saaren 10 vuotias poika meni kävelemään myllynpatoa, josta luiskahtivat molemmat jalkansa yhtaikaa ja hän keiskahti myllynruuheen selällensä, josta meni silmänräpäyksessä myllyn alitse; vaan onneksi sattui olemaan paikalla samanikäinen Mäenpään talon poika, joka meni kiireimmän kautta myllyn ovesta huutamaan isällensä, että poika putosi myllyn alle.
Mutta kun isäntä tämän hätähuudon kuuli, niin hyppäsi hän ulos myllystä ja pani myllyn sulkuun ja samaa päätä hyppäsi veteen myllyn alapuolelle, josta pojan tapasi virran vietävänä ja veti hänen ylös hengissä, niin vähän vahingoittuna että ainoastansa lautiomia oli vähän musertanut. Vieläpä oli hänellä lakkikin päässä ylös saataessa; arvaten ei malttanut ainoata lakkiansa virran omaksi jättää. Viikon päästä jo alkoi poika kävellä.”O. A.
 Lisää tietoa myllyistä saat muun muassa seuraavista lähteistä:
© Jari J Tuomisto
Vesimyllyt – Pihapiiri ennen osa 2

Varvas, harakka ja mamselli-pihapiiri ennen osa 1

Tuuli- ja vesimyllyt kuuluivat vielä 1800 -luvulla arkisena osana lähes jokaisen suvun, kylän ja suuremmankin yhteisön elinpiiriin.

Turun seudulla oli ensimmäinen tuulimylly merkintöjen mukaan vuonna 1463. Tuulimyllyjä rakennettiin aluksi Lounais-Suomeen ja EteläPohjanmaan rannikolle. Lännessä oli teknisesti hyvin toimivia tuulimyllyjä jo 1580-luvulla satamäärin. Vaikka vesimyllytkin olivat tuolloin yleisesti käytössä, oli tuulimyllyjen käyttöarvo koko vuotta ajatellen parempi. Pienet puro- ja jokimyllyt pyörivät usein vain sulan ja tulvavesien aikaan.

Samuli Paulaharju kertoo kirjassaan Suomenselän Wieriltä vuodelta 1930 tuulimyllyistä sivulla 39 näin:

” Entisen erämaalaisen rakennusryhmään liittyi usein vielä tuulimylly. Varsin monen talon luona se mäen töyryllä kojotti kurotellen korkeita siipiään yli kaikkien. Ojennellen pitkää pyrstöään niin kuin vanha arvoituskin oli pannut merkille:: 
 
»Harakka hatistelee, 
pitkäpyrstö pyristelee, 
kalliolla karistelee, vuorella muniakseen».

Mutta nämä mäkien ylpeät eläjät ovat jo melkein kaikki lakanneet viuhtomasta, muutamat vain vielä siellä täällä natisevat tuulen käsissä siivettöminä ja siipirikkoina, vain jotkut enää pystyvät vanhaan kunnialliseen virkaansa. Tavallisia varvasmyllyjä ne ovat, tukevalle hirsiristikolle istutettuja yksihuoneisia, nelisiipisiälaitoksia, jotka entisaikaan tohisten ja natisten jauhaa jyristivät viljoja.” 

Tuuli- eli jauhomyllyt

Tuuli- eli jauhomylly oli tärkeä laite niin maanviljelystä ja -karjanhoitoa harjoittaville kuin muillekin kulkijoille. Se mahdollisti maan-, halmeen- ja kaskenviljelijöille mahdollisuuden saada kasvattamistaan viljanjyvistä jauhoa. Jauho jauhettiin usein omassa myllyssä. Jauhoa ei ostettu vielä yleisesti kaupasta 1800 -luvulla, varsinkaan maalaisyhteisöissä. Kaupungeissa ja suuremmissa kyläyhteisöissä, joissa väki oli muissakin ammateissa, ostojauhon merkitys oli suurempi.

Varvasmylly

Alla on esitetty piirrokseni Kuortaneen Ruonan kylän Sippolan pihan tuulimyllystä. Se on niin kutsuttu varvasmylly, jota on kutsuttu myös kontti- ja jalkamyllyksi. Lappajärvellä tällaistä myllytyyppiä on muuten sanottu ”kämpiäismyllyksi”. Yritin hakea nimen alkuperää, mutten ainakaan ensi yrittämällä löytänyt. Kyseistä tuulimyllyä ei enää ole ja olen käyttänyt piirrokseni lähteenä valokuvaa 1900  -luvun alkupuolelta. Tästä voi olettaa, että tämä ”yksilö” oli rakennettu noin 1850 -luvulla.

 

Harakka- ja mamsellimylly

Harakkamylly on varvasmyllyä teknisempi ja helpommin liikuteltava laite. Harakkamyllystä edelleen kehittyneempää versiota kutsutaan mamsellimyllyksi. Siinä yläosa on laakeroitu alaosan kanssa ja siinä ei ole ulkopuolista kääntöpuomia vaan se kääntyi tuulen suuntaan laakereidensa varassa. Se on teknisin ja ehkä tehokkain näistä Suomessa käytetyistä jauhomyllyistä. Mamsellityyppi tuulimyllystä ei kuitenkaan ehtinyt levitä aivan sisämaahan saakka 1900 -luvun alkupuolella, ennen kuin tuulimyllyjen tarve alkoi vähetä.

Mamsellimyllyn erottaa ”pitkästä hamemaisesta”tai leninkimäisestä alaosasta. Molempien versioiden toimintaperiaatteena on se, että myllynkivi, joka jauhaa jyvistä jauhoa on alhaalla, liikkumattomassa jauhatustilassa. Sen yläpuolella on tuulen suunnan mukaan liikkuva ratasvaunu.

Alla on piirrokseni harakkajauhomyllystä. Sain sen mallin Kuortaneen Länsirannalta Yli-Seppälän tuulimyllystä, joka lienee rakennettu 1800 -luvulla. Sen taustalla on ainakin yhtä vanha Seppälän pihan Kurkimänty.

 

Alla kuvassa seisoo mamsellituulimylly Etelä-Pohjanmaan maakuntamuseon taloalueen vartijana.

EteläPohjanmaan maakuntamuseo mamselli tuulimylly winmill pi

Tuulimyllyn koneisto ja voiman tuotto

Seuraavassa piirroksessani olen esitettänyt varvasmyllyn koneiston. Koko tuulimyllyä, eli rakennusta ja siipiä, siirrettiin tuulen suuntaan takana olevan pitkän parrun tai parrujen avulla.Siivet liikkuivat tuulen voimasta ja pyörittivät siipiratasta, joka pyöritti jauhinkiveä.

Jyvät kaadettiin hitaasti yksipuisesta jyvätuutista ohuempaan putkeen. Siitä ne valuivat jauhinkiven ja sen kaulakiven väliin. Jauhojen karkeus saatiin säädettyä kivien väliä muuttamalla. Valmis jauho tippui alas jauholaariin syöksykaukaloa pitkin.

Jauhin- ja kaulakiviaines löytyi yleensä lähikalliosta. Halkaistut lohkareet työstettiin paikanpäällä poraraudoilla ja meslaamalla sopivan kokoisiksi ja muotoisiksi myllyn- ja kaulakiveksi. Kivien jauhinpintaan naputeltiin 1700 -luvulta lähtien lisäksi uurteita eli rihloja. Ne paransivat jyvien jauhautumista kivien välissä.

Tuulimyllyn voimaa käytettiin hyväksi myös muissa töissä, kuten esimerkiksi päreiden höyläämisessä. Siipirattaasta saatiin voima liittämällä siihen sivuratas, joka pyöritti siihen kiinnitettyä vipuparrua. Tätä sivuratasvoimaa saatettiin käyttää höyläämisen lisäksi myös sahaamiseen, luumyllyyn tai silppuriin. Joissakin myllyissä saatettiin apuvoimaa ottaa myös sarkatamppiin. Tampilla vanutettiin märästä villakankaasta paksua huopamaista sarkaa. Olen piirtänyt alla olevaan kuvaan siipirattaan oikealle puolelle apuvoimarattaan ja vipuvarren.

 

Löysin Kansalliskirjaston digitoiduista aikakausilehdistä mielenkiintoisen artikkelin tuulimyllyistä ja niiden rakentamisohjeesta. ”Tuulimyllyistä” -artikkeli on julkaistu  Suomen Teollisuuslehdessä nro 17  1.9.1888. Se alkaa sivulta 260 ja esitän alla osan siitä.

Tuulimyllyjen halkileikkauksia Suomen Teollisuuslehti_17_01_09_1888 1

Tuulimyllyjen halkileikkauksia Suomen Teollisuuslehti_17_01_09_1888 2

© Jari J Tuomisto

Varvas, harakka ja mamselli-pihapiiri ennen osa 1

Kivikasalämmitin eli kiuas – asuminen ennen osa 3

On uskottavaa, että ihminen on huomannut kiven lämmönsitomiskyvyn jo aikaisin. Voi otaksua, että hän on osannut kerätä ja latoa kiviä tulen ympärille ja päälle jo tulen sytyttämisen ja hallinnan oppimisen yhteydessä noin 300 – 400 000 vuotta sitten. Voi hyvin olettaa, että tulen tuottama lämpö mahdollisti jo tuolloin myös Suomen niemimaalla asumisen kylminä aikoina.

Ennen kuin ihmiset asettuivat eläimien hoidon ja maanviljelyn myötä paikoilleen ja alkoivat rakentaa puupirttejä asuttiin Suomen niemimaallakin turvekammissa sekä kota- ja ”risu”- rakennelmissa.

Asuinsijat eristettiin ulkoilmasta ympäriltä saatavalla maalajeilla ja kasvustolla, kuten turpeella. Myös eläimien nahkoja käytettiin hyväksi.Sisätiloissa lämpöä antoivat maa, ihmiset ja yhteisessä tilassa pidettävät eläimet sekä avotuli. Avotuli oli kuitenkin tärkein edellytys saada asuinsija tarpeeksi lämpimäksi kylminä pakkaskausina.

Kotarakennelmaan lämpimänä pysymiseen riitti usein tulen ympärille kasattu pieni kivikeko, jossa oli tulipesä. Kun asuinrakennuksien asuinala suureni, ja alettiin rakentaa niin kutsuttuja savupirttejä, piti tämän kivirakennelma rakentaa entistä isommaksi. Kivikasaa, joka on ladottu siten, että tulipesä on saatu holvattua sen sisään sopivan muotoisilla ja kokoisilla kivillä nimitetään savukiukaaksi.

Se oli savupiiputon ja savu tuli kivien välistä lämmitettävään tilaan. Savu johdettiin asuinsijan seinissä ja ylärajassa olevista tuuletuskanavista ja rei’istä ulos. Usean tunnin lämmittämisen jälkeen kiviin varastoitui lämpö niin, että ne olivat tulikuumat. Ne lämmittivät tulen sammumisen ja savun hälvenemisen jälkeenkin asuinsijaa pitkän aikaa.

Kiuas nimi vääristää sen tarkoitusta ja käyttötapaa. Sen käyttötarkoitusta kuvaisi paremmin esimerkiksi sana ”savupiiputon kivikasalämmitin”. Sen tarkoitus oli toimia kylmän asuinsijan lämmittäjänä. Tulen avulla kuumennetut kivet luovuttivat lämmön hitaasti ja tasaisesti.

Sitä ei käytetty yleensä siinä mielessä kiukaana, että sille heitetäisiin vettä. Tässä mielessä se eroaa savusaunan kiukaan käyttötarkoituksesta.

Voi olla, että samaa tilaa käytettiin aika ajoin, silloin tällöin, myös peseytymistarkoitukseen ja siihen liittyvään ”saunomiseen”. Näitä kivikasalämmittimiä tarvittiin myöhemmin monissa tiloissa asuinsijan lisäksi. Tätä kivikasakiuasta käytettiin lämmittämään muun muassa ihmisten peseytymiseen liittyvät saunat, olutsaunat ja riihisaunat.

Tätä lämmitintä tai kiuasta ei käytetty yleensä apuna ruoan valmistuksessa. Ulos rakennettiin yleensä erikseen ruoan paisto- ja keittopaikka, jonka suojana oli usein ”kota” rakennelma.

Alla on esitetty esimerkki savupirtin savupiiputtomasta kivikasalämmittimestä, jota myös savukiukaaksi nimitetään. Se mahdollisti Suomen niemimaan asuttamisen ja perheiden asumisen yleisesti 1800 -luvulle ja osin aina 1900 -luvun alkuun saakka.

savupirtti kiuas

© Jari J Tuomisto

 

 

 

Kivikasalämmitin eli kiuas – asuminen ennen osa 3

Multipenkki – asuminen ennen osa 2

1800 – luvulle asti rakennettiin asuinrakennusten alapohja yleisesti ympäristöstä löytyvistä materiaalista, kuten kivistä ja mullasta. Yksinkertaisimmillaan maa poljettiin rakennuksen asuma-alalta ja laitettiin esimerkiksi sammalta ja turvetta asuinsijan reunan ympärille. Talvella luotiin lunta sokkelin eli rakennuksen tai ”kammin” reunustalle.

Enemmän vaivaa ja  ympäristöstä saatavaa materiaalia, kiviä ja maalajeja tarvittiin kuitenkin niin sanotun multiaispenkin tekoon.

Kiviä asetettiin  alimmaisten hirsien alle, ainakin nurkkiin. Rakennusalan reunustalta tehtiin keskustaan päin noin 50 – 100 senttiä leveä penkki. Se ylettyi korkeussuunnassa alahirsiin ja tuleviin lattialankkuihin. Lattialankut ja alahirret eristettiin multiaineksesta usein tuohella.

Multiais -penkin täyteaines oli sekoitettua multaa ja esimerkiksi kuivaa sammalta.  Ilmanvaihto oli tärkeä ja sitä varten rekennettiin kanava alahirsien alle multipenkkiin. Niitä rakennettiin tarpeellinen määrä rakennuksen kokoon nähden.

Multipenkki

 

Enemmän tietoa multipenkistä löytyy muun muassa täältä:

Multapenkki; Rakenne, vauriot ja säilyttäminen, Tiina Honkonen, opinnäytetyö 2011, Seinäjoen Ammattikorkeakoulu.

 

© Jari J Tuomisto

Multipenkki – asuminen ennen osa 2

Siihirsi ja malkakatto – asuminen ennen osa 1

Törmäsin 1700 -luvun taloa piirtäessäni siihen, että ”päre” ei ollutkaan silloin vielä käytössä kattojen katemateriaalina. Selvisi, että päre otettiin käyttöön paljon myöhemmin. 
Muutama vuosikymmen sitten ei ollut samanlaisia rakennusteknisiä mahdollisuuksia rakentaa kuin nyt. Päärakennuksen katteen tekoon käytettiin parasta saatavissa olevaa materiaalia ja sen rakentamiseen käytettiin eniten aikaa kun taas latoon riitti monesti pelkkä riukumatto.
Rakennuksiin otettiin materiaali ja tarpeet ympäristöstä. Käytettiin muun muassa puuta, olkea, multaa, turvetta ja savea. Esimerkiksi kattorakenteiden vesieristysmateriaalina käytettiin yleensä tuohta eli koivun kuorta tai kuusen  kuorta. Tuohilevyt kiskottiin terävien apuvälineiden avulla puiden pinnoilta. Myöhemmin, noin 1860 -luvulta lähtien, kattojen eristeenä alettiin käyttää kattojen katteena pärettä, jonka käyttö yleistyi nopeasti.
 –

Törmäsin tarkasteluissani termiin siihirrellinen malkakatto, joka oli minulle uusi. Selvisi, että siihirsikatosta puhutaan silloin, kun kyseessä on länsisuomalainen malkakatto. Tämän länsisuomalaisen kattorakentamismallin erottaa itäsuomalaisten käyttämästä mallista lähinnä räystäskoukut ja räystäspuu.

Aitta ennen 1800 lukua

Mistä sana ”sii” sitten tulee? En saanut sitä pikaisen tiedusteluni perusteella selville. Enemmän siihirrestä ja malkakatoista kertoo Hannu-Akseli Laaninen opinnäytetyössään vuodelta 2012 :”Malkakatto suomalaisessa kansanrakentamisessa, Kattotyypin tutkimus ja museon malkakattojen dokumentointi”.

malkakaton siihirsi ja räystin

Ylläolevassa kuvassa siihirren lovea vasten on asetettu alusmalat eli ruoteet. Tämä oli sisäkatto, jonka päälle aseteltiin usean kerroksen tuohi- tai muu eriste. Tuohen päälle tuli painomalat, joiden paikoillaan pysyminen tuulella ja tuiskulla varmistettiin päälle asetetulla vuoltisten suuntaisella raskaalla hirrellä sekä tarvittaessa lisäksi kivillä.

Malkakatto3

Lisää aiheesta :

Kanajärven restaurointileiri 2009-julkaisu, Kallion Savo-seura: Netta Böök, Marko Huttunen, Katja Savolainen

© Jari J Tuomisto

 

Siihirsi ja malkakatto – asuminen ennen osa 1